Rating: S
Genre: Lievä angst, romance ?
Beta: Inte, ei. Eli virheistä mua syyttäkää : )
Pairing: James/Sirius
Summary: "Kaikki muistot olivat James, James, James... Kaunis James, jonka huulet painuivat auttavina, turvaa hakevina, tai muuten vain rakkaudesta hänen omilleen, suutelivat häneltä tajun kankaalle ja herättivät unesta."A/N: Ja kirjoitin taas uuden jiiässän. Tämä on taas melko angstahtava ja karu, mutta jollain tapaa pidän tästä. Vielä. Ja alusta varsinkin. Siihen sain sen oikean tuntuman
Kommenttia? Toivottavasti tämä nyt on oikeassa paikassa ^^
Täällä Pohjantähden alla, korkeimmalla kukkulalla
Katson kauas kaukaisuuteen, tulet uniin uudestaan.
Täällä Pohjantähden alla, taivas täyttyy purppuralla
siitä suojakseni peiton minä itselleni saan.
Ja alla Pohjantähden minä tulen, minä lähden
Ja vain Pohjantähden nähden itken vuokses kyyneleen.Sisältään musta
Azkabanissa oli niin helppoa miettiä. Mustat nurkat, kalteroidut pienet ikkunat, joista näki tuskin läpi. Ne olivat niin likaiset, että siitä paremmaki ei voinut enää mennä. Anteeksi, pahemmaksi. Seinät olivat likaiset ja tummuneet. Niitä kun kosketti, jäi sormiin tumma viiru, joka hitaasti ihmeytyi ihon alle kuin kuolema ja mustasi joka solun. Kukaan ei kuitenkaan tajunnut sitä, ennen kuin pääsi valoon. Eli taivaaseen. Oikotie sinne oli Azkabanissa. Tai Helvettiin. Sinnekin pääsi helposti.
Sirius ei tiennyt, kumpaan oli menossa.
Hänen nojatessaan seinään, kangas veti mustan savun seinästä ja muutti risan vaatteen ankeuttajan väriseksi. Sysimustaksi, likaiseksi ja tukahtuneesti. Vangit olivat pukeutuneet kuolemaan ja vain odottivat ikuiseen uneen pääsyä. Tai ikuiseen painajaiseen. Azkaban oli lähellä sitä. Painajainen, josta ei päässyt koskaan pois, jos sinne oli tuomittu iäksi. Jokainen vain toivoi pääsevänsä karkuun. Ainakin ennen kuin ankeuttajat imivät heistä kaiken, sydämen lämmönkin ja verisuonten punaisuuden. Verestä tuli mustaa, Sirius oli Musta. Jokainen solu hänessä tulisi olemaan täynnä mustaa.
Ensimmäisistä Azkabanpäivistä ei kukaan muistanut mitään. Se oli liian täynnä pakokauhua ja rukoilua, että mieli olisi voinut pysyä hereillä kaiken järjettömän pelon lomassa. Sen takia sen nimi olikin
järjetön pelko, koska kukaan ei ollut mielessään hereillä, järjissään, kun vankilaan tuli. Kukaan ei huutanut, ei soperrellut, tärisi vain nähdessään painajaisia, maatessaan sontaisella lattialla. Sikiöasento tuntui pelastavalta, kaikki tuntui olevan koossa, vaikka olikin kokonaan erillään. Pimeys myrkytti mielen ja mustutti ihon jo ensimmäisenä iltana.
Kolmas yö jäi mieleen. Silloin useimmat olivat jo niin tyytyneitä surkeaan tulevaisuuteensa, että tärisivät vain hiukan kauneimman muiston imeytyessä mielestä. Entinen oli ollut kaunista, nykyisyys oli Azkaban. Kauniin vastakohta, kurjuus ja mätä haju. Homeiset vaatteet ja lahonneet lavetit. Se oli järkyttävä painajaisuni toisten mielestä, niiden, jotka edelleen kaipasivat siihen kauniiseen kuvaan, jossa ennen oli eletty. Mutta oliko se niin kaunista, kun Azkabaniin oli kerta jouduttu? Niin kuviteltiin, niin tahdottiin olevan. Vaimo, pari lasta, viiniä ja linnoja. Ei yksinäisyyttä, huutoa, karmeita kaikuja ja valotonta valoisuutta.
