Menneisyyden demoneista, S, Drama, raapaleita

[Chibi]

Nimi: Menneisyyden demoneista (Työnimi oli kyllä Vitutuksesta, väkivallasta ja luottamuksesta)
Kirjoittaja: Chibi
Ikäraja: S
Genre: Drama, hienoinen angsti
A/N: Osallistuu Softer World- haasteeseen tällä kuvasarjalla sekä FFF1000- haasteeseen sanalla poliisi (516.)
Summary: Tiedän jo liikaa sun menneistä vuosista, kaiken jos kertoisit kukaan ei uskoisi



1.   Poliisi (250 sanaa)

Olen paikallislehden etusivulla ja alueellisessa lehdessäkin on haastatteluni. Kuvassa pitelen kultamitalia ja hymyilen, vaikka huuleni on turvonnut ja kipeä.

Juon kahvia rauhassa ja haukkaan välillä leivästä, vaikka se sattuu. Äiti silittää hiuksiani ja kehuu minua katsoessaan lehteä olkani yli. Voitin tae kwon don Suomen mestaruuden omassa sarjassani toista kertaa. Toissa vuonna jäin hopealle.
 
Aamiaisen jälkeen heitän olalle koulurepun ja toiselle harjoitusvarusteet. Kassi on jättimäinen, sillä kannan mukanani hygieniatarvikkeiden ja vaihtovaatteiden lisäksi pukua, pistehanskoja ja potkutyynyjä. Koulun jälkeen vedän ensin junioreiden harjoitukset ja jään sitten omiin harjoituksiin.
 
Harjoitusten vetäjä, seuramme ainoa mustan vyön haltija, tulee kehumaan viikonlopun suoritustani. Samalla hän kuitenkin muistuttaa, että takakiertopotkuni kaipaa edelleen hiomista. Nauramme ja hän korjaa pukuni kauluksia.
 
Vetäjämme on iäkkäämpi, mutta vielä kentällä toimiva poliisi. Toisinaan hän ryntää harjoituksiin suoraa vuoron vaihdosta, kun paperityöt ovat venyneet. Kukaan ei valita tai kommentoi, kun hän repii viime tingassa puvun päälleen.

Hän on rauhallinen, pitkäjänteinen ja järjestelmällinen, mutta lämmin ja kiltti. Viiden vuoden ajan hän on opettanut minulle kaiken, mitä olen halunnut kamppailusta ja itsepuolustuksesta oppia. Olen hakannut nyrkkini rikki tyynyyn hänen huutaessaan taustalla lyömään lujempaa. Olen purrut hammasta hänen pitäessään kylmäpussia nyrjähtäneellä nilkallani, oltuani niin väsynyt, että horjahdin potkujen toistoissa. Olen vahtinut tajuntansa menettäneen harrastustoverimme hengitystä, kun hän soitti ambulanssin.

Hän ei ole vain urheilulajin ohjaaja. Hän on minulle mentori, joka on opettanut minut luottamaan itseeni, tekemään oikeita valintoja ja kaiken olevan mahdollista. Ilman häntä en olisi koskaan alkanut kilpailla, enkä olisi saavuttanut kaikkea sitä hyvää, mitä vaalin. Hänen ansiostaan pystyn nousemaan niitä vastaan, jotka lyövät heikompia.


2.   Narsisti (350 sanaa)

Äitini pitelee käsiä päänsä suojana ja isäni raivoaa suu vaahdossa. Hän on heittänyt kahvikupin vastapäiseen seinään ja vaaleita tapetteja koristavat ruskeat kahvitahrat. Isä haukkuu äitiä kauhein sanoin, enkä jää odottamaan, kun hän kohottaa kätensä lyödäkseen.
 
Asetun vanhempieni väliin nostaen käteni vaistomaisesti nyrkkiin eteeni.
 
Isäni käskee väistymään, mutta puren hampaitani yhteen päätäni pudistaen. Katson häntä eikä kasvoilta paista viha tai rakkaus. Silmät ovat kaikista tunteista riisutut ja niin harmaat, että ne näyttävät lyijyltä.

