Kaipauksen kuilusta (jotain mikä kestää) • S • jälleennäkeminen, Johannes/Ilmari • shotti

[Waulish]

S

Synttäritarinatopan innoittamana hyvää syntymäpäivää, Huurre! Tässä sinulle pieni paketti originaalislashia, jossa ei kylläkään valitettavasti ole seksiä, mutta ehkä söpöyttä kuitenkin. Toivottavasti tästä on jotain iloa!

Teksti osallistuu haasteeseen Minuuttimania, jossa tavoitteena on kirjoittaa monisanaisesti lyhyestä hetkestä. Päätin kerrankin kirjoittaa preesensissä, koska se mielestäni sopii usein lyhyisiin hetkiin. Kaikenlaiset kommentit ovat aina lämpimästi tervetulleita.


Terminaali on täynnä ihmisiä – ja täynnä vierautta. Vieraita kasvoja, vieraita kehoja, vieraita ääniä. Johannes vaihtaa painoa jalalta toiselle, vääntelee käsiään ja silmäilee väentungosta herkeämättä. Hän jännittyy huomatessaan jonkun, jonka kuontalo on melkein samaa kuparinsävyä kuin Ilmarin tukka, ja hän melkein jo ottaa harha-askeleen.

Kotvan kuluttua väenpaljoudesta erottuu olemukseltaan jotain niin tuttua, että jälkeenpäin Johannesta naurattaa se, miten hän saattoikin sekoittaa Ilmarin vieraaseen ihmiseen. Esiin kaartava pitkä, kuparitukkainen mies on kaikin mahdollisin tavoin Ilmari. Vaikka vaatteet ovat vieraat – hiekanväriset, suorat farkut ja harmaanvihreä flanellipaita –, Ilmarin perusolemusta ei voi olla tunnistamatta. Ryhti on suora, askeleet ovat joustavia mutta ripeitä ja määrätietoisia, ja Ilmarin katse on tarkkaavainen ja varautunut hänen pälyillessään ympärilleen. Ilmarin suupielet kaartuvat pieneen hymyyn, kun hän väistää Frozen-matkalaukkua perässään vetävää pikkulasta.

Johanneksen sydän jyskyttää rinnassa niin, että se tuntuu sormenpäissä saakka ja kohahtelee korvissa. Jännitys purkautuu ja siivittää hänet juoksuun, ja joka suuntaan luovivia ihmisiä väistellen hän kuroo umpeen etäisyyttä heidän väliltään eikä voi olla toivomatta, että tämä jää viimeiseksi kerraksi. Ehkä jääkin. Ehkä he vihdoin voivat asettua saman katon alle tai ainakin samaan maahan, ehkä nyt kun Ilmarin tiimin ilmastonmuutokseen liittyvä tutkimusprojekti Siperian syvyyksissä on vihdoin tullut päätökseensä.

Heidän katseensa kohtaavat vasta, kun välissä on enää pari metriä. Ilmarin kasvoille hyökyy helpotus, silmien lämmin ruska pilkahtaa, ja Ilmari vetää pyörillä kulkevan matkalaukkunsa vierelleen seisomaan ja heittää olallaan roikottamansa putkikassin selän puolelle – juuri ajoissa, sillä Johannes ei säästele aikaa saati voimia sulkiessaan Ilmarin syleilyynsä.

Ilmarin ote on luja mutta hellä. Sormet puristavat paitaa Johanneksen selkäpuolelta, tapailevat Johanneksen lapaluita ja olkapäitä ja vähän kaikkea. Johannes sulkee silmänsä ulkopuolisten silmäyksiltä ja painaa otsansa Ilmarin leukapieltä vasten. Parransänki pistelee, ja se tuntuu oudolta pitkän erossaolon jälkeen. Oikeastaan koko halaus tuntuu oudolta pitkän erossaolon jälkeen, mutta samalla siinä on jotain kovin luontevaa ja tuttua, jotain mitä ei voi unohtaa, jotain mikä kestää loputtomat kilometrit ja lukemattomat kuukaudet. Johannes painaa hymyilevän suudelman Ilmarin ihoa vasten tajutessaan.

Me kestettiin.

