Nimi: Teen sen ylpeydellä
Kirjoittaja: minä eli Uniprinsessa
Ikäraja: S
Genre: draama, vähän romance (sekä femme että het mainitaan)
Paritukset: Bellatrix/Diana (OFC), taustalla kummittelee Bellatrix/Rodolphus
Vastuunvapaus: en omista.
Haaste: FF100 sanalla 085. Nainen
Yhteenveto: Bellatrix saa tietää suunnitelmasta, joka on tehty hänen selkänsä takana, eikä ole siitä kovin innoissaan.
A/N: Lisää Bellatrix-aiheisia tekstejäni voit lukea
täältä Diana Higgs on esiintynyt aiemmin Bellatrixin ensimmäisessä ja toisessa kouluvuodessa, mutta niistä ei tarvitse tietää mitään lukeakseen tämän.
Teen sen ylpeydellä
Bellatrix PoV
”Me olemme päättäneet, että sinun on aika mennä naimisiin, Bellatrix. Ensi kesänä.”
Äidin sanat löivät minut täysin ällikällä. Olin kyllä heti arvannut, että jotain merkittävää oli tapahtunut. Äiti oli harvoin enää tehnyt aloitetta keskustellakseen kanssani sen jälkeen, kun isä oli noin kymmenen vuotta sitten joutunut Azkabaniin; äiti syytti siitä edelleen minua. Äidin kaikki tunteet ja elämänhalu olivat tuntuneet olleen poissa siitä lähtien, ikään kuin ankeuttajat olisivat imeneet hänestäkin kaiken ilon. Ehkä ne olivatkin, niin usein hän ravasi isän luona vankilassa.
”Tiedät kyllä, etten aio suostua”, totesin ilmeettömänä. Olin osannut odottaa, että tämä keskustelu tultaisiin jossakin vaiheessa käymään. Tämä tuntui kuitenkin olevan yksi niistä asioista, jotka tulivat järkytyksenä yritti niihin valmistautua miten paljon tahansa.
”Sinun on pakko. Nyt sinulla on vielä joitakin maineesi rippeitä jäljellä, mutta jos nyt niskuroit ja heittäydyt hankalaksi, saamme todennäköisesti kaikki häpeäleiman”, äiti huomautti. ”Ja sitä paitsi, puhdasveriset avioliitot ovat entistä tärkeämpiä nyt, kun Pimeyden Lordi on nousemassa vihdoin valtaan koko velhomaailmassa. Itse asiassa, hän on myös osoittanut olevansa tyytyväinen tähän järjestelyyn. Eikö sinustakin olisi tärkeämpää ajatella koko velhomaailman parasta kuin vain sinua itseäsi?”
Äiti oli käyttänyt suvun mainetta tekosyynä viimeiset kymmenen vuotta joka tilanteessa, missä minä olin ollut hänen kanssaan eri mieltä. Niitä tilanteita ei kyllä ollut paljoakaan tullut, sillä hän oli lähes kaikki ne vuodet vain tuijottanut tyhjyyteen ja syönyt vain silloin, kun kotitontut puoliväkisin tunkivat hänelle ruokaa.
Minun oli pakko myöntää, että valitettavasti hänen toinen argumenttinsa oli hyvä. Puhdasverisyydestä oli tullut yhä tärkeämpää viime vuosina, kun Lordi Voldemort oli alkanut avoimesti kerätä kannattajia ja hyökätä jästejä ja jästisyntyisiä vastaan. Kuolonsyöjien kokouksissa, joihin minäkin olin viime vuonna alkanut osallistua, oli puhuttu paljon puhdasveristen sukujen jatkamisen tärkeydestä. Vaikka ajatuskin naimisiinmenosta jonkun itsestään liikoja kuvittelevan velhon kanssa inhotti minua, tajusin silti tosiasiat. Jos Lordi Voldemort saisi tietää minun kieltäytyneen, hän suuttuisi pahan kerran – varsinkin jos hänelle oli jo ilmoitettu asiasta. Ja kaikki me kuolonsyöjät tiesimme, millaista jälkeä hän sai suuttuessaan aikaan. Oli niin sukulaisteni tapaista päättää tällainen asia ennen kuin minulle kerrottiin mitään. He kai tiesivät, että aikoisin panna vastaan jos se vain olisi mahdollista. Siksi he olivat varmaan kertoneet Pimeyden Lordillekin asiasta.
