Title: Mielialojeni Kirjo
Author: Jazz*
Beta: Maya
Disclaimer: En saa tästä rahaa. Rowling omistaa kaiken Pottereihin liittyvän.
Rating: K11
Pairing: Harry/James
Genre: AU, fluff, insesti, chanslash
Warnings: Insesti - isä sekaantuu poikaansa, chanslash - kyseisen pojan ikä 16 vuotta
Summary: Kuka pärjäisi tyynysodassa hikoilematta?A/N Tuhannet kiitokset Mayalle, olit erinomainen beta! Mielialojeni Kirjo ottaa osaa
Albumi-,
Insesti- sekä
Chanslash-haasteeseen. Albumihaasteeseen lyriikat James Bluntin Back To Bedlam-albumilta,
High-nimisestä kappaleesta. Kommentteja arvostetaan, kliseisyyttä pahoitellaan.
Nenääni kutittaa.
Nostan pääni hitaasti muhkeasta tyynystä ja kiskaisen käteni lämpimän peiton alta. En vaivaudu avaamaan silmiäni, sillä tunnen aamuauringon kirkkauden luomienikin läpi. Unohdin jälleen sulkea verhot nukkumaan mennessäni, mistä saan jälleen syyttää itseäni.
Kun olen saanut nenääni raaputettua, ja varmaan tahrittua vereen, - minun pitäisi todellakin leikata nämä kynnet – käännän kylkeä ja huokaisen. Unen lämpö ympäröi minut ja olen jo vaipumassa ihanaan horrostilaan, joka myös unena tunnetaan. Mutta, kuten aina lauantaiaamuisin, eräs hyperaktiivinen hyppelee sisään.
”Harry! Herätys, sinä laiskamato!”
Tunnen kuinka sänky painuu allani vielä alemmas, ja sitten joku tarttuu minua vyötäisiltä. En jaksa vastata mitään, murahdan vain jotain rauhanhäiritsijöistä ja lauantaiaamuista, joina jokaisen pitäisi saada nukkua niin paljon kuin haluaa. Hyperaktiivinen ei kuitenkaan kuuntele, voin jopa nähdä luomieni läpi, kuinka sanani valahtavat hänen toisesta korvastaan sisään ja toisesta ulos.
Pian poskillani kutittelee huulipari, ja sormet vipeltävät leuallani. Vaikka kuinka yritän harjoittaa itsekuria ja kertoa itselleni jo etukäteen mihin tämä kaikki tulee päättymään, omat huuleni venyvät virneeseen ja suostun viimein avaamaan silmäni.
”Huomenta.”
Katson isääni, joka viimein suostuu irrottamaan otteensa minusta. Hänkin hymyilee, hän hymyilee kuin enkeli, ainakin kauniimmin kuin poikansa. Ja hän on myös käynyt suihkussa. Olen varma siitä, sillä kun hän painautuu rintaani vasten, muutama märkä hiuskiehkura kutittelee kaulaani. Kiedon käteni hänen ympärilleen, ja hetken aikaa makaamme siinä, petaamattomassa parisängyssä, isä ja poika, melkein sylikkäin.
”Mitä haluaisit aamupalaksi?”
James esittää joka-aamuisen kysymyksensä, johon minulla on aina niin suuri ilo vastata. Puristan hänet nimittäin vielä vähän tiukempaan syliini, ja kiepautan meidät ympäri, niin että hän on alla ja minä päällä. Sitten painan nenäni vasten hänen nenäänsä, ja tuijotan silmälasittoman näölläni hänen ruskeisiin silmiinsä, jotka muistuttavat enemmänkin pieniä pähkinöitä kuin mitään minkä kanssa olisi tarkoitus nähdä jotain. Painan huuleni kevyesti vasten hänen viiruksi avautunutta suutaan ja sivelen jälleen hänen kosteita hiuksiaan.
”No”, aloitan ja nousen istumaan, käyttäen isäni lantiota jakkarana, ”enhän minä mitään muuta aamiaista haluaisi kuin sinut.”
Nauramme yhteen ääneen, minä hilpeänä, isä hieman vähemmän hilpeänä, enemmänkin tosissaan. Ja pian saan selville, että tämä onkin vain yksi hänen lukuisista leikeistään.
”Jos herra Potter on täysin varma, että haluaa aamiaisekseen herra Potterin, ei herra Potterin muuta tarvitsekaan tehdä kuin ottaa hänet.”
Sitten käymme painiin, julmaan ja säälimättömään, viskelemme tyynyjä ja peittoja sinne tänne. Tuntuu kuin olisin taantunut takaisin yhdeksänvuotiaan tasolle, vaikka oikeasti olen jo 16. Puhumattakaan isästäni, joka taitaa olla kolmekymppinen. En ole varma, sillä henkiseltä iältään hän on mitä luultavimmin kaksi.
