Title: Onnellisen elämän salaisuus
Author: Larjus
Chapters: Ficlet
Fandom: Hayop Ka!
Characters: Nimfa Dimaano
Genre: Tajunnanvirtamainen jaarittelu
Rating: S
Disclaimer: Alkuperäinen elokuva on Rocketsheep Studion ja Spring Filmsin tekosia. Minulla on oikeudet vain tähän kirjoittamaani tekstiin. En rahasta tällä enkä ole myöskään saanut kirjoittamisesta mitään hyvitystä.
Summary: Hän oli menettänyt kaiken omalle ahneudelleen.A/N: Lol tietääköhän edes kukaan muu Finissä tätä elokuvaa
(Niin tuore tapaus muutenkin.) Päädyin itse katsomaan sen marraskuun alussa ihan randomilla, vaikka aikuisille suunnattu turrianimaatio ei olekaan sitä, mitä normisti katson. Mutta yllätyksekseni pidinkin tästä leffasta! Ei se juoneltaan mikään kaikkein ihmeellisin ollut (aika kliseinen aasialainen saippuaooppera
) mutta sitä oli viihdyttävä ja jotenkin helppo katsoa (ja myönnän että en ollut varautunut sen loppuratkaisuun). Ehkä mielenkiinto pysyi siksikin yllä, kun en normaalisti katso sen tyylisiä elokuvia. Hienosti animoitu se on myös, etenkin taustat. Lisäksi se oli ensimmäinen filippiiniläinen elokuva, jonka olen koskaan nähnyt, joten siinäkin mielessä se oli kiva uusi kokemus!
Tää pätkä sijoittuu leffan varsinaisten tapahtumien jälkeen (mutta jonnekin sinne lopussa näytettävien pätkien väliin), joten jos tän nyt jostain syystä lukee joku, joka ei ole leffaa nähnyt (ja aikoo), niin spoilerivaara.
Kirjoittelin tämän silleen oudosti pätkissä ja hyppien, ilman mitään varsinaista suunnitelmaa tai edes ideaa siitä, mistä tarkalleen ottaen kirjoitan. Sananlaskutkin hyppäsivät mukaan ihan vahingossa
Tätä voikin pitää ensisijaisesti sellaisena ”fandomiin tutustumistekstinä”. Otsikkoa en eka meinannut keksiä sitten millään, ja en ole tuohon nykyisenkään ihan tyytyväinen, mutta menkööt. Välillä käy niinkin.
Mukana
Multifandomin neloskiekalla.
Onnellisen elämän salaisuusNimfa piteli siskonpoikaansa sylissään ja katseli tämän nukkuvia kasvoja. Vaikka vauva uinuikin levollisesti, Nimfaan se seesteisyys ei tarttunut. Hänen oma mielensä oli raskas, täynnä katumusta, katkeruutta ja pelkoa, oli ollut jo ennen kuin hän oli jättänyt Manilan taakseen ja palannut lapsuudenkotiin. Hän oli ajatellut tutun ympäristön helpottavan oloa edes vähän, mutta ainakaan vielä hän ei huomannut eroa entiseen.
Ei hän halunnut olla täti. Hän oli halunnut Lindalle mahdollisimman hyvän elämän, paremman kuin hänellä itsellään –
ei lasta. Niinpä hän oli tehnyt pitkää päivää hajuvesimyyjänä voidakseen maksaa siskonsa opiskelun, mutta siitä huolimatta tämä ei ollut edes mennyt kouluun vaan todella hankkiutunut raskaaksi, saanut lapsen alaikäisenä. Kaikki oli mennyt juuri niin kuin Nimfa
ei ollut halunnut. Koko kuviossa oli hänen mielestään melkeinpä pahinta se, että sisko oli onnellinen, elämäänsä tyytyväinen. Ja kauhukseen Nimfa huomasi jopa kadehtivansa tätä.
