Nimi: Amorin Anglia
Kirjoittaja: Taikatatti
Genre: Romance
Ikäraja: S
Henkilöt: Severus Kalkaros & Hetty Bayliss
Tiivistelmä: Severus Kalkaros lähetetään poistamaan jästirouvan muisto lentävästä autosta, mutta rouva Hetty Bayliss osoittautuu aivan erilaiseksi kuin Severus oli kuvitellut.
AMORIN ANGLIA
Oudon oloinen reportteri oli kolkuttanut Hetty Baylissin oveen iltapäivällä syyskuun ensimmäisenä. Hetty oli kietonut villatakkia tiukemmin ylleen avatessaan ulko-oven, sillä ilma oli jo alkanut viiletä. Aamu oli ollut kirkas ja aurinkoinen, mutta päivän edetessä sää oli muuttunut koleaksi ja sateiseksi.
”Rouva Bayliss, satuitteko tänään näkemään mitään erityisen kummallista?” Reportteri oli kysynyt salamyhkäisesti, astumatta sisään. Hänellä oli ollut yllään jokin viitan näköinen, ja kaulansa ympärillä nahkaremmissä roikkui ikivanha kamera. Lisäksi reportteri oli kirjoittanut muistioonsa sulkakynällä.
Hetty oli koko päivän pohtinut, oliko hän tulossa hulluksi, vai oliko hän vain rasittunut viikon töistä. Hän nimittäin kuvitteli nähneensä vanhan taivaansinisen auton lentävän asuntonsa yli ripustaestaan pyykkejä takapihalla. Hän oli hieraissut väsyneesti silmiään, mutta kun hän oli avannut ne uudelleen, auto kadonnut kuin tuhka tuuleen. Myöhemmin erikoinen toimittaja hänen ovellaan oli kysellyt kummallisuuksista, aivan kuin auto olisi tosiaan ollut todellinen.
”Tämä voi kuulostaa hullunkuriselta”, Hetty oli aloittanut.
”Tuskinpa vain”, reportteri oli kommentoinut hiljaa.
”Luulen nähneeni lentävän auton aiemmin aamupäivällä…”
Hettyn vastaus keskeytyi, kun reportteri kysyi: ”Kenties vaaleansinisen Ford Anglian?”
”Mutta… Niin, itse asiassa kyllä”, nainen vastasi taas ja häntä alkoi pyörryttää. ”Oliko se tosiaan todellinen? Mutta kuinka se on mahdollista?”
Sillä aikaa kun Hetty oli nipistänyt nenänvarttaan aivan kuin keskeyttääkseen orastavan päänsäryn, omituinen reportteri oli kadonnut hänen rappusiltaan. Hetty pudisti päätään, astui takaisin asuntoonsa ja sulki oven perässään. Hän keitti itselleen kupillisen kamomillateetä ja yritti olla ajattelematta niin lentävää autoa kuin vanhaa kameraa kantavaa toimittajaakin.
Mustahiuksinen, synkeän näköinen mies istui työhuoneensa pöydän ääressä, kun hänen oveensa koputettiin.
”Niin?” Mies vastasi ärsyyntyneesti aivan kuin hän olisi valmiiksi tiennyt, että häneltä odotettiin jotain epämiellyttävää. Hän kohotti katseensa, kun pitkä ja laiha mies, jolla oli vyötärölle saakka ulottuva hopeinen parta ja puolikuun muotoiset silmälasit, astui huoneeseen.
”Severus”, vanhempi mies aloitti astellessaan työpöydän luokse. ”Taikaministeriössä on edelleen kiire Harry Potterin ja Ronald Weasleyn autoretken kanssa. Monen jästin muisti on vielä pyyhkimättä, ja he ovat pyytäneet minulta apua.”
Severus Kalkaros huokaisi rasittuneena.
”Niin, Albus?” Mies sanoi kysyvästi, kohottaen toista mustaa kulmakarvaansa. Hänen äänessään ei ollut kiinnostuksen häivääkään.
”Menisin mieluusti itse, mutta en ole laisinkaan yhtä kyvykäs muistiloitsuissa kuin sinä”, Albus Dumbledore sanoi silmät tuikkien lämpöä, vaikka toinen mies puhutteli häntä varsin viileästi. Hän selvästi tiesi, ettei Severus kieltäytyisi hänen pyynnöstään, vaikka tämä osoitti näkyvästi mieltään.
