Ficin nimi: Valonpilkahduksia pimeyteen
Kirjoittaja: Maissinaksu
Fandom: SK8 the Infinity
Ikäraja: S
Mukana: Adam (Ainosuke) & Tadashi
Genre: Draama
Varoituksen sana: Viittausta lapsen kaltoinkohteluun
Summary: Pala Ainosuken lapsuudesta sekä siitä, kun hän sai olla lapsi.
- LinneA/N: Tämä oli taas sarjassamme "tästä piti tulla enintään triplaraapale, mutta hupskeikkaa".
Käy niin sääliksi näitä hahmoja monesta eri syystä. Otsikko on klisee af, ja olin aivan varma, että minulla oli jo tämänniminen teksti. Eipä ollutkaan, joten tällä mennään. Osallistuu haasteisiin Väripaletti (musta) ja Tropes (kidfic).
***
Ainoa ääni, joka kirjastohuoneessa kuului, oli kaappikellon tasainen tikitys. Ainosuke nosti katseensa kirjastaan ja vilkaisi ympärilleen kuin varmistaen, ettei mikään ollut muuttunut sitten viime näkemän. Pitkälle pöydälle jonoon asetetuista kynttilöistä paloivat kaikki yhtä lukuun ottamatta, mutta kauempana salissa näytti kovin pimeältä. Iltaisin kartanon nurkat peittyivät mustaan huntuun.
Ainosuke otti mukavamman asennon nojatuolissa. Satukirja hänen sylissään oli painava, mutta se ei haitannut. Kirjan sisältö oli tärkeämpi kuin epäkäytännöllinen ulkomuoto. Ainosuken sydän oli suorastaan lepattanut, kun yksi hänen tädeistään oli ojentanut kirjan korkealta hyllystä. Se oli ollut palkinto hyvästä koulusuorituksesta, ja hän oli ottanut sen vastaan niin innoissaan, että oli ollut vähällä unohtaa kiittää. Siitä olisi seurannut ongelmia, mutta onneksi hän oli ollut valpas. Ainosuke oli vielä rohkaistunut kysymään, olisiko saanut luvan lukea nojatuolissa ikkunan vieressä puisen pöydän sijaan. Täti oli tarkastellut häntä arvioivasti aikansa, mutta oli sitten myöntynyt. Kuulemma hänenlaiseltaan suloiselta pojalta oli hankala kieltää mitään.
Yhden asian suhteen täti oli kuitenkin ollut tiukka: hänen tuli olla valmis käymään iltatoimilleen kello kahdeksalta. Täti sanoi lähettävänsä jonkun hakemaan häntä, ja siihen asti hän saisi olla yksikseen. Ainosukelle se oli sopinut. Osasi hän itsekin kirjaa lukea.
Ainosuke lakkasi tavaamasta tarinassa esiintyvää pitkää sanaa, kun ikkunaa vasten kuului kevyt ropsahdus. Hän säpsähti ääntä, mutta käsitti sen tulevan ikkunalasiin osuneista pisaroista. Ulkona oli alkanut sataa kaatamalla.
Hän oli aina pitänyt sateesta, sen tasaisen rauhoittavasta äänestä ja siitä, miten se sai kartanon nurmikot ja kukkapenkit eloisiksi. Hän olisi halunnut katsoa lähempää, mutta ikkuna oli sen verran korkealla, ettei nojatuolista käsin erottanut kuin mustan taivaan ja ikkunalasilla liukuvia pisaroita.
Ainosuke mietti hetken ja katsoi kaappikelloa. Isompi viisari oli yhdeksän ja kymmenen välissä ja pienempi melkein kahdeksassa. Se tarkoitti... se tarkoitti, että kello olisi pian tasan kahdeksan. Ainosuke hieraisi käsivarttaan, jota yhä aristi pehmeän villapaidan alla. Muutaman erehdyksen jälkeen hän oli lopulta muistanut, että pitkän viisarin kiivetessä numeron 12 päälle kellonaika oli tasan. Seitsemänvuotiaan tuli jo osata sellaiset asiat, ja vastedes hän osaisikin sen.
Tasan kahdeksalta hänen lukuhetkensä loppuisi, eikä hän voisi enää ihailla sadetta. Pimeän tullen kartanon verhot vedettiin alas, eikä niitä ollut lupa avata ennen aamuaurinkoa. Joskus hän kapinoi sääntöä vastaan ja sai siitä hyvästä piioilta moitteita.
