Ficin nimi: Kohtalotar
Kirjoittaja: Rowena
Tyylilaji: Draama (ja hitunen angstia).
Ikäraja: K-11
Henkilöt: Kolme kohtalotarta (lisäksi Lisko Scamander, Lily Potter, Severus Kalkaros, Teddy ja Victoire Lupin)
Varoitukset: Puhutaan kuolemasta. On myös viittauksia Ihmeotukset-elokuvaan, mutta ficci ei kuitenkaan spoilaa sen tapahtumia.
Yhteenveto: Kreikan mytologian mukaan kolme naista, kohtalottaret, kehräävät, säilyttävät ja katkaisevat ihmisen elämänlangan.
Vastuunvapaus: Rowlingin maailmaa, ei minun!
A/N: Osallistuu Sataseen sanalla Henki.
KOHTALOTAR
Kehrääjän, Osan Suovan ja Torjumattoman työhuone oli näyttänyt samalta ihmiskunnan alkuhämäristä asti. Suurista ikkunoista tulvi laskemattoman auringon kirkasta valoa, pölyhiukkaset tanssivat lähes huomaamattomina ja kiviseen seinään louhitussa takassa paloi valkea. Ikkunaa vastapäinen seinä oli täynnä erivärisiä ohuita lankoja, jotka roikkuivat katosta. Huoneen keskellä oli suuri värttinä, jolla Kehrääjä kehräsi. Ikkunan edessä istui Osan Suova lankakori vierellään. Torjumaton seisoi lankaseinän ääressä rautaiset sakset kädessään.
Kohtalottaret olivat tehneet tätä työtä aina. Kehrääjä kehräsi ihmisten elämänlangan, Osan Suova määräsi elämänlangan tapahtumista ja Torjumaton päätti kuoleman hetken.
Torjumaton mietti usein, miksi hän oli saanut sen kaikkein ikävimmän työn.
”Katsokaa, Teddy ja Victoire Lupinin esikoisen elämänlanka!” Kehrääjä hykersi ja irrotti varovasti hopeisen elämänlangan värttinästään.
”Ihana hopea!” Osan Suova kiekaisi ja oli siinä siunaamassa Kehrääjän vieressä, ”anna tänne, minä tiedän tarkalleen, mitä tuollainen elämänlanka kaipaa.”
”Et pane mitään ikävää siihen. Osan Suova, kuulitko! Synnytys oli vaikea, anna tilanteen rauhoittua.”
”Juu-juu, pieni musta säie tuohon vain…”
”Osan Suova!”
Torjumaton ei välittänyt osallistua sisartensa väittelyyn. Sen sijaan hän seisoi yhä lankaseinän edessä rautaiset sakset kädessään. Yksi elämänlangoista alkoi käydä harvaksi ja harmaaksi. Torjumaton otti langanpään käteensä ja nosti katseensa ylös nähdäkseen, kenelle lanka kuului.
Newton Artemis Fido Scamander, 1897-
Lisko Scamander. Torjumaton huokasi ja sulki silmänsä. Saman tien hän oli jossakin aivan muualla kuin työhuoneessaan. Tässäkin huoneessa oli takka, mutta siihen yhtäläisyydet loppuivatkin. Huone oli pieni ja kodikas. Kaikkia seiniä peittivät kirjahyllyt, lattialla oli punainen itämainen matto ja kaappikello, kellotaulussaan nukkuva leijona, tikitti hiljaa. Takan edessä oli keinutuoli ja keinutuolissa nukkui vanha mies laikukas gäätä sylissään.
Torjumaton oli seurannut Lisko Scamanderin elämää mielenkiinnolla. Niin pitkää ja tapahtumarikasta elämää oli harva velho saanut osakseen, Osan Suova oli todellakin pistänyt parastaan. Lisko oli vieraillut melkein maailman jokaisessa kolkassa, kirjoittanut yhden velhomaailman myydyimmistä kirjoista, tehnyt mittavan uran ihmeotuksien parissa, saanut Merlinin ritarikunnan toisen luokan ansiomerkin, perustanut velhomaailmalle tuiki tärkeän ihmissusirekisterin, mennyt naimisiin rakastamansa naisen kanssa ja saanut nähdä lapsenlapsiensakin varttuvan. Mutta kaikella on määräaikansa. 119-vuotias Lisko näytti nukkuessaankin siltä, että oli jo valmis kohtaamaan uudenlaiset seikkailut. Kasvot olivat käyneet ryppyisiksi ja puinen kävelykeppi riippui keinutuolin käsinojasta.