”No, kenen muisti minun pitäisi pyyhkiä?” Severus kysyi lyhyen hiljaisuuden jälkeen.
”Rouva Hetty Bayliss asuu Norfolkissa, ja hän on elänyt hämmentävän vuorokauden näkemänsä kanssa. Olisi enemmän kuin inhimillistä, että joku kävisi pyyhkimässä hänen muistinsa.”
Severus huokaisi jälleen ja valahti hieman tuolissaan. Hänen oli turha kieltäytyä. Mitä nopeammin hän hoitaisi tehtävän alta pois, sitä nopeammin hän pääsisi eroon Albuksesta ainakin vähäksi aikaa.
“Hyvä on”, mies suostui pyyntöön ja vanhemman velhon tyytyväinen hymy suorastaan ärsytti häntä.
“Erinomaista, erinomaista”, Albus päivitteli astellessaan kohti Severuksen huoneen ovea. Hän oli jo tarttumassa ovenkahvaan, kunnes muisti jotain. “Totta tosiaan, tässä rouva Baylissin osoite.”
Albus veti viininpunaisen kaapunsa sisätaskusta taikasauvansa ja kohotti sen. Sauvan päästä lennähti pergamentin palanen kuin paperisiipinen perhonen Severuksen pöydälle. Severus luki pergamentin ja Albus nyökkäsi hänelle viimeisen kerran, kunnes vihdoin poistui huoneesta.
Severus asteli pitkin Tylypahkan pihamaata kohti kivistä muuria ja mitäänsanomattoman näköistä rautaporttia. Sää oli tuulinen ja mies hytisi hieman. Hän oli jättänyt pitkän liehuvan kaapunsa pois tavanomaisesta asustaan, jotta hän ei matkallaan hämmentäisi vielä lisää jästejä. Severus tuhahti ääneen. Pyhä Potter ja hänen uskollinen aseenkantajansa Weasley olivat toimineet ilman järjen häivääkään saamatta edes kunnollista rangaistusta, ja nyt hänen piti kärsiä heidän pikku kepposistaan ennen kuin lukukausi oli ehtinyt edes kunnolla alkaa. Ajatus siitä, että hänellä olisi taas kokonainen vuosi aikaa piinata Potteria ja tämän ystäviä taikajuomatunneilla, antoi hänelle edes rahtusen lohtua.
Ruostunut portti avautui naristen, kun Severus työnsi sitä. Heti muurin ulkopuolella hän ilmiintyi Norfolkiin. Vaimeasti poksahtaen hän saapui pienelle ja hyvin siistille omakotitaloalueelle. Myös Severus itse oli kasvanut jästilähiössä, mutta tämä oli hyvin erilainen verrattuna Cokeworthiin. Siinä missä Kehrääjänkuja oli ollut kapea ja siivoton, katu jolle hän oli nyt saapunut, oli avara ja kaunis. Jalkakäytävää reunusti siisti kivetys ja toisella puolella hyvin hoidettu pensasaita. Jokainen piha oli kauniisti laitettu, ja yhdellä nurmella kasvoi jopa runsas omenapuu, jonka hedelmät olivat houkuttelevan punaisia. Idyllinen alue oli täysi vastakohta Severuksen lapsuuden maisemalle, jota oli varjostanut hylätty mylly likaisen joen varrella.
Severus saapui oikean talon eteen. Mies asteli muitta mutkitta ovelle ja koputti. Häntä vastaan tulisi hieman pyylevä, harmaantuva rouva essu yllään ja papiljotit päässään. Sitten Severus ottaisi taikasauvansa esiin, tyhjentäisi naisen muistin ja jättäisi rouvan kertomaan aviomiehelleen, kuinka hän arveli tulevansa höperöksi, koska ei muistanut, miksi oli tullut eteiseen.
Kun ovi vihdoin oikeasti avautui, Severus hämmästyi. Hänen edessään seisoi nuori ja poikkeuksellisen kaunis nainen, joka hymyili hänelle lämpimästi. Naisella oli hyvin kiltit, kirkkaansiniset silmät, pitkät vaaleat hiukset, valkoiset hampaat ja kauniisti kaartuvat vaaleanpunaiset huulet.
