Nimi: Ankkuri onnellisempiin ajatuksiin
Kirjoittaja: Sielulintu
Ikäraja: S
Genre: Hurt/comfort, Angst
Paritus: Aida/Melissa
Varoitukset: Masennusta ja ahdistuneisuushäiriötä
A/N: tää teksti on ollut puolivalmiina jo ainakin parin kuukauden ajan, mutta nyt sitten sain sen viimeinkin loppuun. Oon oikeastaan suunnitellut ja pyöritellyt mielessä näitä hahmoja jo pitkään, ja nyt sain lopulta ekan tekstin näistä tehtyä.
Osallistuu haasteeseen
NeliotteluAnkkuri onnellisempiin ajatuksiin
Melissaa väsyttää, väsyttää todella. Hän hieroo silmiään, mutta tietenkään se ei auta. Nyt kun pitäisi olla hereillä ja virkeä, uni tulisi vaikka saman tien. Toista oli yöllä. Melissa mulkaisee makuuhuoneen suuntaan ja toivoo, ettei hänen enää ikinä tarvitsisi mennä sinne, maata sängyssä ja kieriä kyljeltä toiselle, kunnes vuodevaatteet ovat yhtä sekavaa kasaa, jonka keskellä hän lojuu silmät auki ja mieli täynnä levottomina kimpoilevia ajatuksia.
"Otatko sä kahvia?" Aida kysyy kahvinkeittimen luota, ja Melissan on purtava huultaan hillitäkseen äkäisen vastauksen, joka pyörii jo valmiina hänen kielellään.
Ei ole Aidan syytä, ettei hän saa nukuttua. Aida on aina ollut hänen tukenaan, ollut hänelle ystävällinen ja kuunnellut hänen ongelmiaan, vaikkei hänen tietenkään tarvitsisi. Vähintä mitä Melissa voi tehdä, on olla ystävällinen, vaikka joskus se onkin lähes mahdotonta.
"Joo, otan", Melissa vastaa, kun tajuaa, että Aida katsoo häntä jo hiukan kysyvästi vastauksen viipymistä ihmetellen.
Kahvikone alkaa porista taustalla, ja Aida liittyy hänen seuraansa keittiön pienen pöydän ääreen. Aida on pukeutunut tänäkin aamuna lempikesämekkoonsa, siihen vaaleaan, jossa on sinisiä, hennon näköisiä kukkia. Hänen hiuksensa on vedetty poninhännälle, eikä meikkiä tietenkään ole. Aida ei koskaan meikkaa, eikä Melissa edes osaa kuvitella toista peilin eteen huulipuna tai puuterihuisku kädessä.
Hän katsoo hiljaa, kun Aida poimii pöydältä heidän välistään aamun lehden ja kääntää heti ensimmäisenä esiin sarjakuvaosion. Melissa olisi lukenut ensimmäisenä kaikki surulliset ja ahdistavat maailman tapahtumat ja pilannut sillä tavalla tehokkaasti koko aamun sekä itseltään että Aidalta. Onneksi toinen heistä sentään on järkevä. Melissa hymyilee väkisin, kun Aida esittelee hänelle huvittavaksi tarkoitetun sarjakuvan viimeistä ruutua silmät säihkyen. Hän tietää, että Aida näkee näytellyn hymyn läpi, mutta pitää silti ilmeen itsepintaisesti kasvoillaan. Ehkä hänellä käy tuuri, eikä keskustelua hankalista aiheista synny heti aamulla.
Yleensä kahvinkeittimen tasainen pulputus ja porina on rauhoittavaa, mutta tänä aamuna sekin saa Melissan ärsyyntymään. Hän puristaa silmänsä kiinni ja yrittää tukkia korvansakin pelkällä tahdonvoimalla. Hän ei enää kestä katsoa edes lehteä, josta ylösalaisin näkyvä Mikki Hiiri irvistelee hänelle. Jopa Aidan läsnäolo, hänen rauhallinen ja tyytyväinen hymynsä ja pirteä ponnarinsa saavat hänen hermonsa kiristymään. On parasta olla katsomatta, niin ei ainakaan tule sanoneeksi mitään, mitä mahdollisesti myöhemmin katuisi.
"Etkö sä ajatellut syödä mitään?" Aida kysyy hetkeä myöhemmin asettaessaan kupillisen mustaa kahvia hänen eteensä.
"Kohta", Melissä äännähtää lyhyesti ja toivoo, ettei keskustelu jatku.
Hän tarttuu silkasta väsymyksestä hivenen tärisevin käsin mukiin ja nostaa sen huulilleen. Hän todella tarvitsee kofeiinia. Ilman pikimustan kahvin yliannostusta tämäkään päivä ei lähtisi kunnolla käyntiin.
"Miten sun siskon kanssa meni?"
