Nimi: Illan sydän on kultaa
Kirjoittaja: Melodie
Ikäraja: K-11
Fandom: Riverdale
Paritus: Betty/Jughead
Genre: romantiikka, hurt/comfort
Teksti sijoittuu kakkoskauden viimeisen jakson aikaan ja yritin pysyä suurinpiirtein aikajanalla!
Tämä on juhannustaika ihanalle Nevillalle! Toivottavasti pidät siitä. <3
--
Illan sydän on kultaa
Jugheadin olisi oikeastaan kannattanut olla vielä sairaalassa, mutta hänet päästettiin pois hänen vaadittuaan sitä ponnekkaasti kaikkiin velvollisuuksinsa vedoten. Eikä hänellä tietysti ollut siihen oikein rahaakaan. Mutta hänen oli tärkeää olla Bettyn tukena tämän säröillessä murtumispisteessä, eikä hän halunnut jättää isäänsäkään liian pitkäksi aikaa yksin. Kouluunkin oli palattava, ja katsottava olisiko vielä jotain tehtävissä Serpentsin hyväksi. Ja kun hän kuuli, että siirto toiseen kouluun odotti, piti hänen ruveta ahkeroimaan jotta saisi mahdollisimman hyvät siirtopaperit. Uudessa koulussa olisi hankalaa joka tapauksessa. Sitten selvisi, että Whyte Wyrmiin jääneet jengiläiset tarvitsivat ruokaa ja hoivaa, ja hän oli luonnollisesti valmis tarjoamaan niitäkin. Tekemistä kerta kaikkiaan riitti!
Illalla Jughead ja Betty kuitenkin vetäytyivät Jonesien asuntovaunuun kaksin.
”Missä sinun isäsi on?” Betty ihmetteli.
”Missä lie”, Jughead irvisti. ”Sillä on taas ryyppy päällä. Pitäisiköhän lähteä etsimään?” Jughead liikahti sohvannurkassa johon oli jo valahtanut.
”Ei”, Betty sanoi tiukasti. ”Sinä pääsit sairaalasta vasta kaksi päivää sitten, ja olet vain juoksennellut siitä pitäen. Isäsi on aikuinen mies ja pärjää omillaan.”
”Niin”, Jughead sanoi helpottuneena. He istuivat hetken vaiti.
”Hemmetti kun sattuu”, Jughead huokaisi sitten ja nojasi päätään selkänojaan. Samassa puhelin alkoi väristä pöydällä, ja Jughead ojentautui sitä kohden. Betty kuitenkin nappasi sen kiireesti.
”Minä hoidan tämän”, hän sanoi ja vastasi. ”Niin? Betty tässä. Onko asia kiireellinen? Siinä tapauksessa soita uudestaan huomenna.” Betty sulki puhelun ja mulkaisi Jugheadia varoittavasti. Tämä virnuili tyttöystävänsä tomeruudelle, ja sävähti sitten kun uusi ilme kiristi tikkejä.
”Mihin sinua sattuu?” Betty kysyi huolehtivasti.
”Mihinpä ei”, Jughead mumisi. Betty painautui varovasti häntä vasten. Jughead hätkähti. ”Anteeksi – kylkeen sattuu kun nojaat noin.”
Betty kavahti kauemmaksi. ”Kai kädestä voi ainakin pitää?” hän varmisti.
”Voi.”
He katselivat hetken televisiota hiljaa käsikkäin.
”Minulla on nälkä”, Jughead huomasi mainoskatkolla. ”Pitäisikö lähteä Pop’siin?” Hänen äänensä huokui suurta vastentahtoisuutta.
”Ei”, Betty hymyili. ”Minä teen ruokaa. Lepää sinä!”
Jughead väitti hetken vastaan, mutta siitä piittaamatta Betty ponnahti pystyyn ja alkoi häärätä keittiössä. Hiljalleen vastaväitteet hiipuivat ja kun Betty seuraavan kerran vilkaisi Jugheadia, tämä oli nukahtanut.
