Author: Dulz
Ikäraja: k-11
Fandom: The Witcher (perustuu kirjoihin)
Disclaimer: En tienaa, en rienaa.
Paritus: taustalla Geralt/Yen, mahdollinen mennyt Geralt/TrissCharacters: Geralt
Genre: angst, tunnelmointi
Warnings: -
Haasteisiin: FinFanFun 1000 - 696. Kukkula, Taidehaaste III - Ritari tienristeyksessä (Viktor Vasnetsov)Summary: Sillä ensimmäisellä kerralla maa muistomerkin juurella oli peittynyt kukkiin, kynttilöihin ja lahjuksiin. Kentät olivat vielä savunneet. Hän oli juossut rinteen ylös ja pelännyt, että joutuisi tietämään mitä löytäisi itsestään, jos tapaisi paadesta Yenin nimen.
A/N: Saattaa spoilata sarjaa, koska vaikka Soddenin taistelu on siinä jo käyty, sen jälkipyykki ei, joten en voi olla täysin varma siitä, mihin suuntaan sarjassa lähdetään. Kirjoitin tämän vuosi sitten taidehaasteeseen Netflix-sarjan Soddenin taistelun herättämistä (pettymyksen) tunteista. Kirjoissa taistelu herätti mussa vahvoja tunteita, joihin televisioinnin olisikin ollut vaikea vastata. Kirjoissa taistelusta ei koskaan kerrottu kuin vasta jälkikäteen sivuhahmon suulla, jolloin se oli hirvittävällä tavalla värittynyt kys. hahmon omakohtaisesta kokemuksesta: kauhusta, pelosta ja kivusta. Sapkowski on muutenkin mielestäni parhaimmillaan kirjoittaessaan taisteluita, jotka ovat kaikkea muuta kuin glorifioituja ja sankarillisia. Jos televisiointi on jossain epäonnistunut, niin tämän tunteen toistamisessa.
Joka tapauksessa. Lopputulos ei miellyttänyt ja päädyin jemmaamaan tätä. Lukaisin tän läpi haasteen deadlinen innoittamana ja tajusin, ettei tämä olekaan täysi hirviö, vaikka ei tuokaan pöytään mitään uutta vaan jää pelkäksi fiilistelyksi. Tässä tämä nyt pienen muotoilun jälkeen on.
Jylhä paasi Soddenin kukkulan tasalaella muisti yhä kolmeatoista kaatunutta velhoa. Geralt kosketti kiven neljättätoista nimeä. Kylmä tuuli puhalsi vanhaa tuhkaa palaneilta taistelukentiltä.
Olin palanut niin pahoin, ettei kukaan eloonjääneistä tunnistanut minua.Tuuli työnsi hiuksia Geraltin kasvoille. Korkealla taivaalla korppi kirahti, sen harvat siipisulat värehtivät ilmavirrassa. Särki hirnahti vastauksen kukkulan juurelta. Geralt ei ollut varma, miksi oli kiivennyt kukkulan laelle. Ylös johtava polku oli ruohottunut, väki toi kukkia enää harvoin. Sillä ensimmäisellä kerralla maa muistomerkin juurella oli peittynyt kukkiin, kynttilöihin ja lahjuksiin, kentät olivat vielä savunneet ja hän oli juossut rinteen ylös peläten, että joutuisi tietämään mitä löytäisi itsestään, jos tapaisi paadesta Yenin nimen.
Vain taikuus pelasti minut. Hiukseni, kasvoni, käteni… Minut olisi tunnistanut vain silmistä. Yennefer oli ainoa, joka olisi siihen pystynyt, mutta Yen oli sokeutunut.Epätoivo ja tuska tarttuivat sanoista edelleen raskaina.
Neljästoista nimi? Ei ollut ketään neljättätoista. Kukkulalle on haudattu vain kolmetoista ruumista. Joissain tapauksissa vain sellaisen jäänteet.Erehdyksen korjaamiseksi olisi tarvittu vain yksi velhon käden heilautus ja nimi olisi hioutunut näkymättömiin. Tuuli olisi tarttunut hiekkaan ja sirotellut sen laajoina levittäytyville taistelukentille, joita peittivät jo sitkeät heinät. Niiden alla paikka muisti. Öisin levottomat henget nousivat nurmen alta etsimään lepoa, johon eivät osanneet tyyntyä. Onton valituksen alta saattoi melkein erottaa nuolten viuhuvan savun peittämän ilman halki ja terän soivan terää vasten. Kuulla kukkulalta kaikuvat vanhakieliset manaukset, joiden toimesta taiat löivät Nilfgardin mahtaviin joukkoihin hajottaen ne haparoiviksi osastoiksi tarjoten Pohjoiselle mahdollisuuden. Lakkaamattoman huudon sotilaiden, palkkamiekkojen ja vasta eilen miekkaan tarttuneiden miesten ja naisten massan velloessa. Tappaessa ja tullessa tapetuiksi.
Vire kantoi mukanaan mullan ja maan, ruohon ja puun tuoksuja. Loppua seurasi aina alku. Kuolemasta nousi elämä. Vaalenneiden luiden seassa kukkivat keltamot ja sauniot.
Geralt antoi sormenpäidensä nojata Triss Merigoldin nimeä vasten, kunnes käänsi sille selkänsä niin kuin oli kääntänyt Trissillekin. Sammalet olivat jo pesineet kaiverruksen uriin.