Voi miten ajankohtainen ja samaistuttava aihe! Minun on myönnettävä, että nautin todella paljon siitä, jos perinteisesti iloisina pidettyjä juhlia ja merkkipäiviä käsitelläänkin hieman toisenlaisessa valossa. Ei tietenkään tunnu kivalta, että hahmo tavalla tai toisella kärsii eikä pysty nauttimaan juhlatunnelmasta, mutta minusta on tosi tärkeää ja merkityksellistä, että asioista tuodaan esiin myös kääntöpuolia. On monia, joille uusi vuosi ei syystä tai toisesta tunnu uudelta alulta, raikkkalta mahdollisuudelta tai miltään muultakaan myönteiseltä. Siksi tämä teksti on myös kovin samaistuttava. Itse olen viime vuosina suhtautunut vuoden vaihtumiseen paljon vähäisemmällä innolla ja hartaudella kuin joskus nuorempana, sillä nykyään minulla on pikemminkin tällainen Ronjan kokema
samaa paskaa se on ensi vuonnakin -olo, ja tuntuu hyvältä lukea omistakin tunnelmista näin aidosti ja riipaisevasti sanoiksi puettuina.
Kaikki se henkilökohtainen kärsimys ja silti hän on joutunut joka päivä etsimään hymyn pilkkeen silmiinsä kiertäessään sairasvuoteelta toiselle. Arvostusta ei ole herunut, vain valaistu Finlandia-talo.
Tähän ajatuskulkuun samaistun erityisen lujaa, koska itsekin työskentelen terveydenhoitoalalla ja olen kuluneena vuonna saanut painaa aivan hemmetisti hommia. Se voi pahimmillaan aiheuttaa jopa katkeruutta, kun pitää jaksaa arkea ja olla positiivinen ja kohtelias potilaita ja työtovereita kohtaan, vaikka joskus on kieltämättä niitä päiviä, kun toivoisi voivansa linnoittautua kotiin karanteeniin niin kuin monet muut. Kuormitusta lisää entisestään se, että toisinaan työ ja arjen pyörittäminen on tosi epäkiitollista hommaa. Siinä ei valaistut Finlandia-talot tosiaankaan juuri lohduta.
Minusta on lohdullista ja lämmittävää, kuinka Ronjan ajatuksiin kuitenkin hiljalleen hiipii varovainen toivo. Vaikka rakettien pamaukset kantautuvat ulkoa ja välittävät monia negatiivisia viestejä, on sentään ainakin oma koti ja rauha, sohva ja kuulokkeet. On luonnollista, että uudenvuodenaatto kääntää ajatukset kuluneeseen vuoteen, ja lopulta sieltä seasta alkaa ehkä erottua niitä positiivisiakin hetkiä. Ronjan muistot laineiden liplatuksesta ja loputtomasta moottoritiestä ovat kuin lempeitä kosketuksia, lohdun välähdyksiä. Varovainen, äänetön toive on väkevä ja kaunis päätös tälle tarinalle.
Tässä on läpi tekstin todella elävää ja kaunista kuvailua.
Värikkäät säikeet ja
savusumu, joka huuhtoo värit harmaiksi ovat suosikkejani. Niistä saa heti kiinni, ja mielenmaisemaan piirtyy uudenvuodenaaton vuoroin värikäs ja vuoroin savuisa taivas.
Kiitos tästä upeasta tekstistä, pidin kovasti ja samaistuin lujasti!
-Walle