Isäni ei voi tajuta, kuinka joku voi olla sitä mieltä, että hän on väärässä tai nousta häntä vastaan. Ensin äitini, sitten minä. Kerta toisensa jälkeen.

Saan taas kuulla, kuinka olen uskomattoman huono tytär.  Hän ei haluaisi tunnustaa minua tyttärekseen alkuunkaan, koska en tottele ja kunnioita häntä. Kun en väisty, isä kohottaa kätensä lyödäkseen.
 
Torjun, mutten lyö takaisin.
 
En lyö takaisin, koska lapsesta asti minut on opetettu kunnioittamaan vanhempiani. En pysty lyömään takaisin, vaikka olen vihdoin oppinut, että kunnioitus pitää ansaita. Isäni ei ole sitä ansainnut.

Äitini kiljuu taustalla, kun isäni yrittää lyödä minua ja sitten siirtää pois tieltään. Lopulta hän pysähtyy, laskee kätensä ja huokaisee. Hän katsoo minua halveksuen ja avaa suunsa, kuin sanoakseen jotain.

Toisinaan hän haukkuu minua ja kertoo, kuinka en ole mitään. Tällä kertaa hän sylkäisee naamalleni. Isä kääntyy lähteäkseen ja tiedän, että hän on rauhoittunut. Käteni tärisevät, kun pyyhin syljen poskeltani.

Seuraavaksi kuulen, kuinka hän nappaa tupakkansa mukaan keittiön pöydältä ja avaa terassin oven.

Huohotan hengästyneenä, vaikka kyseessä ei ollut minkäänlainen urheilusuoritus. Käteni ovat puristuneet nyrkkiin ja rystyseni lähes hohkaavat valkoisena.

Äitini itkee hysteerisesti ja hokee ja sitä, että minun ei pitäisi tulla heidän tappeluidensa väliin.
 
Tilanteen rauhoituttua kaikki palaa hetkeksi ennalleen. Rauha on maassa niin kauan, kun kaikki käyttäytyvät isälle mieliksi. Olemme koko ajan varpaillamme ja väärä sana voi aiheuttaa uuden räjähdyksen.
 
Kahvikupin seinällä, puukon iskettynä pöytälevyyn tai puhelimessa esitetyn tappouhkauksen. Turvattomuus on läsnä jokaisessa päivässä, vaikka joissakin se onkin jättäytynyt vaanimaan taka-alalle.

Kukaan ei koskaan sano, mutta on itsestään selvää, ettei tästä kerrota kenellekään.
 
Lähimmät ystävämme ja sukulaisetkin saavat tietää vasta, kun isäni otetaan kiinni tapon yrityksestä.

Pelkomme ei kuitenkaan lopu oikeudenkäyntiin tai lähestymiskieltoihin.

Pelko ei pääty ennen kuin joku on kuollut.


3.   Puoliso (300 sanaa)

Silmäni rävähtävät auki ja vedän henkeä syvempään, kuin olisin koskaan voinut kuvitella. Nousen istumaan sängyllä, enkä saa pulssia tasaantumaan. Sydämeni hakkaa, kuin viimeistä päivää ja kyynelet valuvat poskilleni. Hengitän pinnallisesti ja liian nopeasti. Uni oli liian todentuntuinen.

Veitsi- Äiti- Sirpaleet.

Sytytän yöpöydän lampun siitäkin huolimatta, että vieressä nukkuva mieheni todennäköisesti herää valoon ja pyörimiseeni. Nostan jalkani sängyn reunalta alas, enkä tajua edes pelätä mörköjä sängyn alla. Normaaleina öinä mietin, mitä tekisin, jos joku yllättäen tarttuisikin nilkkaani.

Tartun lasiin yöpöydällä ja juon sen tyhjäksi, vaikka vesi on huoneenlämpöistä. Painan kyynärpäät polviin ja kasvot käsiini. Vedän syvään henkeä saadakseni sydämenlyönnit tasaantumaan siinä onnistumatta.
 
