Author: Dulz
Ikäraja: S
Genre: draama?
Summary: ”Sinä et tiedä.”A/N: Kirjoitin tämän joskus puolitoista vuotta sitten äidinkielen kurssille, jota en sitten suorittanutkaan loppuun. Eli tälle ei ilmaantunut virallista käyttötarkoitusta. Löysin jälleen ja päätin julkaista, koska miksi ei. Tämä on ihan kiva.
Inspiraationa toimineet
kuva plus
kuva.
(jotka nappasin randomilla kai jostain etydihaasteesta, kiitoksia sinne kelle lie.)
Huomisen kuninkaita, kuningattaria”Minä vannon”, hän sanoi. Se oli huokaus, rasittuneeksi muotoiltu. ”Minulla oli suunnitelmia. Unelmia.”
Vastaus oli rikkinäisiä sydämiä ja katseiden tuomioita huoneissa, joissa liian puhtaat, paljaat seinät kirkuivat tuskaansa ja katse kiinnittyi väkisin permanentteihin ja silitettyihin paitoihin. Oli kukkein kevät, ja liian pian oli taas syksy.
Heistä piti tulla kuninkaita, kuningattaria, sotureita. Heistä piti tulla kruunun, valon kantajia. Heistä tuli yksinäisiä työssäkäyvien varoilla eläviä nuoria lusmureita, joille ei liiennyt töitä, ja jotka liian pian menettivät sijan rattaan syrjästä. Kukaan ei ojentanut kättä nostaakseen pudonneita ylös.
”Sinä et tiedä”, hän sanoi. Se oli toteamus, joka kolahti painavana lattiaan. ”Voit kuvitella, miltä tuntuu, kun ei ole muuta kuin seuraava itse kääritty.”
Seinien palojäljet vaikenivat naksahduksen jälkeisessä hämärässä.
Heidän piti vetää seuraavan sukupolven vaunut kunniaan, kuolemattomuuteen. Parhaaseen huomiseen. Heidän piti nostaa miekkansa katkaisemaan sairaudelta, köyhyydeltä, puutteelta pää, heidän piti mennä Marsiin, matkata Maan ytimeen ja kertoa lapsilleen, kuinka suuret metsät kerran humisivat maailman laidasta laitaan, kuinka vedet virtasivat virvoittaen kaiken maan.
Heistä tuli huomispäivän reunoilla kilometrejä potkivia kulkureita. Suuritakkisia, varsanjalkaisia, kehykset kasvoilla sormenpäät keltaisina kengänkärjet kuluneina.
Liian pian kuluneiden kengänkärkien läpi kylmä hyinen viima puri varpaita. Silloilla, peltoteillä, piikivikaduilla. Hän iski nauloja lautoihin ja hytisi jäsenissään toivo saunasta ja pienestä rahapalkasta. Järvillä keskipäivän kalvennut auringonkehrä peilasi jäisistä kansista ja koivut levittelivät kimaltavia pitsejään.
Jossain toisaalla toinen silitteli kruununsa pintaa, liian kiintyneenä luovuttamaan valtikkaa tulevaisuudelle, perijöille.