”Silloin on hyvä lähteä, kun on ollut hyvä elämä”, Torjumaton mutisi ja nipisti jälleen silmänsä kiinni. Saman tien hän oli omassa työhuoneessaan. Kehrääjä ja Osan Suova olivat lopettaneet kinastelunsa ja keskittyivät töihinsä: Kehrääjä putsasi rukkiaan ja Osan Suova kieputti vauva Lupinin elämänlankaan mustaa säiettä.
Torjumaton loitsi itselleen tikapuut ja kiipesi katonrajaan. Huultaan purren hän otti valkoisen mekkonsa taskusta rautasakset ja leikkasi Lisko Scamanderin elämänlangan poikki. Lanka kieppui hetken ilmassa villisti ja putosi sitten elottomana maahan.
”Herra Scamander! Johan hänellä oli pitkä elämä! Ja silti muistan kuin eilisen päivän sen, kun kehräsin hänen lankansa”, Kehrääjä sanoi Torjumattoman astellessa alas tikkailta.
”Hänellä oli hieno elämä. Ei kuka tahansa velho olisi pystynyt ajamaan läpi taikaeläinten kokeellisen jalostuksen kieltoa, mutta minä tiesin, että hänestä olisi siihen”, Osan Suova sanoi ja liikuttui vähän.
Torjumaton poimi Liskon harmaakultaisen elämänlangan lattialta ja kieputti sen kerälle. Sitten hän heitti kerän takkaan. Liekit roihahtivat, ja kun tuli tasaantui, ei kerästä näkynyt enää jälkeäkään.
”Minä pidän nyt tauon”, Torjumaton sanoi ja odottamatta sisartensa vastausta harppoi puiselle ovelle. Ovi narahti ja päästi Torjumattoman suurelle parvekkeelle. Hento tuuli löi vasten Torjumattoman kasvoja ja leikki hänen mustilla hiuksillaan. Kevättuuli.
Kuolemaan ei vain ikinä totu. Ei, vaikka sitä näkisi päivittäin. Toki vanhan ihmisen kuoleman pystyi vielä jotenkin käsittämään, mutta lapset. Lyhyiden elämänlankojen poikkileikkaaminen oli tuskallisinta, mitä Torjumaton tiesi.
”Oletko kunnossa?” Torjumaton kuuli kysymyksen selkänsä takaa. Osan Suova oli seurannut häntä parvekkeelle.
”Olen. Tarvitsen vain hiukan etelätuulta.”
”Kukapa ei. Tuuli on kieltämättä varsin miellyttävä tänään.”
Torjumaton ja Osan Suova seisoivat pitkään vaiti ja katselivat allaan avautuvaan laaksoon. Oli ihanaa asua vuoristossa.
”Muistatko Lily Potterin?” Osan Suova kysyi yllättäen.
”Tietenkin”, Torjumaton hätkähti. Totta kai hän muisti Lily Potterin kuoleman. Se oli ollut yksi hirveämmistä hänen koskaan näkemistään kuolemista. Ja hän oli nähnyt kuolemaa paljon.
”Teddy ja Victoire Lupinin esikoisen elämänlanka tuntuu samanlaiselta kuin hänen lankansa.”
”Hyvässä vai pahassa?”
”En minä oikein tiedä. Mikä Lily Potterin elämässä lopulta oli hyvää ja mikä pahaa?”
”Muistatko Severus Kalkaroksen?” Torjumaton esitti vastakysymyksen.
”Voi Severus! En ole ankeampaa elämänlankaa nähnyt! Minua itketti usein sen ääressä. Mutta jotkut asiat vain ovat väistämättömiä.”
”Oliko hän koskaan onnellinen?”
”Severusko? Oli totta kai. Kaikki ovat onnellisia joskus. Vaikka minä olen epäreilu, minä en ole kohtuuton”, Osan Suova sanoi ja tuuli heilautti hänen punaiset hiuksensa hänen silmilleen.
”OSAN SUOVA! Heti tänne! Sinä olet pilannut vauva Lupinin langan!” kuului työhuoneesta Kehrääjän käskevä ääni. Osan Suova pyöräytti silmiään:
”Kehrääjä ottaa tämän homman aivan liian vakavasti. Ei elämä voi olla koko ajan onnea ja auvoa, vaikka hän miten tahtoisi.”
Osan Suova lähti takaisin työhuoneeseen kuuntelemaan Kehrääjän päivittäistä saarnahetkeä. Torjumaton jäi parvekkeelle etelätuulen kanssa.
”Minä olen epäreilu, mutta en kohtuuton”, Torjumaton toisti sisarensa sanat.
Oliko elämässä tosiaankin olemassa kohtuullisuus? Vaikka elämä mursi lopulta kaiken ja kaikki, se ei kuitenkaan koskaan murtanut väärällä hetkellä?
Niinkö se oli?