Johannes on haaveillut tästä hetkestä usein – hetkestä, kun hän ensimmäistä kertaa vuoteen saa oikeasti koskettaa, tuntea rakastamansa ihmisen lähellään. Viestit, puhelut, videopuhelut, kirjeet ja postikortit ovat toki tuoneet Ilmarin lähelle, osaksi arkea ja elämää, mutta eivät ne kuitenkaan ole korvanneet fyysistä läheisyyttä. Joinakin erityisen yksinäisinä kaipauksen kuilussa vietettyinä hetkinä ne ovat tuntuneet suorastaan irvailulta, todellisen läheisyyden irvikuvilta.

Johannes ei Ilmaria syleillessään tiedä, onko jälleennäkemisen hetki niin taianomainen ja pakahduttava kuin hän on kuvitellut. Lentokentän hälinä ei hiivu minnekään, kuulutus kajahtelee kaiuttimista, ja joku tuuppaa heitä ohi työntyessään. Johanneksesta tuntuu, että parasta onkin ehkä tieto siitä, että hetkiä tulee lisää, niitä hetkiä kun voi vain ojentaa kätensä ja koskettaa eikä tarvitse kuihtua kilometreihin.

Johannes huokaisee ja hakee leualleen tutun, sopivan kolon Ilmarin solisluun yläpuolelta. Ilmarin vaatteet tuoksuvat vierailta, ehkä karuilta oloilta ja kiperiltä haasteilta, mutta hento häivähdys hiestä on tuttu ja turvallinen. Ja deodorantti – onko se todella sitä samaa Rexonaa, jota Ilmari on jo vuosikaudet käyttänyt? Johannesta hymyilyttää.

Kotvan kuluttua he erkanevat syleilystä, mutta eivät toisistaan. Johannes pitelee käsiään Ilmarin lanteilla ja Ilmari omiaan Johanneksen olkapäillä. He katselevat toisiaan aivan kuin eivät olisi nähneet harva se päivä Skypen välityksellä. On ehkä hassua pitää hetkeä jälleennäkemisenä, kun Skype on kaiken aikaa ollut ahkerassa käytössä, mutta Johanneksesta tuntuu, että kyse tavallaan on kuin onkin näkemisestä: kaikki näyttää todellisemmalta ja tarkemmalta, kun välikappaleena ei ole tietokoneen tai puhelimen ruutua.

Pisamat Ilmarin kasvoilla ovat vallan villiintyneet Siperian auringossa. Ilmarin hiukset ovat kuitenkin samaa kuparinpunaista kuin ennenkin. Silmien ruska on yhtä lämmintä ja hyväntahtoista kuin aina. Viimeistään Ilmarin hellä kosketus kertoo Johannekselle, että kaiken vieraan ja muuttuneen keskellä on jotain, mikä on pysynyt ennallaan. Jotain mikä on kestänyt.

Ilmari kumartuu lähemmäs, ja Johannes vie toisen kätensä hänen niskaansa. Suudelma soi samaa säveltä.

Jotain mikä kestää.

[Parris]

Kommenttikampanja tervehtii, vihdoinkin.

Osallistuessaan Minuuttimania-haasteeseen tämä tuntuu täyttävän sen mittapuut aika mainiosti. Haasteessahan on tarkoitus harjoitella kuvailun kehittämistä, ja tässä onnistut tosi kivasti siinä - mukana on terävän yksityiskohtaisia havaintoja lentokentän ympäristöstä ja ennen kaikkea Ilmarista - ja niitä on niin paljon! Ja se on oikeasti tosi ihanaa! Olen ehtinyt Finissä lukea Dokumentilta pari tekstiä liittyen etäsuhteen lähihetkiin, ja tästä erottuu selvästi samankaltaisia piirteitä - ja sun kirjoitustaidolla saat kiskottua esiin tunteet ihan äärimmilleen ja konkreettisiksi, mikä tekee tästä hämmentävällä tavalla haikean tekstin, vaikka tämä onkin oikeasti tosi tosi onnellinen. (Muistaakseni sulla taisi olla itselläkin vähän taustaa etäsuhteen parissa, joten enpä siis ihmettelekään, että tämä on niin onnistunut!) Tykkäsin tässä myös suuresti siitä, miten tässä tulee esiin muuttuneen ja saman vanhan, muuttumattoman kontrasti. Vaikka aluksi ulkoisesti Ilmari vaikuttaa ihan eri ihmiseltä kuin ennen, lopulta Johannes päätyy toteamaan, että ytimessään Ilmari on sama tuttu rakas. Ihanaa!

