Ikäraja: S
Genre: drama
Hahmot: OC nimeltä Alan, Sirius, yksi huppupää
Paritukset: tulkinnanvaraista
Beta: Lupus Daemonis - kiitos!
Varoitukset: Vähän kiroilua, mutta ei kai niin paljoa ettei oltaisi S:n puitteissa
Yhteenveto: Alan's Recordissa on uusi apupoika.
Vastuuvapaus: Kaikki minkä tunnistatte on Rowlingin, paitsi nimien ja loitsujen suomennokset Kapari-Jatan. Minä en omista enkä saa rahaa.
A/N: Oudohko dialogisekoilu. Ensin näin Ben Barnesista
tämän kuvan, sitten työmatkalla peurakolarin. Lopputuloksena Alan Griffin levykauppoineen. Alan osallistuu
One True Something 20 -haasteeseen (Vuodet 1978–1982).
Tässä ei ole kyllä päätä eikä häntää. Tai sarvia.
Alan Griffinin levykauppa
Alan Griffin oli erittäin ylpeä pienestä mutta hyvän funk-kokoelmansa takia lontoolaisten musiikinharrastajien piirissä melko hyvin tunnetusta levykaupastaan. Kaksi viikkoa sitten Alan's Record oli saanut uuden työntekijän. Poika oli vain yksi lauantai-iltapäivä kävellyt sisään liikkeeseen, esitellyt itsensä ja kysynyt töitä. Alan ei ollut ajatellut tarvitsevansa lisää työvoimaa, ei varsinkaan 18-kesäistä harjoittelijaa. Jokin pojan kohteliaassa mutta innostuneessa jutustelussa samalla, kun tämä selaili new wave -hyllyn uusia vinyylejä yhdistettynä tämän leveään hymyyn, oli saanut Alanin ajattelemaan niitä aikoja, kun hän oli itse ollut nuori. Liike oli ollut vasta perustettu, eikä kuluista ollut aina meinannut jäädä elämiseen, mutta musiikin parissa eläminen oli ollut kaikki ravinto mitä hän oli tarvinnut. Ei siitä niin kauan ollut, tosiasiassa, mutta naimisiin meno tuntui heittäneen hänet uuteen aikakauteen, josta hän tähysi pojan nuoruutta ja huolettomuutta hieman kateellisena. Hän oli palkannut pojan siltä istumalta. Palkinnoksi hän oli saanut vielä leveämmän hymyn, ja hän oli ollut päätökseensä varsin tyytyväinen.
Nyt Alan istui tiskinsä takana teetä juoden ja kuukauden laskuja läpikäyden, veti hieman ohueksi käynyttä ponihäntäänsä kireämmälle ja katseli, kuinka poika nosteli laatikosta Patti Smithin uusia albumeja hyllyyn. Kahden viikonlopun perusteella hän oli edelleen kohtalaisen tyytyväinen päätökseensä. Rahojen käsittelyssä poika oli täysi katastrofi, ja toistaiseksi oli kaikkien kannalta parempi pitää hänet kaukana kassasta, mutta muutoin pojalla oli puolensa. Ensinnäkin, levyt löysivät tiensä hyllyynsä käsittämättömän nopeasti. Noin vikkeläsormista apulaista hänellä ei ollut ollut aikoihin. Lisäksi pojan leveä hymy toimi mustasilmäisiksi meikattuihin tyttöihin kuin magneetti, ja hän oli täysin varma siitä, ettei Alan's Recordin hyllyjen välissä pyörinyt tähän aikaan lauantaiaamuna yleensä näin montaa teini-ikäistä tyttöä. Poika ei vaikuttanut tekevän sitä tarkoituksella, kunhan nyt katsoi kohteliaasti silmiin ja hymyili. Näytti tehoavan joihinkin kundeihinkin, Alan hymähti huomatessaan nuoren kanta-asiakkaansa, joka selasi samoja vanhoja levykasoja läpi hivuttautuen aina vain lähemmäksi poikaa. Ja nekin, joihin hymy ei toiminut, poika sai nauramaan jollain osuvalla kommentillaan. Hieman vanhemmille asiakkaille poika taas osasi olla kohtelias tavalla, jota ei olisi heti arvannut tämän ulkonäöstä. Nahkatakki, rikkinäiset mustat farkut. Mutta toisaalta, tämän kasvonpiirteissä ja puhetavassa oli jotain varsin yläluokkaista. Varmaan se tyypillinen tarina, rikkaan perheen pentu ottaa etäisyyttä ja etsii itseään. Hyvä tapakasvatus, hieman liian tiukka kuri. Tai ehkä vain kyllästyminen perinteisiin, siihen, ettei mikään ikinä muuttunut. Mutta toisaalta, pojalla oli aika hassu etunimi, kuulosti enemmän hippien antamalta.
