Fandom: Neon Genesis Evangelion
Disclaimer: Yoshiyuki Sadamoto ja GAINAX omistavat hahmot ja maailman, en minä. En myöskään saa minkäänlaista korvausta heidän luomuksillaan leikkimisestä.
Otsikko: Soittajan sormet
Kirjoittaja: Pics
Beta: -
Paritus: Kaoru/Shinji
Ikäraja: K-11
Genre: Draama ja romantiikka
Varokaa: alle 16-vuotiaita kovasti matkalla sänkyyn
Summary: Eikä hän ollut pystynyt kieltäytymään, kun Kaoru oli ehdottanut tänne tulemista, jotta hän voisi soittaa Kaorulle selloa.
A/N Kolmen sanan tragedia -haasteessa minä valitsin sanoiksi Melankolinen, Sello ja Eläytyä. Ja Multifandom-haasteeseen myöskin NGE:lla mukaan. Ikärajaksi tuo K-11 voi olla vähän korkea, mutta on tässä sen tason vihjailua, että en halunnut matalammaksi kuitenkaan laittaa.
Olen halunnut todella pitkään kirjoittaa ficin tästä parituksesta, joka on ah-niin-canon. <3 Lieneekö muuten Finin eka ficci tätä lajia, en ainakaan muista, että olisi sattunut silmiin. Toivottavasti joku on sarjaa kuitenkin katsonut tai lukenut, tai uskaltautuu lukemaan ilman pohjatietoa.
Soittajan sormet
Shinji melkein pidätti hengitystään työntäessään oven auki ja kuunnellessaan, oliko asunto tyhjä. Hän ei halunnut törmätä Misatoon juuri nyt eikä hän oikein käsittänyt, miksi oli antanut Kaorun ylipuhua hänet tulemaan tänne.
Mistään ei kuulunut äännähdystäkään. Ilmeisesti Misato oli vielä töissä, tai sitten Asukan luona sairashuoneella. Asuka... Shinji tiesi, että hänen olisi pitänyt ajatella Asukaa, mutta hän ei halunnut. Kaoru sai hänet unohtamaan epämukavat asiat, vaikka pojan läheisyys olikin hermostuttavaa ja tukalaa, ja hän halusi että Kaoru pitäisi hänestä.
Kaoru oli sanonut rakastavansa häntä.
Häntä.
Rakastavansa.
Kukaan ei ollut sanonut sellaista sen jälkeen, kun hänen äitinsä oli kuollut.
Hän halusi kuulla sen uudelleen. Eikä hän ollut pystynyt kieltäytymään, kun Kaoru oli ehdottanut tänne tulemista, jotta hän voisi soittaa Kaorulle selloa. Hän ei muistanut, oliko itse kertonut harrastavansa soittamista vai oliko Kaoru vain tiennyt sen kuten oli tiennyt hänen nimensäkin, mutta sillä ei tuntunut myöskään olevan väliä. Väliä oli sillä, että Kaoru rakasti musiikkia.
Shinji astui sisään sotkuiseen asuntoon ja Kaoru seurasi häntä. He kulkivat nopeasti asunnon halki siihen suojaisaan soppeen, jossa Shinji nukkui. Kaoru istuutui heti sängylle ja katseli uteliaasti ympärilleen sillä välin, kun Shinji kaivoi selloa esiin säilytyspussistaan. Hänellä ei ollut vähään aikaan ollut aikaa soittaa ja hän toivoi, ettei olisi kovin pahasti ruosteessa. Kaoru ei saanut pettyä.
Shinji istuutui tuolille ja asetteli soittimen huolellisesti jalkojensa väliin. Hän tarttui jouseen herkällä otteella, siirteli hiukan sormiaan ennen kuin veti ilmoille ensimmäisen matalan, melankolisen sävelen.