Saatuaan aterian valmiiksi Betty otti tietokoneensa esiin ja ryhtyi opiskelemaan asioita, jotka hänellä olivat rästissä hänen välteltyään koulua. Jughead heräsi parin tunnin jälkeen silmiään hämmentyneesti räpytellen.
”Anteeksi”, hän sanoi. Betty pakkasi tietokoneensa takaisin laukkuun ja hymyili.
”Eihän se mitään haittaa. Mutta nyt sinun pitää syödä!”
Kun Jughead oli vasta ennättänyt ajatella nousemista, Betty oli jo kiikuttanut hänelle kulhollisen lämmintä kanakeittoa. Jughead nuuskaisi sitä tyytyväisenä.
”Ihanaa”, hän sanoi ja tyhjensi kulhon hetkessä. ”Vaikea uskoa, että tämä on valmistettu meidän keittiössämme.”
”Niinpä.”
Syötyään vielä muutaman kulhollisen Jughead tunsi itsensä miltei kylläiseksi. Joka paikkaan kuitenkin yhä särki. ”Kuule”, hän sanoi vaikeana. ”Voisitko antaa minulle pari särkylääkettä?”
”Toki”, Betty sanoi ja kaivoi vikkelästi pillerit repusta. Jughead söi ne tyytyväisenä ja mutisi sitten:
”Mitenkäs… minä voisin käydä nukkumaan.” Samalla hän haravoi katseellaan huonetta löytääkseen huovan.
Betty aavisti mitä oli tekeillä. ”Ei”, hän sanoi napakasti. ”Sinä nukut tietysti vuoteessa.”
”Mutta…”
”Älä ole naurettava. Minä voin hyvin nukkua sohvalla. Ja voin sitä paitsi nukkua sinun vieressäsikin, eihän täällä ole ketään sitä kieltämässä.”
Jugheadin silmät välähtivät ja hän yritti ponnistautua ylös sohvalta, mutta kipeä jalka petti alta.
”Ehkä minä kuitenkin nukun täällä”, hän mutisi.
”Höpsis”, Betty sanoi ja kiskoi hänet mahdollisimman hellävaraisesti ylös. Jughead nurisi hieman kun häntä talutettiin makuuhuoneeseen, mutta antautui kuitenkin autettavaksi, olisihan vielä kiusallisempaa esimerkiksi romahtaa lattialle kesken matkan. He paneutuivat vieretysten vuoteeseen.
”Älä loukkaannu kun en painaudu sinua vasten”, Jughead sanoi.
”Älä loukkaannu kun en kosketa sinua”, Betty naurahti.
Päiväunistaan huolimatta Jughead simahti nopeasti. Betty katseli häntä vaisuna. Nuorukaisella oli niin paljon vastuullaan, ettei omasta hyvinvoinnista huolehtimiselle tuntunut jäävän aikaa. Pian Betty alkoi kuitenkin murehtia omia asioitaan: isäänsä, pimeyttä, koulua johon hän ei kenties koskaan kehtaisi palata. Joskus aamuyöllä hän viimein heittelehti uneen.
Aamulla Betty heräsi ikkunasta tunkeviin auringonsäteisiin ja Jugheadin tuijotukseen. Häntä hymyilytti.
”Tuo on todella karmivaa”, hän huomautti.
”Niin on”, Jughead myönsi auliisti.
Heistä oli kuitenkin ihanaa nähdä toisensa ensimmäiseksi aamulla. Betty liikutti epäröiden kättään.
”Sattuuko jos kosken sinua tähän?” Betty kysyi ja hyväili Jugheadin etumusta. Jughead veti terävästi henkeä.
”Ei. Se tuntuu… ihan mukavalta.”
Niinpä Betty jatkoi, ja Jugheadin hengitys paljasti hänen sanansa aliarvioksi.