Mieheni kietoo kätensä yllättäen ympärilleni. Vuodet isäni ja sittemmin väkivaltaisen seurustelukumppanin kanssa saivat minut niin varuilleni, että reaktionomaisesti isken häntä kyynärpäällä rintaan lähes koko voimallani. Kuulen, kuinka mieheni yskäisee iskun tyhjätessä keuhkot, mutta hän pitää kätensä hartioillani.

Olen jo avaamassa suuni anteeksipyyntöön, kun hän kietoo kädet tiukemmin ympärilleni.  Hän tietää painajaisten kiusaavan vielä vuosien jälkeenkin ja kuiskii korvaani lohdullisia sanoja vetäessään minut takaisin vaaka-asentoon ja syleilyynsä.
 
Mieheni on lämmin ja turvallinen. Niin kornilta, kuin se kuulostaakin ensimmäisen yhdessä nukutun yömme jälkeen tiesin, että hän on oikea. Hänen kanssaan minun ei tarvitse pelätä mitään.
 
Sykkeeni laskee ja pelko on poissa. Rauhoitun ja pystyn nukahtaa, vaikka itkenkin, kun mieheni kerta toisensa jälkeen muistuttaa isäni olleen kuolleena jo monta vuotta.

Olen lopettanut kamppailuharrastukseni, mutta sparraan edelleen mieheni kanssa. Tiukankin väännön jälkeen häviän joka kerta. Mutta kun hän lukitsee minut otteeseensa ja painaa mattoon tiedän, ettei ole mitään pelättävää. Tiedän olevani turvassa. Ja kun hän päästää irti, nousen polvilleni, käännyn ja painan hänen huulilleen suudelman.
 
Öisistä heräilyistä huolimatta olen pystynyt jättämään menneisyyteni demonit taakseni. Joskus puhumme niistä äidin kanssa ja itkemme ja nauramme. Pelko on poissa ja me olemme hengissä.
 
Vaikka kaikki ei ollut pahaa unta, se on sitä nyt. Kaikki on kunnossa.

[Lunalotta]

Apua, mitä tässä pitäis osata sanoa? Rankkoja aiheita käsitelty tosi taitavasti. Summarysta kun luin nuo lauseet pystyin niin samaistumaan, mulla on yksi tärkeä ystävä josta voisin ajatella just noin. Niin paljon pahoja asioita ja traumoja menneisyydessä, että vaikea itsekin uskoa mitä kuulee.

Nää kolme raapaletta nitoo kaiken niin hyvin yhteen, ensin kerrotaan niistä tilanteista, joihin ei toivois kenenkään joutuvan. Sitten onneksi lopussa on se ihana mies joka ymmärtää ja luo turvaa kaiken jälkeen! Traumojen käsittelyssä on tärkeintä se tukiverkosto, ja että elämässä on henkilöitä joihin oikeasti luottaa ja jotka ymmärtää joka hetki, hyvinä ja huonoina. Aww, silmät kostui vikan raapaleen jälkeen. <3 Kiitos paljon, pitää lukea sulta tekstejä lisää!

[Vendela]

Kommenttikampanjasta päivää

Nappasin tämän kommentoitavaksi sillä tällä on hieno nimi ja kun tulin kurkistamaan tätä, myös työnimi kiinnitti huomioni. Pahoittelut, etten tullut kommentoimaan tätä heti tuoreeltaan mutta halusin rauhallisen hetken jolloin voin keskittyä tekstiin, joka kyllä imaisi minut mukaansa heti ensi metreiltä.

Tykkäsin tuon ensimmäisen raapaleen sukupuolettomuudesta ja koin ehkä hienoisen pettymyksen kun minäkerjotan sukupuoli paljastui toisessa rapsussa. Toisaalta ymmärrän miksi se tuotiin esiin mutta tämä olisi toiminut kivasti myös vaikka sukupuolta ei olisi missään vaiheessa kerrottu. Viimeisen raapalen "miehen" olisi voinut korvata kumppanilla tai puolisolla Mutta tämä oli nyt oikeastaan todella pieni seikka varsinaisen tekstin rinnalla.