Kaikkiaan yllättävänkin raskas ja silmäkulmat kostuttava teksti, joka koskettaa johonkin syvälle. Kiitokset! <3 <3

[Waulish]

Ronen, ihanaa kun jaksat pomia näitä minun väkerryksiä Kommenttikampanjasta. Ja ihanaa kun tykkäät näistä! Tämä teksti on ehkä vähän epätyypillistä minua, kun tässä on niin hirmu paljon kuvailua ja hetkeen pysähtymistä jopa minun mittapuullani, joten on erityisen hienoa kuulla että tämä toimi sinulle ja onnistui täyttämään haasteen kriteerit. Itsekin tosiaan sitkuttelen etäsuhteessa, ja tämän kirjoittaminen oli siinä mielessä minulle aavistuksen terapeuttistakin. Oma suhteeni tosin on toistaiseksi pysytellyt saman maan sisällä ja vieläpä hyvinkin inhimillisen puolentoista tunnin junamatkan päässä, joten ei voi ihan suoraan verrata Johanneksen ja Ilmarin koettelemukseen. Mutta kyllä se tämäkin toisinaan hajottaa!

Kiitos paljon ihanasta kommentista, piristit flunssaista mieltäni kovin!

[Okakettu]

Tervehdys kommenttikampanjasta! En ole tainnut sinulta lukea aiemmin mitään, mutta ihastuin tähän tekstiin tosi paljon, kun selailin listaustasi. Tämä tuntui jotenkin ihan todella aidolta ja sitä kautta koskettavalta – vaikka teksti ei hirveän pitkä ollutkaan, jälleennäkemisen tunnemyrsky ja rakkaus toista kohtaan, plus etäsuhteen vaikutukset, välittyivät tästä hienosti. Vaatteet ovat vieraat, mutta silti perusolemus tuttu, ja vaikka halaus tuntuu aluksi oudolta, pohjalla on silti sama kiintymys jota edes pidempi etäisyys ei kadota. Tekstissä oli paljon tällaisia yksityiskohtia, joihin tykästyin. Johannes ja Ilmari tuntuivat tässä myös hahmoina tosi luontevilta ja moniuloitteisiltakin, ja tuli todella vaikutelma, että tämän kohtauksen lisäksi heillä on takanaan ihan oikeasti historiaa ja näin. Hahmojen kirjoittaminen aidoiksi lyhyessä tekstissä on minusta ihan omanlaisensa taito, ja tässä se kyllä toteutuu.

Kuvailun puolesta tässä oli paljon kauniita juttuja mistä pidin, esmes lopun villiintyneet pisamat ja suudelma soi samaa säveltä Ylipäätään tässä oli minusta hyvä tasapaino sellaisen kauniin ja romanttisen mutta toisaalta arkisten juttujen välillä, mikä ehdottomasti lisäsi aitouden vaikutelmaa. Tämä sitaatti tiivistää minusta sen, ja tekstin koko tunnelman, osaltaan hyvin:

Johannes ei Ilmaria syleillessään tiedä, onko jälleennäkemisen hetki niin taianomainen ja pakahduttava kuin hän on kuvitellut. Lentokentän hälinä ei hiivu minnekään, kuulutus kajahtelee kaiuttimista, ja joku tuuppaa heitä ohi työntyessään. Johanneksesta tuntuu, että parasta onkin ehkä tieto siitä, että hetkiä tulee lisää, niitä hetkiä kun voi vain ojentaa kätensä ja koskettaa eikä tarvitse kuihtua kilometreihin.

Aa, tämä oli vain niin hienosti ilmaistu. Juurikin hyvällä tavalla soft myös. <3 Tämä oli koskettava hyvänmielen teksti, kiitos paljon lukukokemuksesta!

[Waulish]

Okakettu, olipa hauskaa että valitsit kommentoitavaksi juuri tämän tekstin! Tämä on nimittäin niitä tekstejä, jotka usein unohdan kirjoittaneeni, kunnes sitten joskus satun selailemaan listaustani ja yllättymään että ai niin, tällaistakin on tullut kirjoitettua. Tätä oli hauskaa lukea itse pitkän tauon jälkeen, kun oli jo ehtinyt unohtaa kaikenlaista. Olen kyllä ihan tyytyväinen tähän tekstiin, vaikka tämä vähän tällainen erilainen kokeilu olikin.

