nimi: Koinsyömä
kirjoitettu: 18.7.2007
päähenkilö: Peter Piskuilan
ikäraja: K-11
genre: angst, one-shot
summary: Ja ei: vannoin valat ja ojensin käteni, katsoin kohtaloni syöpymistä iholleni, mutta en vielä silloin täysin arvannut, että se olisi niin ruma.
A/N: Sainpahan lopultakin kirjoitettua Peteristä! Palautteesta tykätään ^^
*
Koinsyömä
Toiset syntyivät sellaisiksi ihmisiksi, joita syljettiin päin naamaa eivätkä ne kääntäneet katsettaan. Tajusin sen pian täytettyäni kahdeksantoista maailmassa, joka oli silkkaa betonia, kaunista katsella kaukaa mutta repi auttamatta auki kasvot sielun ja sydämen, kun siihen kaatui voimalla jonkun toisen tai itsensä tönäisemänä. Jalat verillä kompuroin pystyyn ja katsoin ympärilleni, mutta ei, katu oli tyhjä.
Niin minäkin, koko ajan enemmän, päivä päivältä ajan hukkuessa suohon, josta en päässyt yli. Siriuksella oli tapana nauraa päiville. Tavallaan säälin häntä ja hänen raskasta taakkaansa, sillä sellainen se kai oli, ilo, helppo ottaa ylleen mutta kasvoi päivä päivältä kamalammaksi. Näin loisteen hänen silmissään, kun pääsimme Tylypahkasta ja ostimme yhteisen kämpän Viistokujalta kaikki neljä, näin loisteen hänen silmissään joka sanoi: lopultakin pääsen tekemään jotain.
Viiden viikon kuluttua, sinä yönä jona kuolonsyöjät ensimmäisen kerran todella tulivat Viistokujalle, me raahauduimme verellä ja hajonneilla toiveilla vihittyyn kotiimme neljältä aamuyöllä. Sirius rojahti nojatuolille ja näin, kuinka hän häpesi sitä, omaa puuttuvaa voimaansa. Me teeskentelimme sokeita ja Remus korjasi hänen haavansa, hän oli meistä paras tekemään sellaista, mutta minä näin Siriuksen silmät, kun jokin haava oli oikein kivulias. Hänen silmänsä eivät enää olleet ne tutut, joihin olin tottunut, eivätkä ne enää huutaneet tekemisen riemua vaan tuskaa, kuolemanodotusta ja kasvavaa kaipausta.
Minusta tuntuu kuitenkin, ettei kukaan meistä todella halunnut kuolla, ei ainakaan vielä silloin. Siihen me olimme liian viattomat. Kun kesä lakastui syksyksi ja me toivoimme vain pääsevämme pakoon kaikkea, elämäämme, itseämme, silloinkin me joskus uskoimme, että meitä vain huijattiin; että todellisuudessa meillä oli yhä mahdollisuus, että saatoimme hyvinkin olla onnellisia ja jos emme nyt, niin ehkä joskus.
James meni naimisiin juuri ennen joulua. Muistan sen päivän hänen hymystään ja Lilyn hymystä, kun he suutelivat jästikirkon pihalla ja me teeskentelimme kiltisti mukana, hakkasimme vuorotellen Jamesia selkään ja saatoimme hänet morsiamensa kanssa vekottimeen, jota Lily kutsui autoksi ja joka näytti hengenvaaralliselta. Hetken olimme varmoja, ettemme näkisi heitä enää. Kun he olivat menneet, meihin iski vain petollinen tyhjyys. Sirius söi täytekakun jämiä ja minä puhuin Remukselle siitä, kuinka Jamesin huoneesta voisi saada varastotilaa.
*
Kun James jätti meidät, asuntomme kävi hetkessä tyhjäksi. Sirius joi yhä kupillisen mustaa kahvia aamuisin, Remus luki yhä Päivän Profeettaa ja minä en tehnyt mitään, mitä olisin jälkikäteen voinut muistella. Talvella pimeys alkoi tiivistyä, vihollinen kokosi joukkojaan ja saartoi meidät. Ei tietenkään kirjaimellisesti, ei sitä sotaa käyty niin, mutta paljon pahemmin: saartoi meidän heikkona väräjävän toivomme.
En enää muista, minkä takia menin Sianpäähän. Ehkä syynä oli uteliaisuus tai ehkä jostain syystä tunsin, että minun oli pakko. Ehkä aioin kertoa Dumbledorelle koko asian myöhemmin ja sitten unohtaa sen, mutta lopulta mikään ei mennyt niin kuin olisin halunnut. Istuuduin nurkkapöytään niin kuin oli määrä ja odotin kärsivällisesti.
En muista kasvoja, en nimiä, en tarjouksia enkä syitä. Ainoa mitä todella muistan selvästi, mikä kaikuu päässäni päivällä ja yöllä eikä jätä minua rauhaan, on ääni, oikean ihmisen tai ei, mutta aina yhtä todellinen ja pettävä. Kuuntelen sitä ilman taukoa ja aina se lupaa minulle samat asiat, joista jälkikäteen muistan vain viimeisen: ulospääsyn.
