Title: Oikein
Author: Hopeaprinssi
Beta: -
Raiting: S (jos sitäkään)
Genre: Fluff, romance
Pairing: Ron/Seamus
Warnings: Slash
Disclaimer: Hahmot ja maailma kuuluvat Rowlingille.
Summary: Onko oikein tehdä mikä on muiden mielestä oikein, vai mikä tuntuu itsestä oikealta?
A/N: Tässä tämä nyt sitten on, ihkaensimmäinen ficci jonka julkaisen koskaan ikinä missään. Olen tähän ihan suhteellisen tyytyväinen, vaikka jotkut kohdat vammaavatkin, ja vaikken vieläkään tiedä kirjoitetaanko se Seamusin, vai Seamuksen
. Itse olen suosinut ensimmäistä, mutta jos (ja todennäköisesti kun) olen väärässä, mainitkaa toki siitä niin korjaan virheet. Kommenttia, varsinkin sitä negatiivista ja rakentavaa ottaisin ilomielin tästä tekstinpätkästä vastaan.
Sataseen tämä menee sanalle
038. Tunto (99 to go, yey!)
OikeinRonin hengitys kulki raskaana, kun hän saavutti tumman vedenrajan ensimmäisenä. Hän kääntyi vilkaisemaan taakseen, ja virnisti perässään tulevalle Seamusille. Lyhyempi poika pysähtyi aivan Ronin viereen, katsahti toisen pojan sinisiin silmiin nopeasti, ja kääntyi sitten katsomaan järveä, joka kylpi loppusyksyn kauniissa, mutta viileässä auringonvalossa.
Hyytävä viima puhalsi järveltä, ja se kylmetti poikien punaisia poskia, hengitysten tasaantuessa hiljalleen. Aurinko oli maalannut taivaan punaisen ja sinisen kaikilla sävyillä, jotka tummuivat sitä mukaa kun aurinko painui hiljalleen mailleen. Viimeiset valonsäteet häikäisivät poikien silmiä, mutteivät juurikaan lämmittäneet viilenevää iltaa.
Ron kääntyi katsomaan vieressään seisovaa poikaa, ja hymyili tälle, kun ruskeat, auringonvalossa kimmeltäviin hiuksiin sointuvat silmät tuikkivat häneen päin. Kumpikaan ei sanonut mitään. Pojat vain hymyilivät toisilleen, ja kääntyivät taas pian katsomaan järvelle.
Hetkeen kumpikaan poika ei tehnyt mitään.
Kun Seamus sitten aivan yllättäen tarttui Ronia kädestä kiinni, jätti punahiuksisen pojan sydän lyönnin väliin. Ronin hengitys muuttui epäselväksi, eikä hän rohjennut enää vilkaista toiseen poikaan. Seamusin sirompi käsi tuntui niin lämpimältä ja pieneltä Ronin omaa vasten. Niin
oikealta.
Hetkeen Ron ei uskaltanut tehdä mitään. Hän ei uskaltanut juurikaan hengittää, saatikka sitten liikkua. Se oli
väärin. Ei hänen kuulunut seistä järvellä pitämässä toista poikaa kädestä.
Toista poikaa. Mitä jos joku näkisi? Hän ei saanut, hänen ei kuulunut... Mutta miten joku niin väärä saattoi tuntua niin hyvältä, niin oikealta? Seamusin kädestä säteilevä lämpö lämmitti Ronin koko kehoa ja toisen pojan pelkkä läsnäolokin sai Ronin sydämen hakkaamaan tavallista nopeammin.
Ron kävi taistelua sisällään. Hänellä oli kaksi vaihtoehtoa, oikea ja väärä. Mutta kumpi oli kumpi? Oliko oikein tehdä mikä oli muiden mielestä oikein, vai mikä hänestä itsestään tuntui oikealta? Kuuluiko hänen repiä kätensä irti Seamusin omasta ja juosta pois taakseen katsomatta? Pelkkä ajatuskin vihlaisi Ronin sisintä. Mutta jos hän jäisi siihen, toisen pojan viereen, katsottaisiin häntä kuin kummajaista. Hän olisi inhottava ja outo, kaikin puolin erilainen kuin muut. Hänen ystävänsä inhoaisivat häntä, hänestä tulisi yleinen pilkan kohde. Mutta Seamus oli hänen vieressään, käsi niin lämpimänä ja suloisena, että toista olisi lähes mahdotonta vastustaa.
Oikea ja väärä...
Minuutit kuluivat, ja Ron tunsi kuinka Seamus alkoi muuttua levottomaksi. Toisen käsi tärisi hieman. Kun Seamus melkein irrotti kätensä Ronin omasta, se iski Roniin. Hän ei välittänyt. Hän ei välittänyt mitä toiset ajattelivat. Hän ei välittänyt oliko se muiden mielestä väärin ja saattaisiko joku inhota häntä sen takia. Se tuntui oikealta. Seamusin käsi sopi täydellisesti Ronin omaan, ja se tuntui oikealta. Muulla ei ollut väliä.
Ron puri huultaan, hengitti syvään, ja puristi sitten varovasti Seamusin kättä. Pienempi poika kääntyi taas katsomaan Roniin, posket hieman punehtuneina, kasvoillaan hämmentynyt, hieman yllättynyt ilme. Kumpikaan ei sanonut mitään, kumpikaan ei rikkonut hiljaisuutta. He katsoivat toisiaan silmiin pitkään, kasvoillaan niin suuria tunteita, ettei sanoja tarvittu.
Sitten he hymyilivät toisilleen, ja kääntyivät taas järvelle päin. Puristaen toisiaan käsistä, jakaen toistensa lämmön, he katsoivat kuinka aurinko painui viimein kokonaan mailleen, vieden kaiken valon mukanaan. Mutta Ronilla ja Seamusilla ei ollut kylmä.
Fin~
(A/N: Wääh, meni syteen tai saveen tässä se nyt sitten oli *Vajoaa maan alle*)