Olen tosi otettu siitä, että koit hahmot luonteviksi ja moniulotteisiksi! Tällaisiin tunnelmapaloihin en yleensä saa kovin paljon taustatarinaa mahdutettua, mutta hyvä jos sitä kuitenkin oli riittävästi. Ihanaa että kuvailukin toimi!

Kiitoksia paljon aivan ihanasta kommentista!

[Thelina]

Hyvää päivää kommenttiarpajaisista! Jälleennäkeminen ja hahmojen kivat nimet houkuttelivat lukemaan tämän ja oi kun tämä olikin ihana! Kaunis ja tunteikas teksti, jossa tunteet vaihtelevat jännittyneestä odotuksesta jälleennäkemisen iloon ja syvään rakkauteen, joka tuosta kauniista kohtaamisesta välittyy.

Alku on kovin samaistuttava: kun oikein odottaa jotakuta saapuvaksi, niin helposti juuri käy noin, että mikä tahansa tutunoloinen liikahdus silmäkulmassa kiinnittää huomion. Kuvailit terminaalia kivasti ihmisten kautta (on vieraita ihmisiä, tungosta ja pikkulapsen Frozen-matkalaukku), mikä oli hauska ja oikeanlaisen mielikuvan tuova ratkaisu, ilman että tarvitsee muuten kuvailla ankeaa terminaaliympäristöä, jonka useimmat varmasti osaavat kuvitella mieleensä muutenkin.

Joissakin kohdissa toisteltiin minusta vähän liikaa Ilmaria, esimerkiksi toisessa ja neljännessä kappaleessa olisi voinut myös välillä käyttää "hän" eikä lauseesta silti olisi ollut vaikea ymmärtää, kenestä puhutaan. Mutta nämä miesten nimet ovat kyllä aivan ihanat, niin ei varmaan ole ihmekään, jos niitä haluaa käyttää ja jotenkin Ilmarin ulkonäkö on hyvin Ilmarimainen (nimeen sopiva) kuparin värisine hiuksineen. "Silmien lämmin ruska pilkahtaa" oli muuten todella kauniisti sanottu, hieman erilainen tapa kuvata silmien väriä

Tuo halaus oli tavattoman kauniisti kuvailtu: jokainen kosketus ja tuoksukin tuntuu erityiseltä, kun vihdoin saa olla taas toisen lähellä. Ja voi miten pientä sydäntäni lämmitti tuo loppu ♥ skypepuheluista huolimatta vasta oikea jälleennäkeminen antaa vahvistuksen sille, että suhde todella on kestänyt pitkän erossa olon ja tästä on hyvä jatkaa.

Kiitos paljon tästä tarinasta ♥

[Waulish]

Thelina, voi miten kauniita sanoja! Iloitsen siitä, että teksti onnistui tavoittamaan ja välittämään tunteita ja lämmittämään sydäntä.

Ilmarin toistelu, haa! Minulle on joskus huomautettu siitä, että käytän liian vähän hahmojen nimiä ja vastaavasti ylikäytän hän-pronominia, joten tämä ihan vastakkainen huomio on hauska. Ihan paikkaansapitävä kyllä, sitä en kiistä! Minusta tuntuu, että usein kun kirjoitan tällaista tunnelmointitekstiä preesensissä, käytän paljon lyhyitä toteamuksia ja hahmojen nimiä, koska se jotenkin mielestäni korostaa hetkeen pysähtymisen vaikutelmaa. Liika on kuitenkin liikaa ja menettää tarkoituksenmukaisuuttaan, ja olen samaa mieltä siitä, että tämän tekstin tapauksessa osan Ilmareista voisi kyllä hyvin korvata pronominilla. Kiitos huomiosta siis! Hassu taustatieto muuten: valitsin näiden hahmojen nimet katselemalla Digi- ja väestötietoviraston dataa suosituimmista etunimistä Suomessa. En yhtään ihmettele, että Johannes ja Ilmari ovat niin suosittuja, koska ovathan ne kauniita ja harmonisia nimiä!

Lämpimät kiitokset onnitteluista ja ihanasta kommentista!

[Kaarne]

Tää on niin pehmeetä ja ihanaa! Wallea parhaimmillaan. ♥ En taaskaan osaa kirjoittaa pitkää tai järkevää kommenttia, mutta halusin tulla sanomaan, että luin tämän ja se ilahdutti just nyt tosi paljon. oot mun lohtukirjoittaja ja sun tekstien ääreen on aina kiva pysähtyä. Kiitos!