Hän kaipasi vanhaa elämäänsä. Ajatus tuntui jollain kierolla tavalla naurettavalta, sillä aiemmin hän oli ollut siihenkin tyytymätön. Eihän elämä Rogerin kanssa ahtaassa vuokra-asunnossa ja tavaratalossa työskentely pienellä palkalla ollut ollut hohdokasta, mutta nyt hänellä ei ollut enää sitäkään. Hän oli menettänyt kaiken omalle ahneudelleen.
Kun kohtalo (tai sattuma) oli saattanut Iñigon hänen elämäänsä, hän oli ajatellut, että tämä olisi hänen avaimensa onneen ja luksuselämään. Pyrkimyksistään huolimatta hän ei ollut saanut mitään sellaista itselleen, eikä hänellä myöskään ollut enää tasaisen tylsää mutta turvallista arkea Rogerin kanssa. Hän oli jäänyt yksin – ainakin melkein – sillä kohta hän olisi paitsi täti myös äiti itsekin. Syntymätön lapsi oli kaikki, mitä hänelle oli jäänyt elämästä Rogerin kanssa, ajasta, jolloin kaikki oli näin jälkikäteen ajateltuna ollut ihan hyvin.
”Niinhän sitä sanotaan”, Nimfa puheli nukkuvalle sisarenpojalleen, ”että asioiden todellisen arvon ymmärtää vasta sitten, kun ne menettää. Se on kyllä totta. Tajuan sen nyt. Ja oikeastaan monikin sanonta sopisi elämääni turhankin hyvin.”
Vaikka hän nyt olisikin halunnut vanhan elämänsä ja Rogerin taas itselleen, hän tiesi, ettei niin kävisi. Roger ei
ikinä ottaisi häntä takaisin, ei sen jälkeen, mitä hän oli tehnyt seuratessaan itsekkäitä unelmiaan. Ja tällähän oli nyt Jhermelyn. Iñigoa hän ei enää edes halunnut vaikka olisi hopeavadilla tarjottu. Tämä oli ehkä ollut päältä kaunis kakku, mutta todellisuus oli ollut rumaakin rumempi. Täyttä silkkoa sisältä koko retku. Roger puolestaan oli loppujen lopuksi ollut se todellinen aarre, liian hyvä hänelle, vaikka hän olikin aluksi ollut valmis vaihtamaan tämän Iñigoon.
Hän oli ollut todella typerä.
Menetettyään sen kaiken hän oli jättänyt Manilankin taakseen eikä enää aikonut palata takaisin. Kaupungissa hän todella olisi yksin, mutta maalla lapsuuden kotikulmilla hänellä sentään oli perheensä. Sinne hän jäisi. Sekin ajatus tuntui nyt jotenkin huvittavalta, sillä nuorempana hän oli jatkuvasti haaveillut Manilaan muuttamisesta, siitä, että pääsisi viimein pois sieltä Jumalan selän takaa ja voisi aloittaa unelmiensa elämän suurkaupungissa. Routa oli todella ajanut porsaan kotiin.
Ehkä moinen unelmointi olikin hänen ongelmansa, ahne kun oli aina köyhä. Mikään ei koskaan riittänyt hänelle, ollut tarpeeksi hyvää, sillä aina hän halusi jotain parempaa. Ruoho näytti aidan toisella puolella vihreämmältä, ja sitä hän olikin aina tavoitellut, koska yrittänyttähän ei laiteta. Mutta toisaalta kuusen kurkottelukin johtaa vain siihen, että kapsahtaa katajaan, ja ojasta päätyy allikkoon. Ahneen loppu todella on paskainen.
Mutta enää hän ei unelmoisi turhia. Hänen oli pakko lopettaa moinen pää pilvissä elely – ei vain itsensä vaan myös lapsensa takia. Hän pitäisi jalkansa maassa, kääntäisi katseensa eteenpäin ja antaisi tulevaisuuden näyttää, mitä elämällä oli hänelle seuraavaksi tarjottavanaan. Hän ottaisi vastaan sen, mikä hänelle suotaisiin, tyytyisi siihen, ei vaatisi enempää.
Ja ehkä vielä jonakin päivänä hänkin osaisi olla elämäänsä tyytyväinen.