”Hei Musta”, Alan huikkasi ja viittoili poikaa luokseen. ”Jätä ne hetkeksi ja tule tänne.”
Poika tuli tiskin luo, mutta näytti vaisulta. Hymy pitäisi saada houkuteltua esiin. Hymy tai kassakone, siinä olivat pojan vaihtoehdot.
”Kaikki hyvin?”
”Äh, joo. Sori, herra Griffin – ”
”Alan.”
”Alan. Sattui vain yksi outo juttu tullessa.”
Alan siirsi laskut syrjään ja katsoi poikaan odottavasti. Tämä haroi mustaa tukkaansa ja näytti epäröivän.
”Kakista ulos. Täällä meillä pidetään toisista huolta.”
Poika nyökkäsi edelleen aika vakavan näköisenä.
”Ei se mitään kovin ihmeellistä ollut. Tulin ensimmäistä kertaa bussilla”, poika aloitti.
”Ai ensimmäistä kertaa? Millä sinä aiemmin olet tullut?”
”Lentänyt”, poika sanoi ja naurahti sitten hänen ilmeelleen. ”Se oli vitsi. Mulla on moottoripyörä. No, tänään tulin bussilla ja siellä oli… öh. Sitä… että mikään ei liiku mihinkään.”
Alan kohotti kulmiaan.
”Ruuhka?”
Hymy palasi taas hetkeksi pojan kasvoille.
”Joo, ruuhka!”
Ruuhka Lontoossa. Alan ei laskisi sitä kovin oudoksi jutuksi.
”Bussi mateli eteenpäin ja jossain kohtaa näin, miksi…”, taas epäröintiä, ”liikenne! Näin, miksi liikenne ei liikkunut.”
Poika katsahti Alaniin ja jokin välähti tämän silmissä.
”No, oliko siellä kolari?”
”Joo, kolari. Auto oli törmännyt saksanhirveen.”
Sitä sattui näin kaukana Lontoon keskustasta. Woodfordissa asutus alkoi jo harveta ja ruuhkaisimmat tiet olivat melko kaukana. Eläimiä näkyi yllättävänkin usein, niin isoja kuin saksanhirvet toki melko lailla harvemmin.
”Se eläin oli mennyt ihan mäsäksi. Verta oli kaikkialla.” Poika näytti yhtäkkiä melko kalpealta. ”Ja sen pää…”
”Etkö tykkää verestä?”
Poika kohautti olkapäitään, tuijotti lattiaan.
”Kyllä ne saa sen siivottua ennen kuin lähdet kotiinpäin.”
”Siis
ihan mäsäksi…”
Nyt poika näytti todella huonovointiselta. Väärä suunta. Ehdottomasti väärä suunta. Oveen kiinnitetty kulkunen kilahti, kun tytöt lähtivät kaupasta.
”Kuule. Ota vähän teetä ja koita unohtaa koko juttu.”
”Anteeksi, herra Griffin. Alan”, poika veti syvään henkeä ja katsoi taas silmiin. ”Mistä halusit puhua?”
Mistä hän halusikaan? Pojan huonovointinen ilme hämmensi häntä. Ai niin, nimestähän se oli.
”Mistä sinä olet kotoisin?”
”Lontoosta”, poika sanoi ja sormeili tiskin viereen nostettuja uutuuslevyjä. Alan oli ylpeä monipuolisesta levyvalikoimastaan ja siitä, että häneltä löytyivät uutuudet heti ilmestymisen jälkeen. Rollarit, Some Girls. Black Sabbath, Never Say Die! Ja tietysti Ramones, Road to Ruins. Pitäisi muistaa kysyä pojalta, mitä tämä tykkäsi Ramonesista.
”Joo, kyllä minä sen kuulen. Mistä tarkemmin?”
”Islingtonista.”
Ah, rikkaan perheen teoria sai vahvistusta.
”En nyt halua olla tungetteleva, mutta…”
Poika kallisti päätään, virnisti vähän. Tämä meni oikeaan suuntaan. Ajatukset pois saksanhirven jäänteistä.
”Sinulla on aika erikoinen nimi.”
”Niinkö?”
”Niin. Sirius. Ei mikään ihan tavanomainen. Kuulostaa siltä kuin olisit Ziggyn bändissä”, Alan naurahti. ”Onko se alter egosi rocktähteyttä varten?”
Pojan katse muuttui ylpeäksi.
”Ei, se on ihan oikea nimeni.”
”Niinkö? En ole koskaan aiemmin kuullut sitä. Onko sinulla sisaruksia?”
”Joo. Tai… no joo, on mulla nuorempi veli.
”Etkö ole varma?”