“Kuinka voin auttaa?” Nainen kysyi yhä hymyillen, katsellen Severusta tutkivasti. Mies oli ajautunut pois raiteiltaan. Hän oli hetkeksi unohtanut Potterin ja Weasleyn, lentävän auton sekä syyn miksi ylipäätään oli naisen ovella. Ääni havahdutti Severuksen.
“Hm”, mies rykäisi ja ryhdistäytyi sitten: “Oletteko te… rouva Bayliss?”
“Kyllä olen”, nainen vastasi ja näytti sitten kysyvältä. Hänen äänensä lempeys ei kuitenkaan poistunut. Miten yksikään nainen pystyi saamaan hänet ymmälleen, kun edes Pimeyden Lordi itse ei siihen kyennyt? Severus kirosi hiljaa mielessään. Siinä vaiheessa hänen olisi kuulunut ottaa taikasauvansa esiin, poistaa muistikuva lentävästä autosta naisen mielestä ja olla sitten hujauksessa matkallaan takaisin Tylypahkaan.
“Tulisitteko sisälle?” Nainen kysyi, ennen kuin Severus oli ehtinyt tehdä yhtikäs mitään. “Näytätte viluiselta. Voitte kertoa asianne täällä lämpimässä.”
Nainen astui pois ovensuusta tarjoten Severukselle tilaa astua sisään. Mies hyväksyi menettäneensä tilaisuutensa ja astui sisään.
Naisen talossa oli lämmintä ja tunnelmallista. Siellä oli vaaleat puulattiat, salvianvihreät seinät sekä kodikkaat beigen ja oranssin sävyiset tekstiilit. Talossa tuoksui vaniljalta, ja Severus oli melko varma, että tuoksu oli peräisin naisen hiuksista.
“Ole hyvä, tule peremmälle”, nainen sanoi ystävällisesti ja johdatti sitten Severuksen mukavaan olohuoneeseen. “Istuhan siihen. Minä tuon sinulle teetä.”
Severus istui naisen osoittamaan muhkeaan nojatuoliin, jonka käsinojalla lepäsi pehmeä viltti. Nainen oli tehnyt hänen olonsa kummalliseksi, aivan kuin hänen rintakehänsä olisi täyttynyt lämpimällä ilmalla. Tämän vilpitön vieraanvaraisuus Severusta kohtaan oli kummallista, etenkin kun hän ei pitänyt itseään erityisen helposti lähestyttävänä. Hän epäröi, oliko nainen jästi lainkaan.
Pian nainen saapui kantaen kahta höyryävää teekuppia. Nainen ojensi niistä toisen Severukselle, ja istahti sitten toisen kupin kanssa toiselle nojatuolille. Tämä siemaisi teetään tyytyväisen näköisenä, ja katsoi sitten Severukseen.
“No niin, herra…” Nainen aloitti kysyvästi ja odotti kuullakseen vieraansa nimen, ja Severus kertoi sen hänelle. “Herra Kalkaros, mistä halusittekaan puhua?”
Severus oli tullut suorittamaan ainoastaan yksinkertaisen muistiloitsun, eikä seurustelemaan. Hän olisi totta kai voinut edelleen toteuttaa suunnitelmansa koska tahansa, mutta se olisi tarkoittanut, ettei nainen olisi muistanut enää häntäkään. Eikä Severus jostain syystä halunnut sitä. Nyt hänen oli pian keksittävä jokin veruke, millä hän naisen luokse oli tullut. Hän muisti nähneensä erään talon pihalla Myytävänä -kyltin.
“Kävin eilen katsomassa naapurissa sijaitsevaa myynnissä olevaa taloa, ja huomasin teidät ripustamassa pyykkiä. Ajattelin tulla kysymään teiltä, voisitteko kertoa minulle jotain tästä naapurustosta”, Severus valehteli sujuvasti.
Omituista. Olisin varmasti huomannut, jos hän olisi katsellut minua.
Severus hätkähti. Hän oli kuullut naisen ajatukset päivänselvästi. Nainen oli mielissään ajatellessaan, että Severus olisi katsellut häntä. Miehen paidan korkea kaulus alkoi yllättäen kiristää. Hän hörppäsi teetä kupistaan ainoastaan keskittyäkseen yksinkertaiseen toimintaan.