[Meldis]

Oli runsauden pula listaustasi selatessani arpajaisiin, melkein silmät kiinni valitsin, mutta sellainen pieni asia kuin hahmon nimi kiinni huomion. Rakastan Ilmari nimeä, ihanan vanhanaikainen ja päätin, että ei tästä valitsemisesta tule muuten mitään, niin mennään tällä syyllä. Oikein hyvin valitsin, vaikka ei voi mennä pieleen, jos sinulta lukee mitään. Tykkäsin tosi paljon tästä ideasta, että pieni hetki kirjotetaan pitkäksi, se vaatii itseltä tosi paljon, että pystyy jäämään lypsämään kaiken jostain hetkestä irti. Tilanne oli aivan ihana, jälleennäkeminen oli ihan täydellinen paikka tälle tekstille. Oli kivaa, miten jälleennäkeminen ei johtunut mistään kauhean dramaattisesta, vain töistä ja silti jälleennäkemisessä tuntui selkeästi, että on jossain aivojen perukoilla pelko, että jos on liian kauan ilman toista, voi sen toisen menettää. Vaikka parisuhteen eteen tehtiin töitä, juteltiin, oltiin läsnä (niin läsnä kuin voi ) ja pidettiin yhteyttä, tuntui, että Johannes ja Ilmari pelkäsivät molemmat vähän sitä jos ei ole koko ajan toisen luona, jotain tapahtuu ja parisuhde lakkaa.

Tuntui todella, että miehillä oli takanaan jo pitkä suhde, kun pystyttiin olemaan erossa pitkiä aikoja useaan kertaan ja silti pidetään yhtä. Se tässä oli tosi kivasti läsnä, että parisuhteen ihan arkinen hetki lentokentällä, kun kumppani tulee takaisin kotiin, mutta samalla se tarkoittaa paljon kaikkea. Ihanaa oli, että he eivät sanoneet mitään, kaikki tarpeellinen ilmaistiin muuten kuin sanoin.

Johannes painaa hymyilevän suudelman Ilmarin ihoa vasten tajutessaan.

Kosketuksen kuvailu oli tosi kaunista ja erityisen hyvin tuntui, miten sait pienen hetken tuntumaan tuntien mittaiselta. Kuvauksesi oli hyvin käsinkosketeltavaa, miten oli tarve saada vihdoin koskettaa toista ja miten se on tuntunut odottaessa jälleennäkemistä sietämättömältä. Tykkäsin myös tosi paljon, miten Johannes ei unohtanut kokonaan ympäröivää maailmaa vaan lentokenttä oli hyvin olemassa hänen korvissaan ja silmissään, vaikka syleilikin Ilmaria. Ei se rakkaus aina ihan niin maagista ole, että irtaantuu oikeasti muusta maailmasta ja tykkäsin, että tässä ei menty mihinkään kuplaan. ^^
Kiitos tästä tosi paljon, oli ihastuttava makupala. ^^

[Skorpioni]

Kivaa kun Meldis nosti tämän kommentillaan etusivulle, niin tuli itsekin tämä luettua! Tämä jotenkin kosketti mua syvästi juuri tässä hetkessä. Kaipaus, ikävä ja rakkaus tiivistyi kauhean kivasti lyhyeen hetkeen, joka tuntui kuitenkin kestävän paljon, paljon kauemmin kuin oikeasti kestikään. Tekstissä on myös jotenkin vahva ilmaisun voima, kun lyhyessäkin tarinassa, joka vieläpä käsittelee oikeastaan aika lyhyttä hetkeä, käy ilmi jo valtavan paljon pieniä vihjeitä miesten elämästä ja suhteesta. Heistä rakentui ihan selkeä kuva. Miten taitavaa!

Johannes huokaisee ja hakee leualleen tutun, sopivan kolon Ilmarin solisluun yläpuolelta. Ilmarin vaatteet tuoksuvat vierailta, ehkä karuilta oloilta ja kiperiltä haasteilta, mutta hento häivähdys hiestä on tuttu ja turvallinen.

Tämä oli lempikohtani. Miten keho muistaa, mihin se kuuluu ja miten tuttu oman rakkaan tuoksu tulee läpi ♥

Kiitos ihanan lämminhenkisestä ja toiveikkaasta lukuelämyksestä!