Kellon pitkä viisari oli hiipinyt numeroon 10. Ainosuke puri huultaan ja kurkotti kaulaansa kohti ikkunaa, muttei edelleenkään yltänyt tarpeeksi korkealle. Hän laski painavan satukirjan nojatuolin viereiselle pöydälle ja katsahti kengänpohjiaan. Eivät ne niin likaisilta hänen silmiinsä näyttäneet, mutta hän tiesi, että tuolille nouseminen kengät jalassa oli ankarasti kiellettyä. Kangashan siinä olisi tuhriintunut, ja tädit olisivat saaneet syyn voivotella, miten vaivalloinen lapsi hän toisinaan olikin.
Vaan jos hän pyytäisi anteeksi ja hymyilisi kauniisti, ehkä kaikki olisi kunnossa. Tädit kyllä rakastivat häntä.
Vaan jos hänen isänsä saisi tietää, miten hän aiheutti harmeja tahallisella sääntöjen rikkomisella...
Ainosuke tunsi kyyneleiden nousevan silmiinsä. Hän halusi niin kovasti nähdä sateen ja sen kastelemat pihan ja puutarhan. Ehkei mustasta maisemasta edes erottaisi mitään, mutta hän tahtoi silti yrittää.
Henkeään pidättäen Ainosuke kiipesi nojatuoliin, painoi polvensa käsinojalle ja kurotti kättään kohti ikkunasalpaa. Parin yrityksen jälkeen hän sai sen auki, ja juuri kun ikkuna hivuttautui raolleen päästäen huoneeseen syysilmaa, joku puhutteli häntä.
"Ainosuke-sama."
Ainosuke kirkaisi säikähdyksestä ja käpertyi vaistomaisesti mytyksi nojatuoliin, mutta käsitettyään tulijan Tadashiksi hän uskalsi jälleen hengittää.
"Pyydän anteeksi. Tarkoitukseni ei ollut säikäyttää teitä", Tadashi pahoitteli ja laski kätensä hänen olkapäilleen. Ne olivat lämpimät ja turvalliset.
"E-ei, en minä..." Ainosuke rykäisi nolostuneena ja pyyhkäisi kyyneliä pikaisesti poskiltaan. "Luulin että olisit ollut piika."
"Rouva käski minun tulla hakemaan teitä", Tadashi sanoi. "Taidan olla hieman etuajassa..."
"Ei se haittaa", Ainosuke sanoi ja seurasi Tadashin katsetta raollaan olevalle ikkunalle.
"Yrititte nähdä ulos tuolin avulla?"
Ainosuke nyökäytti päätään. Tadashille hän saattoi kertoa kaiken ilman tekosyitä. Tadashi oli kiltti, eikä suuttunut koskaan.
"Olisin halunnut nähdä sateen, mutta olin liian lyhyt", hän sanoi ja nousi tuolista lähteäkseen Tadashin mukana kohti omaa huonettaan.
"Auttaisinko minä?"
"Hm?"
Tadashi kyykistyi ja ojensi kätensä. "Voin pidellä teitä jaloista, ja sitten olette tarpeeksi pitkä. Ehdimme vielä hetken katsoa ulos."
Ainosuke hihkaisi innoissaan ja antoi Tadashin nostaa hänet polvitaipeista ilmaan. Hän avasi ikkunaa enemmän ja naurahti pisaroiden kastellessa hänen kasvojaan. Ilma oli ihanan raikasta.
"Näettekö puutarhaa?" Tadashi kysyi.
"Kaikki on mustaa ja pimeää", Ainosuke sanoi siristellen silmiään. "Mutta kukat ovat kyllä tuolla..."
"Aamulla ne ovat taatusti entistäkin sievempiä", Tadashi sanoi. "Voimme käydä huomenna katsomassa niitä."
"Jos ehdimme", Ainosuke sanoi niin hiljaa, ettei ollut varma, kuultiinko hänen sanojaan. Hänen päivänsä olivat toisinaan kiirettä täynnä. "Voit laskea minut alas."
Tadashi toteutti pyynnön ja sulki ikkunan. Ainosuke pyyhkäisi kengistä tullutta tomua nojatuolin istuinosalta ja katsahti pikkupöydälle laskettua satukirjaa. Hän kosketti sen kantta ja lehteili muutaman sivun.
"Tadashi?"
"Niin?" tämä vastasi puhallettuaan kynttilät sammuksiin. Kirjastohuoneeseen tuli inhan hämärää.
"Luettaisiinko tätä joskus?"
Tadashi hymyili omalla rauhallisella, tyynnyttävällä tavallaan.
"Tottahan toki. Voimme oikeastaan lukea sitä tänäänkin, ennen kuin käytte levolle", tämä sanoi ja laski kätensä hänen selälleen. "Tulkaahan sitten."
Ainosuke otti kirjan mukaansa ja virnisti niin aurinkoisesti, että hänen hymynsä olisi valaissut koko kartanon viimeistä nurkkaa myöten.