Vähitellen huuto lakkasi, monista tuli mykkiä kuin muureista. Saattoivat istua päivä tolkulla paikoillaan, lavetin romahtaessa alla, suupielien venyessä alemmas ja alemmas, silmät syvää mustaa, vaikka oma väri olisi ollut vihreä. Raajat jumittuivat, ruokaa ei syöty. Paniikki ei iskenyt, kukaan ei kuullut. Mieli rapisi unholaan, toiseen ei saatu yheyttä. Silmät lasittuivat, eikä kukaan huomannut, että mies ei ollut enää tässä maailmassa. Oliko hän kohdannut sen kauniimman paikan, vai punaiset Helvetin liekit? Kukaan ei välittänyt, ei sillä ollut merkitystä.
Jotkut taas olivat toiveekkaampia. Söivät, minkä saivat, ajattelivat sitä, mitä tekisivät, kun pääsevät, kun karkaavat pois. Suuren koiran mustat tassut raapivat maata, seinää, puista lavettia ja kylmiä kaltereita. silmät katselivat lauhasti ympärilleen, eivät paljastaneet tunteita. Ihmisenä Sirius ei ollut kummoisempi. Tunteet olivat jotain, mitä oli vaikea näyttää, vaikea piilottaa. Sellistä tuli mieleen pieni komero, jonne rakas äiti oli työntänyt pienen viisivuotiaan ilman suurempaa syytä. Ensimmäinen kerta oli pahin, iän myötä siihen totuttiin. Se loppui vasta, kun päästiin Tylypahkaan. Saatiin ensimmäinen ystävä, toinenkin ja uhmattiin äidinrakkautta ensimmäisen kerran, siirtymällä parempien joukkoon, toiveikkaampien ja urhoollisten. Näkemyksiltään erilaisten ja suurempien tahojen luokse. Äidin vaalea iho peitti pidätellyn vihan vain vaivoin, kun käsi loihti pojan hiljaiseksi moneksi päiväksi. Niitä päiviä ei ollut ikävä, mutta ne nousivat mieleen silti.
Muistoja käytiin Azkabanissa läpi enemmän kuin missään muualla. Missään muualla ei mietitty asioita niin perinpohjaisesti. Muualla ei tarvinnut, Azkabanissa aika piti kuluttaa jotenkin. Vankila muuttaa miestä, se oli totta, sen pystyi jokainen todistamaan vangin nähtyään. Siitä mustatukkaisesta, komeasta nuorukaisesta ei muutaman vuoden jälkeen ollut jäljellä kuin syvään kuoppaan uponneet, harmaat silmät, kankea keho, joka oli vain luuta ja nahkaa. Mustaa ja likaista koko sisin, puhdas vain sydämenjuuresta. Huumori pysyi vain sisällä sydämessä, kauniissa muistoissa, joita läpi käytiin kuumeisesti, unen ja valveen rajamailla. Vaimea naurahdus, melkein pihahduksenomainen, saattoi karata kuivien huulien välistä aivan yllättäen, saattaen herättää viereisen sellin asukkaan. Naapuri huusi toista olemaan hiljaa, raivoissaan ja täynnä vihaa. Ankeuttaja vain sai miehen hiljenemään, huudon vaihtuessa itkuksi ja turhautuneeksi soperteluksi. Entisen kelmin huulet kaartuivat ivalliseen hymyyn, Mustien luonteen ilmestyessä silmiin asti, kadoten sitten kuin henkäisy tuulenpuuskaan.
Muistojen virta vaivutti Siriuksen usein levolliseen uneen, selkä vasten seinää, synkässä nurkassa. Luomet, värähtelivät välillä pahan äitimuorin tullessa pelottelemaan, mutta aina yksi pelasti kaiken. Paras mahdollinen ystävä, pelastaja, selviytyjä kuolemaan saakka. James, joka rakasti häntä. James, jota hän rakasti kaikesta sydämestään. Kaikki muistot olivat James, James, James... Kaunis James, jonka huulet painuivat auttavina, turvaa hakevina, tai muuten vain rakkaudesta hänen omilleen, suutelivat häneltä tajun kankaalle ja herättivät unesta. Hän pystyi edelleen, vuosienkin jälkeen, tuntemaan Jamesin painon päällään, sylissään, allaan, missä tahansa. Kädet omissaan, ympärillään, tukistavan otteen hiuksissaan, kosketuksen alastomalla ihollaan. Hengitys tiheänä, rakastelemassa Tarvehuoneen pehmeimmällä sängyllä, huokaillen vain Jamesin nimeä, rakastaen sitä ja Jamesia itseään.
