Nimi: Korpinoita
Kirjoittaja: Pura
Fandom: Silmarillion
Ikäraja: K-11
Genre: Noituus, AU, hämärähommat
Vastuuvapaus: En omista mitään enkä tee tällä rahaa.
Varoitukset: vähän verta ja lasten pelottelua
Yhteenveto:
Kolkonsynkeät unet hiipivät vielä tajunnan rajamailla, mutta Mairon karistaa ne pois päättäväisellä liikkeellä ja nousee ylös. Matkalla ovelle hän heittää suuren karhuntaljan lattiaan maalaamiensa symbolien peitoksi ja sulkee muutaman kirjan, joiden sisältöä kukaan ei saa nähdä.
A/N:
Joku hämärä AU, jossa Mairon on kyllä edelleen maia, mutta elää aika erakkomaista elämää seppänä ja noitana rauhaisassa Ardassa, jota Melkor ei koskaan terrorisoinut, koska Melkor ei koskaan ollut vala.
Tämä teksti aloittaa oneshottien sarjan, jossa seurataan Maironin noituuksien seurauksia. Sen verran uskallan kertoa, että hän onnistuu puolivahingossa manaamaan esiin lonkerohirviön, jonka nimi saattaa ehkä olla Melkor. Mutta tässä osassa ei vielä päästä ihan sinne asti.
Kuuntelin kirjoittaessa tällaista ihanan creepyä musiikkia, suosittelen laittamaan taustamusiikiksi lukemisen ajaksi jos mahdollista!
Kiitos Rosmariinille, että sain heitellä ideoita, ja Angelinalle avusta ikärajan kanssa. <3
Seuraava osa: Uhrilahja, K-11-
KorpinoitaMairon herää iltapäivällä siihen, kun ovella kolistellaan ja aurinko paistaa verhojen raosta hänen silmiinsä. Kolkonsynkeät unet hiipivät vielä tajunnan rajamailla, mutta hän karistaa ne pois päättäväisellä liikkeellä ja nousee ylös. Matkalla ovelle hän heittää suuren karhuntaljan lattiaan maalaamiensa symbolien peitoksi ja sulkee muutaman kirjan, joiden sisältöä kukaan ei saa nähdä.
Päivä häikäisee hänet miltei sokeaksi kun hän avaa oven. Silmät tottuvat kuitenkin pian, onhan hän tulenhenki, viis siitä että hän viihtyy tätä nykyä paremmin pimeässä.
Ovella seisoo pari pientä örkkilasta, toinen niin pieni että tuskin osaa vielä lukea eikä varmasti vielä laskea, ja toinen ehkä sen ikäinen, että on melkein käynyt koulunsa.
Mairon katsoo vanhempaa odottavasti. Pikkuinen tarraa peloissaan tämän käteen ja astuu puoliksi tämän taakse. Mairon on kiitollinen siitä, että mökin ainoan peilin päällä on paksu musta kangas, eikä hän nähnyt itsestään vilaustakaan tullessaan ovelle. Hän muistaa pesseensä yöllä veren pois, mutta hänen katseensa on varmasti edelleen villi, ja luonnottoman punaiset hiukset ovat harjaamatta toista viikkoa. Päällään hänellä on sama musta kaapu kuin eilenkin, ja vaikkei veriroiskeita kankaan värin takia hihoista erotakaan, hän näyttää taatusti epäsiistiltä ja synkältä.
“Mitä te teette kaksin näin syvällä metsässä?” hän kysyy ja yrittää loihtia kasvoilleen ystävällisen hymyn. Hän ei ole tottunut käsittelemään lapsia, ja pienemmän ipanan vingahduksesta päätellen hymy taitaa muistuttaa enemmän maanista virnistystä. Pikkuisen suuret harmaanvihreät korvat painuvat luimuun päätä vasten, mutta isompi lapsi rohkaistuu ja puhuu.
“Me tiedetään, että sinä olet seppä.”
“Onneksi olkoon”, Mairon tokaisee ja odottaa kunnollista selitystä.
Lapsi puree huultaan. “Meidän äidillä on ensi viikolla nimijuhla, ja me haluttiin ostaa sinulta sille joku koru. Sellainen, jossa on siunaus.”
“Vai niin”, Mairon huokaisee ja astuu sivuun oviaukosta. “Tulkaa sitten sisään.”
Lapset tottelevat arasti ympärilleen pälyillen, ja säikkyvät selkeästi hyllyjä reunustavia lintujen kalloja ja pullorivistöjä, joissa he varmasti kuvittelevat olevan toinen toistaan vaarallisempia myrkkyjä. Seinillä roikkuu Maironin takomia miekkoja ja kirveitä, joita hän ei ole vielä ehtinyt myydä, ja niiden terät kiiltelevät uhkaavasti takassa loimuavan karmiininpunaisen ikitulen valossa. Lapset luikkivat niiden ohi nopeasti ja mahdollisimman kaukaa kiertäen. Vanhempaa näyttää kammottavan myös yhtä seinää peittävä kirjahylly, Mairon huomaa huvittuneena. Kukaan örkkilapsi ei tunnu nauttivan kiertokoulusta eikä sen tuomista opeista.
Lapset istuvat taljalle takan eteen, ja Mairon istuu heidän eteensä. Hän ei tarjoa juotavaa eikä syötävää, eivätkä lapset sitä varmasti ottaisikaan, jos heillä on ollenkaan järkeä päässä.
“Millaisen korun te haluatte?” hän kysyy lapsia huvittaakseen, vaikkei ole vielä ollenkaan varma, aikooko täyttää näiden toiveen.
“Kaulaketjun tai amuletin”, isompi lapsi sanoo vaativasti. “Sellaisen, minkä voi pistää kaulaan ja ottaa töihin mukaan. Kaivokseen. Siellä on vaarallista ja siksi äitiä pitää suojella.”