“Täällä on hyvin rauhallista”, nainen sanoi, tällä kertaa ääneen, kuulostaen tyytyväiseltä. “Myytävänä oleva talo kuuluu vanhalle leskirouvalle. Hän ei halunnut jäädä yksin suureen taloon miehensä kuoleman jälkeen. Tietääkseni mies kuoli saattokodissa, eikä tuolla asunnossa. Kummituksia ei siis tarvitse pelätä”, nainen lisäsi ja nauroi helisevästi. Severuksen toinen suupieli kohosi. Jospa nainen vain tietäisi, että Tylypahka oli kummituksia pullollaan.
“Ihmiset elävät täällä omissa oloissaan, mutta tervehtivät aina naapureitaan”, nainen lisäsi. “Minä pidän siitä.”
“Niin minäkin, rouva Bayliss”, Severus vastasi kunnioittavasti.
“Itse asiassa minusta tulee muutaman viikon päästä taas neiti Wright”, nainen sanoi, hymyillen ensimmäistä kertaa hieman surumielisesti, mutta lisäsi pian: “Kutsu minua Hettyksi.” Severuksen vatsassa kiemurteli merkillisesti, kun hän kuuli, että nainen olikin eronnut. Omaksi yllätyksekseen mies tunsi itsensä vähemmän ahdistuneeksi kuin hän oli hetki sitten ollut.
Ehkä hän etsii asuntoa perheelleen. Hänen vaimonsa on varmasti kaunis.
Severus kuuli jälleen naisen ajatukset, ja hän oli vähällä nauraa ivallisesti. Vanhalla Ruikulillako muka kaunis vaimo, hän arvosteli itseään mielessään.
“Minäkään en ole naimisissa”, Severus vastasi odottaen kuinka nainen reagoisi, ja hänen yllätyksekseen naisen posket alkoivat punottaa miehen mielestä hyvin viehättävästi. “Ja sinä voit kutsua minua Severukseksi.”
Kun Severuksen teekuppi oli tyhjä, hän laski sen tasseineen sohvapöydälle ja nousi. Nainen teki samoin. Severus pani merkille, että naisen kupin reunaan oli jäänyt haalea rengas vaaleanpunaista huulipunaa.
“Kiitos huomaavaisuudestasi”, Severus sanoi kulkiessaan eteiseen. Hän ojensi kätensä ja nainen tarttui siihen. Heidän ensimmäinen kosketuksensa, niinkin arkinen, kuin kädenpuristus, oli latautunut.
“Toivottavasti näen sinut pian uudelleen”, nainen sanoi, kun Severus oli avannut oven ja astunut ulos. Vaikka taivas oli yhä harmaa ja tihkua satoi hänen hiuksilleen ja olkapäilleen, Severus ei tuntenut enää kylmyyttä. Naisesta huokui ihmeellistä lämpöä. Merkillistä tosiaan, Severus ajatteli. Hän kääntyi kannoillaan, käveli nurkan taakse pois jästien näkösältä ja kaikkoontui. Matkalla mies päätti, ettei sittenkään piinaisi Potteria ja Weasleytä tavallista enempää.
“Kuinka Norfolkissa sujui, Severus?” Albus Dumbledore kysyi seuraavana aamuna aamiaisella voidellessaan huolettomana paahtoleipäänsä. Severus oli juuri siemaissut teetään, ja oli vähällä tukehtua. Hän ei ollut onnistunut saamaan naista mielestään koko yönä, eikä hän tosiaankaan ollut valmis kertomaan totuutta edellispäivän tapahtumista.
“Oikein hyvin”, Severus vastasi uskotellessaan itselleen tiukasti, että hän oli tehnyt oikean ratkaisun, kun ei ollut pyyhkinyt naisen muistia. “Oikein hyvin.”
Severus katsahti Albukseen. Vaikka vanhempi velho ei ainakaan hänen tietääkseen ollut koskaan hallinnut lukilitista kovinkaan hyvin, hänestä tuntui, että tämä tiesi hänen valehtelevan. Severus käänsi katseensa takaisin teekuppiinsa, kun Dumbledore jäi tietäväisesti tarkastelemaan häntä puolikuun muotoisten silmälasiensa yli.