Näköjään hänen toiveensa eivät toteudu. Oikeastaan hänen olisi pitänyt tietää, ettei Aida anna kysymyksen odottaa. Toinen tuntuu olevan aina suorastaan käsittämättömän utelias kaikesta, mikä liittyy hänen ihmissuhteisiinsa ja hyvinvointiinsa. Suoraan sanottuna Melissa ei voi käsittää, mistä Aida oikein saa energiaa huolehtia muiden asioista. Totta kai hän itsekin joskus kysyy, miten Aidalla menee, mutta yleensä tuntuu yksinkertaisesti siltä, että omissakin ongelmissa on jo tarpeeksi käsiteltävää toisten ongelmista puhumattakaan.
"Yhtä hyvin kuin aina ennenkin", Melissa vastaa, ja kuulee itsekin, miten valheellinen huolettomuus paistaa läpi hänen äänestään.
"Eikö se taas ymmärtänyt sua?"
"Sanotaan mieluummin, ettei me ymmärretty toisiamme. Se ei ymmärrä mua, enkä mä ymmärrä sitä."
Aida huokaisee syvään ja Melissa kieltäytyy kohtaamasta hänen katsettaan. Toisen taivaansinisten silmien lempeä ja myötätuntoinen katse tuntuu olevan liikaa juuri nyt. Hän haluaa, että Aida puhuu hänen kanssaan, lohduttaa ja antaa järkeviä neuvoja omaan tapaansa. Toinen puoli hänestä kuitenkin toivoo, että Aida vain katoaisi jonnekin, lähtisi vaikka jollekin lukuisista kavereistaan tai jotakin niin, ettei hänen tarvitsisi kertoa yhtään mitään tai olla toisen läheisyydessä. Hänen ajatuksensa ovat täydellisesti ristiriidassa keskenään, eikä hän tiedä, mitä haluaa.
"Kerroitko sä sille siitä?"
Melissa huokaisee syvään ja päättää käyttäytyä kunnolla ja vastailla kysymyksiin, niin kuin kunnollisen tyttöystävän kuuluukin.
"Mainitsin joo, koska ajattelin, että mitä nopeammin se on ohi, sitä parempi."
"Ja se ei mennyt hyvin?"
"Ei."
Melissa vilkaise pikaisesti Aidan suuntaan vain nähdäkseen sen saman, kärsivällisen ja myötätuntoisen ilmeen, joka ei tunnu koskaan haipuvan hänen kasvoiltaan tällaisina hetkinä. Hetken hän harkitsee, mitä seuraavaksi tekisi. Osa hänestä haluaa vain ohittaa asian ja vaihtaa puheenaiheen johonkin vähemmän kipeään, mutta toisaalta hän tietää, että jollei asiaa käsitellä nyt, siihen palataan varmasti ennemmin tai myöhemmin, luultavasti viimeistään jo illalla.
"Se alkoi googlata saman tien ties mitä artikkeleita. Mä kuulin siltä kaikki mahdolliset ja mahdottomat ahdistuneisuushäiriöön liittyvät tiedot, mitä netistä vaan voi löytää. Ihan kun mä en jo tietäisi niitä kaikkia", Melissa lopulta kertoo kahvikupilleen.
Aida äännähtää osaaottavasti, mutta ei kysy mitään. Jälleen kerran Melissa tajuaa, miten hyvin toinen on oppinut hänet tuntemaan. Aida tietää, että tehokkain tapa saada hänet puhumaan, on esittää muutama kysymys ja sitten vain odottaa.
"Se oli jotenkin tosi järkyttynyt siitä, etten mä ollut kertonut sille aikasemmin. Vaikka mä miten selitin, että en itsekään tiennyt ennen kuin vasta viimeviikolla, se ei sisäistänyt sitä yhtään."
"Ninni nyt vaan on sellainen. Se ei kovin helposti ymmärrä sellaista, mitä se ei itse ole kokenut tai elänyt. Sellaisen käsityksen mä siitä ainakin olen saanut."
Melissa nyökkää. Aida osui naulan kantaan, eikä se ole ihme, kun ottaa huomioon, miten hyvä ihmistuntija toinen yleensä osaa olla. Ninni, hänen useita vuosia vanhempi isosiskonsa ei ole niitä ihmisiä, jotka osaisivat tuosta vain asettua toisen ihmisen asemaan tai kuvitella tilanteita, joihin ei itse koskaan ole joutunut. Melissasta tuntuu usein, että juuri se on yleensä syynä heidän ongelmiinsa. Ninni kolmen lapsen äitinä ja vakituisissa töissä käyvänä ihmisenä ei voi ymmärtää hänen täysin erilaista elämäntilannettaan ja arvomaailmaansa. Ninni tietää, mitä ihmisen kuuluu haluta elämältään, ja on ehdottoman vakuuttunut, että juuri hänen mielipiteensä on se oikea. Myös hänen tapansa elää ja ymmärtää maailma on se, josta kaikkien, erityisesti Melissan, pitäisi ottaa mallia.
"Mun pitäisi kuulemma hankkia poikaystävä, perustaa perhe, käydä reippaasti koulut loppuun ja yrittää unohtaa ikävät asiat", Melissa jatkaa värittömällä äänellä.
"Mitä sä sanoit sille?"
Melissa ei ole varma, mutta hänestä tuntuu, että Aidan äänessä on pienenpientä jännittyneisyyttä.