Hetken epäröinti kävi pojan kasvoilla ennen kuin tämä vastasi: ”Meillä on välit poikki.”
Alan onnitteli itseään vikkelästä salapoliisintyöstä. Yläluokkainen perhe ja välirikko olivat nyt selvillä. Enää piti päästä perille siitä, oliko välien riitautumisen taustalla jotain isompaakin kuin vain täysikäiseksi tulleen perijän halu miettiä kuka oli ilman perheensä painolastia. Ei sillä, että hän yleensä olisi yrittänyt lukea ihmisiä näin innokkaasti, mutta poika muistutti hieman häntä itseään siihen aikaan, kun hän vanhempiensa suuresta vastustuksesta huolimatta jätti yliopisto-opinnot kesken ja jatkoi hanttihommia Camden Townin levykaupoissa.
”Ah. Kurjaa”, Alan totesi myötätuntoisesti.
”No ei oikeastaan. Parempi näin.”
”Mikä sinun veljesi nimi on?”
Poika näytti epäröivän, maiskautti sitten kieltään. ”Se on Regulus.”
Alan naurahti, tahtomattaan. Kerrassaan erikoisia nimiä.
”Ja oletteko te ihan englantilaisia?”
Poika katsoi häntä hassusti. Olisi voinut melkein sanoa synkästi, jos hymy ei olisi ollut noin leveä.
”Joo. Mustan perhe on seissyt niillä sijoilla maailman alusta asti.”
Ovi kävi ja keski-ikäinen mies tuli sisään. Alan nyökkäsi kevyesti pojalle, joka käännähti ja kiiruhti auttamaan asiakasta.
*
Lauantai-iltapäivän ruuhka tuli tyypillisen tapaan heti lounastauon jälkeen. Tai ruuhka ja ruuhka – tiskille ehti kertyä välillä muutaman asiakkaan jono. Kun kauppa kello kolmen aikaan hiljeni, Alan laittoi Rolling Stonesin uuden levyn soimaan ja viittoili uuden apupojan taas luokseen.
”Kuule Musta. Harjoitellaanko kassakonetta?”
Poika irvisti hieman. Ensimmäinen kerta ei ollut sujunut kovin hyvin, mutta toisaalta, mitä Alan tekisi työntekijällä, jota ei voisi jättää kassalle itsekseen.
”Ei se ole kovin vaikeaa. Jos haluat olla kaupassa töissä, sinun pitää osata käyttää kassakonetta.”
Poika näytti edelleen vastahankaiselta, ja Alan tunsi hieman hermostuvansa.
”Kerrohan, mitä sinä edes haluat tehdä työksesi? Opiskeletko sinä edes?”
”Joo, kyllä mä opiskelen”, poika aloitti samalla, kun kulkunen kilahti asiakkaan merkiksi. Tulija oli nuori mies hänkin, mutta sen enempää oli vaikea erottaa kasvoille nostetun hupun alta. Poika kääntyi ympäri. Alan ehti juuri nähdä tämän ilmeen kiristyvän, ennen kuin poika jo harppoi ovea kohti.
”Tämä on hillitöntä”, tulija sanoi ja katseli ympärilleen kaupassa. ”Musta, olet jälleen kerran ylittänyt itsesi.”
”Haista paska”, poika sanoi kovalla äänellä ja osoitti ovelle, ”ja painu helvettiin täältä!”
Alanin teki mieli puuttua ja kieltää puhumasta asiakkaille tuohon sävyyn, olivat he kuinka tuttuja tahansa. Tulija kuitenkin jatkoi, sanoi jotain, mitä Alan ei ihan ymmärtänyt. Mätikauppa? Läskikauppa? Siinä ei ollut mitään järkeä.
”Sanoin, että lähde vetämään täältä!” poika huusi. Kaupassa ei onneksi ollut muita asiakkaita, totesi Alan samalla kun tunsi sykkeensä hieman nousevan. Viimeinen asia, mitä hän kaipasi, oli joidenkin nuorisoporukoiden välienselvittely kaupassaan.
”Älä sure, Musta”, tulija sanoi ja astui askeleen kohti ovea. Taustalla Jaggerin falsetti lauloi
ooh ooh. ”Tänään vielä saat jatkaa –” Taas se outo sana. Läskinnuolentaa? Mäskinnuolentaa? ”Ei tule kyllä yhtään yllätyksenä”, huppupää jatkoi. ”Vieläkö panet sitä puoliveristä?”
”Painu nyt vittuun täältä”, poika huusi. ”Painu takaisin nuolemaan sen hyypiön persettä!”
”Hei”, yritti Alan.
Huppupäinen mies näytti vielä iskevän pojalle silmää ja katosi sitten ovesta. Poika tuijotti tämän perään, olkapäät kohoillen kuin olisi kovastikin hengästynyt. Kääntyessään Alaniin päin tämä näytti kuitenkin jo tavoittaneen tyyneytensä.