Rauhoitumme isäni kellistäessä minut sängylle, jolla ei enää olekaan mitään muuta kuin lakana. Peitto on valunut lattialle, tyyny lennähtänyt kirjahyllyyn. Isä katsoo minua hymyillen ja riisuu silmälasinsa. Sitten hän asettaa kätensä kummallekin puolelle päätäni ja laittaa jalkansa omieni väliin.
”Siitä aamiaisesta oli puhetta”, hän toteaa matalalla äänellä, nuolaisten ensin toista kulmakarvaani ja sitten toista, maistaen niissä varmasti suolaisen hien, sillä
kuka pärjäisi tyynysodassa hikoilematta?
Kulmakarvani pitävät karheasta kielestä, kuten myös nenäni, jonka kimppuun hän seuraavaksi käy, suudellen ja lipoen. Huokaisen, käteni kohoavat hieromaan isäni lantiota.
Kun isä on hellinyt nenääni tarpeeksi, hän siirtyy alemmas jo hieman turvonneille huulilleni, ja liitämme suumme suudelmaan, makeaan ja viattomaan kuin kesän punertavin mansikka.
Tämä aamu ei ole ensimmäinen, jona käyttäydymme näin. Laittomasti.
Tätä on jatkunut jo neljä vuotta, alkaen äitini poismenosta. En ollut ikinä nähnyt Jamesia niin onnettomana ja tunsin itsenikin surulliseksi, pohjattoman, hukuttavan surulliseksi. Ensimmäisenä yönämme isä sanoi saaneensa lohtua silmistäni, ja minä sanoin saaneeni lohtua hänen rakkaudestaan.
Mutta toisin kuin olimme suunnitelleet – äh, emmehän me mitään olleet
suunnitelleet, pikemminkin kuiskineet toisillemme aamiaispöydässä seuraavana aamuna – ei ensimmäinen kertamme jäänytkään viimeiseksi. Lähes joka yö, paitsi niinä öinä joina Sirius ja Peter olivat suunnitelleet sokkotreffejä Jamesille – ne hyväuskoiset törpöt – me rakastimme toisiamme, tutkimme toisiamme, ja se tuntui hyvältä, vaikka olikin väärin.
Ne tunnustukset tuovat meidät takaisin tähän hetkeen, jona James raottaa huuliaan, pusun muuttuessa likaiseksi suudelmaksi, kielen hieroessa omaani. Isäni kädet eivät enää odota pääni vierellä, vaan kopeloivat minua, silittävät minua, hyväilevät minua.
Valitettavasti juuri sinä hetkenä kylmä totuus iskeytyy tajuntaani ja joudun repimään meidät erilleen.
”Sirius ja Peter… tulevat kohta”, henkäisen. Isä katsoo minua, vain lyhyen aikaa, mutta hyvin tarkkaavaisesti.
”Mitä siitä?” hän sitten kysyy, hymyilemättä, täysin totisena. Ja me kumpikin hiljenemme, siunatuksi hiljaisuudeksikin olisin voinut sitä kutsua. Paitsi etten kokenut sitä kovinkaan siunattuna, sillä aivoni jyskyttivät, pohtien ja punniten isäni sanoja.
”Mutta… eihän tämä ole… laillista.”
Sanat maistuvat pahalta suussani, sillä vaikka ne ovat totta, ne saavat sydämeni jättämään useita lyöntejä väliin. Isääni sillä tuntuu olevan sama vaikutus, sillä kuulen hänen tuhahtelevan hiljaa.
”Eihän rakkaus ole laitonta”, hän sitten sanoo hiljaa, kuiskaten, puhuen suoraan korvaani. Äskeinen hilpeä tyynysota tuntuu vajonneen kauas menneisyyteen, kaikki alkaa muuttua harmaaksi massaksi. Kun viimein tajuan niiden olevan kyyneliä, jotka sumentavat näkökenttäni, isä kiirehtii nuolaisemaan ne pois.
”Älä itke, Harry”, hän sitten kuiskaa, ja tunnen maailmaan puhkeavan uuden valon hänen huultensa sulaessa lämpimään hymyyn.
”En minä itke”, saan sanottua murtuneella äänellä, käsieni kietoutuessa isäni ympärille. Hetken aikaa halaamme toisiamme lähes täydellisessä hiljaisuudessa, jonka rikkoo vain minun tuhinani ja Jamesin tasainen hengitys.
”Mutta lupaathan”, aloitan sitten, työntäessäni itseni istumaan. Katson isääni ja tunnen poskiani pitkin valuvien kyynelten kuivuvan ja haihtuvan. ”Lupaathan, että olet vierelläni ikuisesti?”
Tällä kertaa hiljaisuus on täydellinen, sillä isä lakkaa hetkeksi hengittämästä, kuten minäkin. Aika tuntuu pysähtyvän, hänen seuraavat sanansa ratkaisevat…
”Ikuisesti.”