James oli ollut Siriuksen ja Sirius oli kerrankin tiennyt jonkun rakastavan häntä hänen itsensä takia. Rakastanut ja rakastellut. Virnistys levitti kuivuneet huulet ja pieni vihlaisu sai sen katoamaan nukkuvilta kasvoilta, herättäen silmät eloon. Syvät, tummat silmät katsoivat pähkinäisiä ruskeita, hymyilivät, kuin sanoen: "Sinä olet minun ja minä rakastan sinua." Siriuksen käsi kohosi Jamesin hiuksiin, vetäen toisen hellään suudelmaan. Joku veti Jamesin pois aina, irti hänen käsistään, irti unelmistaan ja muistoistaan. Irti kaikesta tärkeästä, jonka hän olisi halunnut säilyvän ikuisesti.
Oli vain yksi kerta, jolloin Sirius tajusi menneensä liian pitkälle mietteissään ja muistoissaan Jamesia koskien. Se oli myös ainoa kerta, jolloin Sirius todella valutti kyyneliä Azkabanissa. Hän oli jättänyt Jamesin, pettänyt tämän luottamuksen, tappanut tämän teoillaan, satuttanut tämän vaimoa, tehnyt väärin kaiken, jonka oli pitänyt olla oikein. Hän oli niin heikko... Hän oli heikko. Heikko, heikko, heikko. Hän oli pettänyt parhaan ystävänsä, rakkaansa, petturimaisesti. Murhannut, murhannut, tappanut ainoan, jota todella rakasti.
"Anna anteeksi, James. Anna anteeksi, James..." Sanat soljuivat hänen suustaan, herättäen taas naapurin huutamaan ikuista ikäväänsä ulos, vihaamaan koko maailmaa ja sen ihmisiä. Sirius tunsi itsensä murhaajaksi, katkerien kyynelten valuessa pitkin likaisia poskia, jättäen jälkeensä ruman juovan. Kangas imi kosteuden itseensä, kuin kuolema elämän, ankeuttaja surkeiden sielun. Niin, se oli ainoa kerta. Ainoa heikkouden tila valveilla, ei unta. Se näkyi hänen silmissään pitkään, vapisevissa käsissään ja tummissa poskissaan. Vaatteen kangas oli täpläinen kaikista kyynelistä.
Joskus Sirius havahdutti itsensä ajattelemasta kummipoikaansa, kuinka tämä eläisi jossain, jos oli edes elossa. Järki ja Azkabanin kuolonsyöjät kuitenkin paljastivat, että Harry oli piilossa, Voldemort tuhottuna, heikkona ja piilossa myöskin. Harry oli varmasti kaunis poika, kuin isänsä. Oppisiko Sirius koskaan ymmärtämään tätä, miettimään tätä Jamesin poikana, kaiken yhteen sitojana? Vai olisiko poika hänelle aina se rikkoja, joka vei kaiken pois häneltä; Jamesin, Lilyn ja elämän? Hän ei tiennyt, eikä koskaan tulisikaan. Mutta kun Sirius joskus tapaisi rakkaansa pojan, Harry Potterin, velhomaailman pelastajan, tulisi hän sanomaan pysyneensä järjissään vain ajattelemalla tämän olevan elossa. Se olisi kaikki valhetta, surkeaa ivaa ja kohtalo, mutta miten hän voisi sanoa pojalle rakastaneensa tämän isää, vain muistoa nyt, niin paljon, että sydän räjähtäisi silkasta näkemisen riemusta? Ei mitenkään, vaikka itse kituisi kaikissa painajaisissaan.
Ajankulua ei tuntenut, vain silloin, kun tajusi istuneensa kauan paikallaan. Jäsenet olivat jumissa, ei jaksanut pysyä enää hereillä ja katsoa vain samaa valuvaa seinää, jonka toivoi romahtavan silmien edessä. Aamu vaihtui päiväksi, ilta yöksi ja tähtitaivas veti itsensä pois pilvipeitteen alta, kirkkaiden tähtien tullessa esille kuin sumusta. Hän muisti katselleensa niitä tähtiä vaikka kenen kanssa. Pikkuveljensä Reguluksen, joka oli nyt taivaalla itsekin kirjaimellisemmin kuin koskaan. Äitinsä, joka oli nimennyt lapsensa niiden mukaan. Remuksen, joka oli kysynyt, missä Sirius oli. Ja Jamesin, joka sanoi Siriuksen olevan kirkkain tähti koko taivaankannella. Sirius oli hymyillyt ja painanut suudelman pojan kaulalle.
"Sä olet mun kirkkain tähti."Ja Siriuksen katsoessa itseään pienestä ikkunasta, pystyi hän näkemään taivaalla myös Jamesin. Kauniina ja kirkkaana, ilman oikeaa nimeä, mutta Jamesina kuitenkin.
"Aina."