Aihe josta kirjoitit oli todella rankka ja koskettava. Minäkertojan käyttäminen oli hieno ratkaisu ja toimi todella hyvin tässä tarinassa, sillä se toi tapahtumat lähemmäs lukijaa ja loi yhteyden minäkertojan ja lukijan välille. Myös rakenteessa pidin ja se toimi hienosti. Kertojan kamppailulajissa menestyminen ja oman isän väkivaltaisuus vastakkain olivat kirjoitettu hienosti. Erityisesti tuo vanhemman kunnioittaminen oli kohta mistä pidin vaikka en sillä tavalla pitänyt-pitänyt.

Viimeinen raapale oli hieno kaikessa surullisuudessaan. Paniiikki ja herääminen painaijaiseen, sängyn alla asuvan mörön ajatteleminen ja kumppanin läheisyys olivat kaikki kirjoitettu ja kuvattu hienosti. Erityisesti pidin tuosta, ettei kyynerpäällä tökkääminen saanut miestä irroittamaan otettaan vaan tämä pysyi lähellä, tietäen tarkalleen mitä kertoja tilanteessa tarvitsi. Rakkautta!

Lunalotta sanoikin tuossa saman, mitä itse ajattelin, ettei tämmöisten asioiden toivoisi tapahtuvan koskaan kenellekään. Mutta valitettavasti näitä tapahtuu ja voin vain toivoa, että tämmöisiä kohdanneilla olisi tukena ja turvana tämän tarinan kaltainen kumppani ja vanhempi, jonka kanssa puhua ja johon tukeutua ja jolta saada ymmärrystä. Valiettavan usein näin ei kuitenkaan ole ja yksilö joutuu selvitymään yksin. Aina on kuiten mahdollisuus ja se antaa toivoa.

Hienoa kun kirjoitit tästä aiheesta, joka on yhteiskunnassamme valitettavan vaiettu. Mikään hyvänmielen tekstihän tämä ei ollut, mutta antoi hyvin paljon ajattelemisen aihetta. Kerronta oli hyvää ja kuvailu juuri sopivaa, kyllä sieltä rivienkin välistä saattoi lukea paljon. Mikäli kielellisesti haluaisit hioa tekstiä niin betan käyttäminen olisi siihen hyvä apu Huomasin ettet ollut maininnut sen käytöstä alussa. Toki tuo ei välttämättä oikoluentaa sinälään kaipaa, mutta jokunen kohta siellä hieman pisti silmään ensimmäisellä lukukerralla. Toisella olinkin jo kadottanut ne, eli mistään vakavasta ei ole kyse

Kiitos tästä lukukokemuksesta!

Vendela

[Kaarne]

Kommenttikampanjasta minäkin!

Pidin tästä tekstistä. Suomalaisesta miljööstä on minusta aina mielenkiintoista lukea ja päähenkilön pään sisään pääsi myös hyvin. Pidin siitä, miten olit kuvaillut kamppailulajeja, sillä useinhan ne ovat tuollainen oma vaativa maailmansa, jossa menestyminen vaatii hurjasti harjoittelua ja toisinaan myös nyrjähtäneitä nilkkoja. En osannut - nimestä huolimatta - odottaa toisen osan käännettä, mutta se tuntui uskottavalta ja päähenkilön suhtautuminen oli ihailtavaa. Vaikka toki hirveän surullista, että hän joutui sellaiseen tilanteeseen. Osa myös päättyi tosi tehokkaasti ja jätti pohtimaan kaikkea sitä, mitä ei sanottu.

Viimeinen osa oli tälle oikein hyvä lopetus, joka jätti suuhun toiveikkaan maun. Olisi ollut hirveän surullista, jos kertoja ei olisi koskaan saavuttanut rauhaa, joten oli helpompaa hyvästellä hänet tuollaisessa tilanteessa. Samalla olit kuitenkin kuvannut uskottavasti sitä, miten menneisyyttä tai muistoja ei voi poistaa, vaan ne lopulta seuraavat kuitenkin muodossa tai toisessa mukana.

