Kaikki synnit: Palasia palanneista | S, raapale x 6

[Grenade]

Nimi: Palasia palanneista
Kirjoittaja: Grenade
Ikäraja: S
Päähenkilö: Lauri Räihä
Fandom: Kaikki synnit - televisiosarja
Vastuunvapaus: Televisiosarja kuuluu Merja Aakkolle ja Mika Ronkaiselle. Minä en saa tästä mitään muuta kuin kirjoittamisen iloa.
Varoitukset: Viittaus väkivaltaan

A/N: Olipas jännittävää ficata ihan uudesta fandomista, joka on vielä suomalainen (sitä ei oo tapahtunut piiiitkään aikaan ). Luonteva alku ficcamiselle oli tietty osallistua spurttiraapaleisiin, joten tässä kuusi sinne kirjoitettua raapaletta.

Palasia palanneista

1. Koskettaa

Laurista tuntuu kuin taivas koskettaisi maata. Kuin taivas olisi niin lähellä, että siihen voisi ulottua, koskea kädellä ja tuntea. Hän on kymmenen ja elämä on outoa, mutta rutiinit auttavat. Isä pilkkoo puita, äiti leipoo pullaa ja Lauri seisoo pellonreunassa, kumisaappaat hieman liian isot hänen jaloissaan ja hän haluaa koskettaa taivasta, haluaa tuntea sen sormissaan.

Viisitoista vuotta myöhemmin Helsingin taivas ja sen harmaus tuntuu vankilalta. Se on kauempana, mutta silti liian lähellä, liian konkreettisena muistutuksena ja hän ei halua muuta kuin mahdollisimman kauas ajatuksistaan. Taivas ei enää ole se, jota kohti hän haluaisi kurkottaa. Pikemminkin se tuntuu kuristavana huntuna kaiken yllä.


2. haarniska

Virkapuku tuntuu haarniskalta kaikkea pahaa vastaan. Varsinkin täällä, tutuissa maisemissa, on helpointa piiloutua virkanimikkeen taakse.
”Sori, töissä”, hän sanoo ja tarkoittakin sitä. Mutta tarkoittaa samalla myös, ettei halua puhua, ei halua kohdata menneisyyttä, tai mitään siihen kuuluvaa.

Puku suojelee häntä muilta. Ja ehkä itseltäänkin. Ehkä se auttaa häntä keskittymään siihen, että on uhri, eikä siihen, että on joskus monta, monta vuotta sitten nähnyt tämän miehen, että on tainnut jutellakin. Puku suojelee häntä itseltään, ei anna aikaa ajautua ajatusten virtaan.

Puvuntakki tuntuu hiostavalta kesäkuun lämmössä, mutta Lauri pitää sen päällään silti. Ehkä tuntuisi liian suurelta askeleelta olla ilman ja menettää osan suojastaan. 


3. sataa

Varjakassa kaikki on jotenkin hämmentävästi samalla tavalla. Aivan kuin silloin, kun hän lähti, eikä katsonut taakseen. Joku kauppa on lopettanut, joku rakennus on ränsistynyt ja toista hieman peruskorjattu. Hän on nähnyt samanlaisia kaupunkeja matkalla kolmetoista tusinassa. Samanlaisia pikkukaupunkeja, jotka yrittävät sinnitellä, mutta tietävät lopun jo häämöttävän. Vielä yritetään, vielä korotetaan veroastetta, jos se sittenkin auttaisi, vielä yritetään havitella lisää lapsiperheitä, vielä vielä vielä.

Laurista tuntuu, ettei aika ole kulunut mihinkään, kun hän seisoo sen saman kaupan edessä kuin silloin aikoinaankin. Totta kai, kauppa on muuttanut ulkonäköään ja vähän väriään, omistajaakin, mutta jotenkin se edelleen henkii samaa tunnetta kuin silloin joskus.


4. Kateellinen

Välillä Lauria risoo, kuinka helposti Sanna ottaa ihmiset haltuunsa. Hänellä on karismaa ja hän on luonteva tilanteissa, joissa sitä tarvitaan. Kun Sanna kertoo, ettei oikeastaan ole kunnolla väleissä tyttärensä kanssa, Laurin on vaikea uskoa sitä. Sannahan oli niin sosiaalinen.

Kesti kauemmin tajuta, että hän on kateellinen. Että hän haluaa osan siitä luontevuudesta itselleen. Että hän kadehtii tapaa, jolla Sanna sai ihmiset puhumaan ja luottamaan itseensä.

”No, kato ny sitä. Mikä sitä vaivaa? Kerro sä mulle, hei maalaispoika.”
”Mähän sanoin, et älä sano mua siks”, Lauri tallaa tupakkansa kengänpohjaansa.
”Älä ny viitti olla tollanen Suupielet hymyyn hei, c’mon.”
”Selvitetään tää murha hei ensin.”
”Jäkä jäkä.”

Ehkä on hyvä, että heitä on kaksi. Toinen hoitaa puhumisen ja toinen tarkkailun. Ehkä siksi heidät on laitettu samoihin tehtäviin. Tasapainottamaan toisiaan, jakamaan työtaakkaa ja korjaamaan toisen vikoja.

Mutta ehkä hän ei voi olla kaikesta kateellinen. Sentään hänellä on vielä perhe, vaikka hän sen haluaisikin unohtaa.


5. Punainen

Pahimpina päivinä Laurin raivo on harmaata massaa. Hän ei osaa enää erottaa sitä muusta, oikeasta elämästä. On vain hän ja hänen nyrkkiin puristuva kätensä, joka haluaa päästää patoutuvan tunteen ulos.