"Sanoin tietenkin, etten aio missään olosuhteissa jättää sua, etten halua mitään muuta perhettä, että yritän koko ajan saada koulut kunnialla loppuun ja ettei ahdistuneisuushäiriö tai masennus ole kumpikaan hoidettu vaan sillä, että yrittää ajatella kivoja asioita."
Aida huokaisee, ja kuulostaa Melissan mielestä vähän turhan helpottuneelta. Aida on aina niin rauhallinen ja varma kaikesta, että Melissan on monesti hankala ymmärtää, miksi tämä koko ajan tuntuu jotenkin pelkäävän heidän suhteensa päättymistä. Tietääkseen hän ei ole antanut ikinä mitään viitteitä siihen suuntaan, että haluaisi heidän suhteensa loppuvan. Hän on jopa sanonut suoraan, kuinka käsittämättömän paljon Aida hänelle merkitsee, mutta kai jokaisella vain on omat pelonaiheensa.
"Eiköhän se jossain vaiheessa taas rauhoitu ja sulata tänkin asian. Sulattihan se lopulta mutkin, ainakin melkein", Aida sanoo, ja Melissa tietää katsomattakin hänen hymyilevän kannustavasti.
Tämä lohduttava, mutta silti jo hiukan pirteämpi äänensävy on myös yleensä merkki siitä, että vakavat keskustelut alkavat olla siltä erää ohitse.
"Eiköhän", Melissa toistaa kaikuna.
Luultavasti niin käykin ajan mittaan, mutta hän ei voi olla kuvittelematta tilannetta, jossa Ninni ei saa rauhaa asialta. Hän voi kuvitella liiankin elävästi, kuinka sisko lopulta päätyy kertomaan hänen diagnoosistaan jollekin ystävälleen. Sitten tieto leviäisi, ja ennen kuin hän huomaisikaan, puolet hänen tutuistaan olisi kuullut asiasta, eikä hän voisi milloinkaan mennä mihinkään ajattelematta, että joku miettisi, mikä häntä vaivaa... Hänen psykologikäynneistäänkään eivät tiedä Aidan lisäksi muut kuin Ninni, joka saa selville kaiken ja kaikesta. Aida on yrittänyt vakuuttaa hänelle, ettei mitään hävettävää ole, ja hän tietää sen hyvin itsekin. Ei tällaisia asioita kukaan valitse itse, eikä asiassa ylipäänsäkään ole mitään häpeämisen aihetta. Silti kertominen tuntuu ylitsepääsemättömältä, ja yksi hänen painajaistensa vakioaiheista onkin se, että äkkiä jokainen tutuista vieraisiin tietäisi kaiken, minkä hän on jo vuosikausia salannut jopa vanhemmiltaan.
"Lopeta. Sä teet taas sitä", Aidan ääni pysäyttää kammottavien mielikuvien virran.
"Teen mitä?"
"Ajattelet kaikkea negatiivista, mitä voisi tapahtua, mitä ehkä tulee joskus tapahtumaan ja mitä saattaisi pahimmassa tapauksessa käydä. Se ei kannata. Mä tiedän, että mun on helppo sanoa näin, mutta yritä taas rauhoittua. Ei Ninni sulle kuitenkaan mitään pahaa halua. Ei se kerro kenellekään, kenelle säkään et ole kertonut."
"Mistä sä tiesit, että mä ajattelin juuri tota?"
"Mä vaan arvasin. Sä katoit noita kuvia tossa jääkaapin ovessa, ja mä suorastaan näin, miten sä mietit, ketkä niistä saa tietää, ja mitä ne ajattelee susta sen jälkeen."
Melissa on ties kuinka monetta kertaa sanaton siitä, miten Aida pystyy tulkitsemaan häntä. Itse hän ei ole kunnolla edes huomannut, että hänen katseensa on kuin itsestään hakeutunut magneeteilla jääkaapin oveen kiinnitettyihin valokuviin, joissa heidän yhteiset kaverinsa hymyilevät.
"Ja usko pois, ettei kukaan ajattelisi susta mitään pahaa, vaikka ne tietäisikin. Ethän sä voi itse sille mitään. Se on ihan niinkuin mikä tahansa ikävä asia. Jollain toisella on influenssa, sulla on tämä. Huono vertaus, mutta kuitenkin. Säkin voitat sun ongelmat lopulta aivan varmasti. Mä tiedän, että sä olet vahva ihminen, eikä tossa asiassa ole mitään hävettävää."
Melissa ynähtää myöntävästi vastaukseksi. Vaikka välillä kaikkiin Aidan sanomiin kauniisiin asioihin on tuskallisen vaikeaa uskoa, tällä hetkellä hän oikeasti luottaa siihen, että niin on. Aida luottavaisine ja rohkaisevine sanoineen tuntuu ankkuroivan hänet iloisempaan ja onnellisempaan todellisuuteen.
Lopulta hän irrottaa katseensa jääkaapin valokuvista ja katsoo suoraan Aidan silmiin.
"Kiitos, että sä olet olemassa", hän kuiskaa, ja tarkoittaa sitä koko sydämestään.