Pieni huone Iskunkiertokujalla, syvällä maan alla; sumuinen yö jona kaikki kuona tuntui laskeutuneen maan päälle ja kiertävän nyt meitä. Minun olisi pitänyt pitää sitä merkkinä. Jos olisin siinä vaiheessa karannut, se olisi tietysti tiennyt varmaa kuolemaa. Mikä helpotus! Olisin ehkä päässyt juoksemaan asunnollemme saakka, he olisivat tappaneet minut märäksi veriläntiksi muuten valkoiseen oveemme, ja ystäväni olisivat aamulla nähneet ruumiini, mutta olisivat vihanneet heitä eivätkä minua.
Mutta en karannut, siihen olin liian pelkuri tai liian varma epäonnistumisestani. Katselin seiniä ympärilläni ja melkein aistin kahleet joihin minua pantiin, ja nyt eniten vihaan itseäni sokeuteni takia. Peräytyminen olisi tietenkin ollut mahdotonta, luultavasti se oli mahdotonta alusta alkaen, mutta olisin sentään voinut kuolla! Ja ei: vannoin valat ja ojensin käteni, katsoin kohtaloni syöpymistä iholleni, mutta en vielä silloin täysin arvannut, että se olisi niin ruma.
*
Mitä tahansa minusta sanotaankin, rakastin heitä kaikkia loppuun saakka, rakastin niin kuin käsivartta joka poltetaan irti ja jonka savuamista taivaalle katsotaan synkän epätoivon vallassa. Enkä sano tätä leikilläni, sillä minä todella poltin heidät irti itsestäni, piilotin itseni ja annoin heidän kulkea ohitseni, katsoa silmiini ja toivottaa minulle hyvää huomenta, ja koko ajan vain minä tiesin kuinka paljon me kärsimme.
Killassa oli vakooja. Dumbledore tiesi sen, ja he epäilivät Remusta. Minä asetin sen ajatuksen heidän päähänsä. Minä näin Siriuksen katseesta, kuinka hän rakasti Remusta, enkä koskaan saanut tietää oliko se enemmän kuin kuten ystävää rakastetaan, vai oliko heidän ystävyytensä vain alusta loppuun saakka niin kirkas, kun sitä ei himmentänyt avioliitto tai petturuus. Mutta Remus oli helppo kohde, sillä kun Sirius jotain rakastaa, hänet voi saada uskomaan mitä tahansa. Hän on sokea.
Remus jutteli minun kanssani, kun ei kestänyt Siriuksen katsetta; jutteli öisin juoden teetä ja minä kahvia, ja yhä uudestaan hän toisteli samaa: uskothan sinä minua Peter? Minä opin vakuuttamaan uskovani, ja kai hän näki minun katseestani rehellisyyden, sillä minä todella uskoin, minä tiesin. Taputin häntä olkapäälle ennen kuin menin nukkumaan ja sanoin, että kyllä Sirius siitä tulisi järkiinsä. Sirius tuli, mutta vasta sitten, kun he olivat epäilleet kilvan toinen toisiaan ja sillä tavoin repineet toisensa hajalle.
*
Jamesin ja Lilyn kuolinyö oli kylmä. Istuin hämärässä baarissa Iskunkiertokujalla, en enää muista sen paikan nimeä ja niin on hyvä, sillä jos muistaisin, menisin ja polttaisin sen. Sinä yönä minä kai lopullisesti muutuin sokeaksi, ja sen jälkeen en enää nähnytkään kirkkaasti kuin menneisyyteen, kaikki muu on sumua.
Hieman myöhemmin seisoin heidän talonsa lähellä ajotiellä ja katsoin, kuinka vihreä valo tulvi ikkunoista ja katonpalaset tippuivat. Kuvittelin kuulevani Lilyn huudon, kun hän suojeli ainoaa poikaansa ja kuoli. Mietin, kuinka kauniit heidän häänsä olivatkaan olleet.
*
Sitten ovat hämärät muistikuvani, ne joita en enää kunnolla näe, joista voin vain aistia tutun kylmyyden. Rottana olin lähimpänä onnellista, liian onnellinen, ja siksi se loppui, siksi karkasin pimeyden lordin luo, siksi tahdon kuolla -
*
Seison katsomassa, kuinka he kuolevat yksi kerrallaan. James kaatuu ovenkynnykselle, uusi verinen ovimatto, kaunis punatukkainen Lily puristaa lasta rintaansa vasten, mutta se viedään häneltä. Siriuksen tapan minä, kohotan sauvani ja osoitan häntä, puoli katua räjähtää, tiedän kyllä ettei Sirius kuole, ei vielä, mutta pian, pian… Ja sitten meitä on jäljellä vain Remus, joka epäilemättä kuolee itsesääliinsä, ja minun tekee mieli nauraa: kuinka paljon parempia he olivatkaan kuin minä! Kuinka rakkaita he olivat!
Ja lopulta kuolee pimeyden lordi, aistin sen tulevan, aistin varjon joka liikkuu meitä kohti. Tiedän kuolevani hänen mukanaan. Kaadun hänen jalkojensa juureen ja kuolen, ikuisesti hänen palvelijanaan, ikuisesti petturina, sinetöin kauniin kohtaloni yhteen pakettiin ja päätän sen meidän kaikkien osalta.
Sillä minä olen viimeinen, minä, minä seison meistä viimeisenä ja muulla ei enää ole väliä, koska minun kohtaloni on rumin.