Joskus Lauri ei kuuntele sitä ja se laantuu. Joskus muuttuu kauheammaksi. Joskus se on melkein mustaa, mutta silloin se on jotenkin helpompaa, silloin sen tunnistaa. Harmaana viha turtuu, sulautuu muuhun, eikä Lauri osaa käsitellä sitä.

Joskus viha on punaista ja silloin häntä pelottaa. Se yllättää takavasemmalta, iskee salamana, eikä Lauri ehdi reagoida. Viha ei ehdi tunteeksi asti, kun se jo kuohahtaa hallitsemattomasti. Ei ehdi havahtua, kun jo kohottaa kätensä. Lyö.


6. Sänky

Isä näyttää jotenkin pienemmältä maatessaan sängyllä, nyt jo sairauden laihduttamana. Lauri tunnistaa hänet silti, mutta on jotenkin outoa liittää tämä riutunut hahmo siihen kuvaan, joka hänelle jäi kymmenen vuotta sitten. Puheesta ja etenkin sanoista ukon tunnistaa edelleen samaksi, sillä mihinpä isä olisi päässyt jumiutuneista ajatusmalleistaan.

Lauri vaihtaa asentoa tuolilla ja miettii, haluaako aselevon tai edes jonkinlaisen rauhan. Ehkä se olisi parasta. Hänelle, isälle, äidille ja ihan kaikille muillekin.

Hetken hän jo ehtii ajatella, että asiat voivat muuttua. Mutta on aina jotain, mikä ei voi muuttua ja se on uskonnollinen valta, joka puristaa ihmisen muottiinsa, eikä päästä pois ilman kolhuja. Enemmän kuin isä, Lauria ärsyttää, miten hän jo hetken kuvitteli saavansa keskusteluyhteyden takaisin. Ehkä se oli vain turhaa haihattelua, hän miettii isän sanojen pyöriessä mielessä, kun hän astelee pihan poikki ja jättää muut seisomaan ihmeissään keskelle ruohikkoa. Ihmetelkööt, ihan sama.

Joku päivä hän voi katsoa taaksepäin, mutta vielä hän ei osaa.

[Felia]

Kommenttikampanjasta moi!

Heti alkuun täytyy todeta, että fandom ei ole ollenkaan tuttu, mutta en antanut sen häiritä.

Nämä oli oikein kivoja pieniä pätkiä Laurin elämästä ja sen muutoksista. Tykkäsin siitä, miten alussa oli tuo tuo lapsen viattomuus ja mielenkiinto maailmaa kohtaan, mutta sitten se jo vaihtuuki aikuisen näkökulmaan, joka onkin jo useamman asteen synkempi. Kiva kontrasti siinä siis. Lopuista pätkistä selkeästi huokuu sellainen piilossa kytevä turhautuneisuus, jopa paha olo. Asiat eivät ilmeisesti ole ihan mallillaan, ja vaikka aikaa onkin kulunut niin se tuntuu siltä kuin mikään ei olisi sinä aikana muuttunut. Samoilla kulmilla varmasti helposti käykin niin, että sitä tottuu muutoksiin ympärillä niin nopeasti, ettei kiinnitä niihin juurikaan huomiota. Toki sitten on niitä asioita, jotka eivät koskaan muutu.

Näissä oli mukavasti haikeutta ja tukahdutettuja tunteita. Lisäksi tuli hyvin ilmi se, että elämä ei todellakaan aina ole helppoa ja siihen voi liittyä monia mörköjä niin henkilökohtaisella tasolla kuin ulkopuolisellakin tasolla.

Pidin näistä kovasti, kiitos!

[Kaarne]

Kommenttikampanjasta hei!

Nappasin tämän(kin) tekstin Felian suosituksesta ja kyllä kannatti! Vaikka tämä oli aika melankolinen ja välillä myrkynharmaakin teksti, tykkäsin tästä kovasti. Oikein katharttisia raapaleita oman alakulon ja itsesäälin käsittelemiseen, ja jotenkin Laurin tunteet tulivat iholle. Näissä oli myös onnistuneesti valittu eri tarkastelukulmia - ehkä osittain noiden inspissanojen ohjaamana? - ja tekstin nimeen sopivasti nämä tosiaan olivat jokainen erilaisia kokonaisuuden palasia, joista muodostui jonkinlainen kuva, muttei täydellistä. Juuri se fragmentaarisuus jäi myös kutkuttamaan!

Tykkäsin siitä, miten Sanna näyttäytyi yhdessä osiossa, mutta sitten häntä ei enää nähty. Sekin tuntui elämältä: että osa ihmisistä kuuluu vain johonkin osaan omaa elämää, eikä heitä muuten näy. Pidin myös siitä, että alku ja loppu kiertyvät tuohon perheeseen ja vanhempiin ja taas näkökulma on erilainen, mutta teksti nivoutuu nätisti tuon yhteyden kautta.

Paljon hyviä ja pysäyttäviä asioita, nämä luki mielellään useampaankin otteeseen. Kiitos!

[Grenade]

Kiitos paljon Felia ja Kaarne kommenteistanne! <3 Hienoa kuulla, että tästä sai irti ilman fandomin tuntemistakin. Tykkäsin kovasti Kaikki synnit -sarjasta, joten melkein huomaamattani kirjoitin myös nämä rapsut, kun ei ajatus päästänyt irti. Nämä eivät totisesti ole hyvän mielen tekstejä, mutta toisaalta itse sarjakin oli melko synkkä, joten sieltä varmasti juontaa juurensa se. Spurttiraapaleiden sanat ovat toimineet inspiraationa, jonka ympärille on ollut kivaa rakentaa Laurin näkökulma asioihin. Olikin yllättävän jännittävää päästä tässä fandomissa takaisin Suomen kamaralle, kun useimmat fandomit ovat jossain ihan muualla. Pääsi kirjoittamaan puhekieltä! Pieniä iloja.