Uskottava, monipuolinen ja tunteita herättävä teksti. Kiitos tästä!

[Chibi]

Voi kuinka mieltä lämmittävää saada näin kauniita ja monisyisiä kommentteja. Kiitos Lunalotta, Vendela ja Vehka!

Vastaamisessani on mennyt harmittavan kauan, mutta olen kyllä käynyt lukemassa kommenttinne. Mukavaa, että tämä valikoitui kommenttikampanjasta. Tämä on tärkeä ja liian vähän puhuttu aihe, vaikka ei tosiaan mikään hyvän mielen teksti ollutkaan. Hyvä, että teksti on saanut miettimään, herättänyt toiveita ja yllättänytkin.
Tuntuu, että aihe on saanut nyt eristyksen aikoina enemmän ja enemmän palstatilaa, mikä on kaikessa kamaluudessaan hyvä. Asiat eivät muutu, jos niistä ei puhu/kirjoita.

Osa myös päättyi tosi tehokkaasti ja jätti pohtimaan kaikkea sitä, mitä ei sanottu.

Vehka,ilo kuulla, että pidit tekstistä ja se tuntui uskottavalta. Aioin aluksi kirjoittaa tarkemmin, mitä kaikkea jäi sanomatta, mutta ikäraja olisi noussut ja sanamäärä myös. Koen, että teksti on parempikin, kun lukija saa jäädä pohtimaan, mikä kaikki jäi kertomatta.

Tykkäsin tuon ensimmäisen raapaleen sukupuolettomuudesta ja koin ehkä hienoisen pettymyksen kun minäkerjotan sukupuoli paljastui toisessa rapsussa. Toisaalta ymmärrän miksi se tuotiin esiin mutta tämä olisi toiminut kivasti myös vaikka sukupuolta ei olisi missään vaiheessa kerrottu. Viimeisen raapalen "miehen" olisi voinut korvata kumppanilla tai puolisolla

Vendela, en edes ajatellut tätä kertojan sukupuolettomuutta ennen kuin nostit asian esille. Minulle oli tärkeää, että kyseessä on nimenomaan tyttö, joka nousee isäänsä vastaan. Erityisen tärkeää oli osoittaa, että siitä kaikesta huolimatta tästä tytöstä on kasvanut vahva nuori nainen, joka on löytänyt elämäänsä myös turvallisen miehen, jota isä ei ollut. Mutta ymmärrän pointtisi. Kiitos tästä huomiosta 

[Felia]

Vau!

Täytyy sanoa, että näiden rapsujen aihe on paljon puhuttava ja monet varmasti joutuvat käymään läpi noita kauheuksia. Tykkäsin siitä, miten kaikki näistä nivoutui yhteen - äärimmäisissä tilanteissa sitä varmasti käytetään kaikkia keinoja, jotta pystyisi suojelemaan itseään. Eritoten tuo raapale 2 oli pysäyttävä. Ihan kauheaa edes ajatella, että joku voi elää tuollaista elämää juurikin tällä hetkellä.

Tuo kolmas pätkä oli sitten kaivattu toiveikas osa. Samalla se on todiste siitä, että asiat voivat muuttua paremmaksi, vaikka se usein viekin aikaa. Silloin on tärkeää, että vierellä on joku, joka ymmärtää ja lohduttaa. Kaiken kauheaksien jälkeen on hyvä tietää, että ei ole yksin. Ja mitä tulee turvallisuuden tunteeseen, niin sitä kai jokainen halajaa, ja ihanaa, että päähenkilö tässä oli saavuttanut sen. ♥ Vaikka traumat ovatkin jättäneet jälkensä, on hienoa, miten ne piinaavat demonit on pystynyt jättämään taakse ja siirtymään eteenpäin. Pienin askelin hyvä tulee.

Hienosti olet käsitellyt vaikeita ja rankkoja aiheita! Välillä on hyvä kirjoittaa ja lukea myös niistä elämän pahimmista varjopuolista, vaikkakin se on raastavaa. Tykkäsin todella paljon näistä! Kiitos ♥