Kaipa se onnistuu. Ei hän pysty kaikkea huonoa onnea karkottamaan, mutta hän pystyy kyllä luomaan loitsun, joka löytää huonon ilman kertymät ja sortumisvaarassa olevat heikot kohdat ja varoittaa niistä. Ajatus maksusta houkuttaa enemmän, sillä näissä hänen syliinsä kävelleissä ipanoissa saattaa olla avain hänen toiveensa toteuttamiseen.
“Ja mitä olette valmiit maksamaan?” hän kysyy, nyt nälkäisempi hymy huulillaan.
Örkkilapsi kaivaa taskustaan nahkapussukan ja ravistelee siitä lattialle heidän väliinsä seitsemän kuparikolikkoa ja kaksi hopeista. Se on lapselle paljon rahaa, varmasti nassikan kaikki säästöt. Lapsen huoli äidistä olisi miltei sydäntä lämmittävää, ellei se olisi niin ällöttävän sokerista, että melkein oksettaa. Mairon ottaa kuparin, mutta kerää hopeakolikot takaisin pussukkaan ja antaa sen lapselle. Ei hänellä rahasta ole puutetta, mutta muista materiaaleista kyllä.
“Tämä ei riitä. Haluan sinulta vähän verta ja pikkuiselta kyyneliä.”
Lapset hätkähtävät ja tarttuvat toisiinsa kuin turvaa hakien.
“Ei se ole yhtään pelottavaa. Minä vain tarvitsen niitä siunaukseen.” Vale, ja pahanlaatuinen sellainen. Kirouksia hän tekee, eikä siunauksia, ja viattoman lapsen kyyneleet ja veri menevät aivan eri tarkoitukseen kuin kenenkään örkkinaisen suojeluun.
Mairon nousee ylös ja noutaa saarnipuisesta kaapista kaksi tyhjää pientä pulloa sekä hopeisen veitsen.
“Anna käsi”, hän sanoo vanhemmalle örkkilapselle, ja epäröiden tämä tottelee. Veitsi on niin terävä, että lapsi ei ensin edes tunne, kun Mairon tekee pienen viillon kyynärvarteen. Häneltä pääsee parkaisu vasta sitten, kun verta putoilee jo suurina pisaroina iholta pulloon. Mairon laskee kymmenen pisaraa ja sanoo sitten kielletyn sanan, jonka voima kuroo harmaanvihreän ihon umpeen nopeasti ja siististi kuin haavaa ei koskaan olisi ollutkaan.
“Kiitos”, hän sanoo lapselle ja taputtaa tämän poskea. Lapsi katsoo häntä hölmistyneenä ja nykäisee kätensä takaisin, puristaa sen rintaansa vasten kuin kuvittelisi, että Mairon hyökkää hänen kimppuunsa hetkenä minä hyvänsä ja käy seuraavaksi hampaineen kiinni ranteeseen.
“Etkö sinä voi nyt kirota minut, kun sinulla on tuo?” nassikka kysyy epäluuloisena. Hän on melkein fiksu, vaikkakin auttamattomasti myöhässä.
“En”, Mairon valehtelee kirkassilmäisesti. “Minulla pitäisi olla myös sinun nimesi, ja sitä sentään et ole kertonut.”
Lapsi nyökkää vakavana. “Tiedän, että nimeä ei pidä sanoa noidille. Sellaisillekaan, jotka ovat seppiä.”
Mairon naurahtaa ja kääntyy pienemmän lapsen puoleen. Tämä näyttää pelokkaalta, katsellen vuorotellen toisen käsivarresta Maironiin ja takaisin. Silmät ovat jo kyynelissä, mutta se ei ihan riitä.
“Voi ressukka”, Mairon sanoo lapselle pehmeästi, hellästi. “Ei hätä ole tämän näköinen. En minä sinua satuta. Mutta ajattele, jos sinä et nyt itke niin et saa amulettia, ja kuka tietää, mitä sitten voi käydä. Ehkä kaivos sortuu ja äiti jää sinne loukkuun, ja sitten sinä jäät ihan yksin.”
Ipanan huuli alkaa väpättää ja silmiin kohoaa kyyneliä, jotka pursuvat nopeasti yli ja valuvat pulleille poskille. Hän nyyhkäisee surkeasti, ja vingahtaa kun Mairon tarttuu häntä korvasta pitääkseen paikoillaan, ja kerää kyyneleet poskilta pulloon.
“Älä sano tuollaista”, vanhempi lapsista ärähtää ja vetää pienemmän suojelevaan halaukseen. “Olet ihan kamala seppä!”
“Totta”, Mairon hymyilee, terävät hampaat vilkkuen. “Amuletti on valmis kahden päivän kuluttua tähän aikaan, voitte tulla hakemaan sen silloin. Ei yhtään aiemmin eikä myöhemmin. Nyt voitte mennä, minulla on myrkkyjä keiteltävänä ja kamalia miekkoja taottavana.”
Lapset nousevat kiireesti ja kipittävät ulos kuin Mairon olisi oikeasti uhannut heitä miekalla. Ovi pamahtaa heidän jäljessään kiinni, ja Mairon mätkähtää selälleen taljalle. Hän huokaisee ja nostaa pullot silmiensä eteen. Veri kimmeltää tulen valossa kirkkaanpunaisena, ja hän haistaa kyynelten makean suolan pullon korkin läpikin. Kyllä, tässä saattavat todella olla viimeiset ainesosat, jotka häneltä enää puuttuvat.
-
Kiitos lukemisesta! <3 Jätä toki kommenttia, jos tykkäsit. Linkkailen seuraavat osat tuonne alkuun jahka niitä joskus saan valmiiksi.