Hän verrytteli soittamalla pari helppoa sävelkulkua ja vilkaisi pikaisesti Kaorua, sillä hänen oli pakko nähdä tämän reaktio, vaikka pelkäsikin sitä. Jos Kaoru näyttäisi tylsistyneeltä...
Kaoru nojasi seinään pää takakenossa, kasvot rennon levollisina ja silmät kiinni. Vaaleat suortuvat laskeutuivat hänen otsalleen tavalla, joka sai Shinjin sormet nykimään halusta siirtää ne syrjään. Hän oli keskittynyt kuuntelemiseen jokaisella solullaan.
Äkillinen epävarmuus tuntui tekevän Shinjin sormista kömpelöt. Jos tympääntyneisyys olisikin ollut lannistavaa, näin suuri mielenkiinto puolestaan oli tukalaa. Ei hän ollut niin loistava musikantti, että häntä olisi kannattanut uppoutua kuuntelemaan niin tarkasti, joka ikiseen säveleen eläytyen.
Hän huomasi lakanneensa soittamasta ja palautti huomionsa selloon, sen väriseviin kieliin ja hämärässä himmeästi kiiltävään puuhun. Kun hän sai mieleensä melodian, hänen kätensä alkoivat seurata sitä melkein kuin itsestään, ja vähitellen hänen itsevarmuutensa kohosi. Sormet painelivat kieliä täsmälleen oikeista kohdista ja jousi keinui melkein kuin ajatuksen voimalla.
Ajatuksen voimalla... Niin kuin EVA.
Riitasointu oli niin hätkähdyttävä, että Shinji melkein pudotti jousen kädestään. Hänen katseensa lennähti oitis Kaoruun ja hän oli jo valmiiksi punastunut noloudesta.
Kaoru oli avannut silmänsä ja katsoi Shinjiä tietävä hymy huulillaan. Shinji ei ajatellut ensimmäistä kertaa, että hän näytti jotenkin ylimaalliselta, jostakin muualta tulleelta. ”Jos dissonansseja ei olisi, emme osaisi nauttia siitä hetkestä, jona niitä ei ole”, hän sanoi. ”Se sopii paitsi musiikkiin, myös elämään ylipäänsä.”
”N-niin...” Shinji äännähti. Vertaus tuntui olevan kovasti Kaorun tapainen, vaikka hän ei tätä vielä kovin hyvin tuntenutkaan.
”Sinulla on soittajan sormet. Herkät ja hienot. Soittimesi tottelee niiden jokaista liikahdusta.”
Shinji tunsi punastuksensa vain syvenevän sen sijaan, että se olisi alkanut hälvetä.
”Saanko minä soittaa seuraavaksi?” Kaoru kysyi ja siirtyi reunemmalle sängyllä.
”Totta kai.”
Kaoru kohotti kämmenensä kieltävään eleeseen, kun Shinji aikoi antaa sellon hänelle. ”Ei sitä.”
”Mitä sitten?”
”Olisitko sinä minun soittimeni?”
”M-mi-täh?”
”Tule.” Kaoru laski kätensä vierelleen osoittaakseen, mihin Shinjin olisi hänen mielestään istuttava. ”Anna minun sormieni löytää oikeat kohdat, jotka saavat sinut soimaan.”
Jonkun toisen sanomana se olisi kuulostanut halvalta yritykseltä päästä vyön alle, siltä kuin olisi yrittänyt tehdä vaikutuksen olemalla runollinen. Kaorun sanomana se oli erilaista. Kaoru vain oli sellainen eikä yrittänyt mitään.
Kaorun seura oli kiusallista, hän tuli liian lähelle sekä fyysisesti että psyykkisesti. Mutta se oli samaan aikaan oudon lohdullista ja välittävää. Shinji janosi sitä lisää, vaikka se teki hänet niin hermostuneeksi että hän pelkäsi ryömivänsä ulos nahastaan.
Hän oli varma siitä, että myös Kaorulla olisi soittajan sormet, ja meni.