”Anteeksi, herra Griffin, Alan”, poika sanoi. ”Yksi kusipää entisestä elämästäni.”
Alan nyökkäsi tyytyväisenä siitä, että tilanne oli rauhoittunut nopeasti.
”Tuota”, poika epäröi hieman, näytti punnitsevan jotakin mielessään. ”Mun pitäisi päästä tänään lähtemään hieman aiemmin. Me pidämme polttarit parhaalle kaverilleni.”
”Ah. Ymmärrän tietysti.”
”Ei mitään ihmeellistä, pojat on tulossa meille. Siis minun luo. No, meille.”
”Onko sinulla kämppis?”
Poika pureskeli huultaan ennen kuin vastasi: ”Joo, mun … Siis, se on mun asunto. Remus asuu siellä myös.”
Mistä nämä nimet oikein tulivat?
”Vai Remus. Tuletteko hyvin juttuun?”
”Joo, tietysti. Remus on paras kaverini. Toisiksi paras. Yksi parhaista.”
Pojan hymyssä oli jotain levotonta, eikä Alan osannut sanoa johtuiko se kaupassa käyneestä huppupäästä vai heidän keskustelunaiheestaan.
”No, vietä hauska ilta Remuksen ja –”
”Jamesin ja Peterin”, poika täydensi voitonriemuisen näköisenä.
”Jamesin ja Peterin kanssa”, Alan toisti kaksi perienglantilaista nimeä hieman pettyneenä. ”Ja olkaa varovaisia”, hän lisäsi ajankohtaisen uutisen tullessa hänen mieleensä. ”Nyt on ollut niitä erikoisia kuolemia. Varmaan jotain vahvoja huumeita.”
Pojan silmät muuttuivat, ihan vähän vain. Vähän tummemmiksi, vähän kapeammiksi.
”Vaimoni tosin uskoo, että täällä liikkuu syanidimyrkyttäjä. Hän näki uusimman James Bondin tässä äskettäin, se oli hänelle ihan liikaa.”
”Uusin mi–”, poika aloitti, pudisti päätään ja yritti uudelleen: ”Mistä si–?”
”Elät vain kahdesti”, Alan sanoi. Poika tuijotti häntä.
”Kahdesti?”
Keskustelu meni omituisesti väärään suuntaan.
”James Bond”, Alan toisti kuitenkin vielä. Poika näytti epäluuloiselta. ”Etkö ole kuullut niistä äkillisistä kuolemista?”
Se sai pojan liikkeelle. ”Olen. Olen kyllä.” Poika veti jo takahuoneessa takkia päälleen. ”Täytyy mennä”, hän mutisi ja kiiruhti ovelle, kääntyi vielä, silmät edelleen kapeina mutta ääni taas selkeänä. ”Kiitos, herra Griffin. Alan. Pärjäile!”
Ovi sulkeutui, kulkunen kilahti. Sitten poika avasi oven vielä uudestaan, kohotti kättään ja sanoi selvästi: ”
Unhoituta!” Taas kerrassaan outo sana, mutta niin poika joka tapauksessa sanoi. Ovi sulkeutui, ja poika oli poissa.
Outoa sanaa itsekseen toistellen Alan vaihtoi Jaggerin tilalle The Whon uusimman levyn. Loppuiltapäivä olisi rauhallista, joten hän saisi rauhassa kuunnella musiikkia ja katsella levyhyllyjensä yli kadulle.
Seuraavana lauantaina Alan odotti turhaan apupoikaansa paikalle. Kun hän mietti asiaa tarkemmin, hän ei oikein muistanut, miltä tämä näytti tai edes mikä tämän nimi oli. Eikä hänellä ollut pojan puhelinnumeroa tai osoitettakaan. Ohimennen hän toivoi, ettei poika vain ollut ajautunut käyttämään huumeita. Se olisi selittänyt sen… no, jotakin oli tapahtunut, mikä sai hänet ajattelemaan niin. Hän ei nyt vain oikein saanut palautettua mieleensä, mitä se tarkalleen ottaen oli ollut.
Kajaalityttöjen laumat Alan's Recordin ahtaissa hyllyväleissä vähenivät, ja muutaman viikon kuluttua Alan Griffin oli jo unohtanut koskaan palkanneensakaan uutta apupoikaa. Vain kerran, ajaessaan myöhemmin syksyllä High Roadia pohjoiseen päin ja katsoessaan tien penkalla makaavaa autoon törmännyttä uroshirveä hälytysajoneuvon sinipunavaloissa, hänelle tuli outo olo, ikään kuin hänen mielensä olisi yrittänyt muistaa jotain kauan sitten unohtunutta.