”Etkö edes halua tietää, kenen kanssa sinä tulet loppuelämäsi viettämään? Sinä olet nyt nainen ja sinulla on naisen velvollisuudet. Olisit ylpeä siitä”, äiti sanoi tavoitellen arkisen kepeää äänensävyä.
”Ei sillä ole mitään väliä. Se on minulle ihan sama. Yhtä tyhjäpäisiä idiootteja ne kaikki ovat. Minun tuurillani se on varmaan Amikus Carrow”, tuhahdin. Minua suututti. Tämä oli turhauttavin tilanne, jossa olin pitkään aikaan ollut. Minun oli käytännössä pakko suostua, sillä muuten minulle kävisi erittäin huonosti. Olin silti jo päättänyt, että en alistuisi tähän kuin mikäkin täydellinen puhdasverinen pikkuvaimo. Menisin kyllä naimisiin, kun minun kerran oli pakko, mutta se mies ei minuun koskisi, ja minä pitäisin huolen siitä että hän myös ymmärtäisi sen heti alkuunsa. Väittäisin vaikka koko velhomaailmalle, että yritimme kaikkemme saada lasta, mutta jostain syystä se ei vain onnistunut.
”No jos se sinua yhtään lohduttaa, se ei ole Carrow.”
Ei se lohduttanut.
”Se on Rodolphus Lestrange.”
**********
”Rodolphus Lestrangeko? Mutta sinähän et voinut sietää häntä koulussakaan”, Diana huokaisi turhautuneesti ja pyöritteli sormissaan yhtä paksuista, mustista hiussuortuvistani. ”Onko sinun ihan pakko suostua?”
”Minähän selitin jo, että on. Pimeyden Lordi on jo hyväksynyt liiton ja sanonut olevansa siitä iloinen. Minulla ei ole vaihtoehtoja. Minun on nyt ajateltava puhdasverisyyttä eikä itseäni”, sanoin vihaisena. En ollut vihainen Dianalle, mutta hänen jatkuva kyselynsä ei yhtään auttanut.
”Miksi sinä olet niin hurahtanut noihin puhdasverisyysjuttuihin? Eikö sinua yhtään häiritse, mitä se mies tekee jästisyntyisille ja jästeille? Tai se mitä olet itse joutunut tekemään?”
”Ei”, sanoin tiukasti ja myös tarkoitin sitä. Diana irrotti otteensa hiuksistani ja nojautui poispäin minusta. Aloin katua äänensävyäni sillä sekunnilla.
Olin lakannut välittämästä kuraverisistä jo kauan sitten. Olin oppinut kantapään kautta, että heidän kanssaan veljeilystä seurasi vain harmia. Heidän takiaan isänikin oli vankilassa.
”Suostutko sinä noin vain? Aiotko sinä nyt vaihtaa minut Lestrangeen?” Diana kysyi närkästyneen näköisenä.
”No en tietenkään. Ei meillä tule olemaan mitään romanttista rakkausavioliittoa, sinä tiedät sen kyllä varsin hyvin. Minä aion pitää hänet niin kaukana kuin mahdollista, jotta voin edelleen olla sinun kanssasi mutta esittää olevani onnellinen seurapiirivaimo”, sanoin päättäväisesti. Tämän avioliittouutisen ei tarvitsisi kuitenkaan pilata ihan kaikkea, etenkään sitä, mitä minulla ja Dianalla oli.
”Miten sinua ei muuten ole vielä naitettu kenellekään?” kysyin hetken kiusallisen hiljaisuuden jälkeen, jonka aikana Diana oli vain tuijottanut minua syyttävän näköisesti. Aivan kuin koko tilanne olisi minun syytäni.
”Minulla ei kuulemma ole tarpeeksi puhdasveristä ylpeyttä, jotta joku oman arvonsa tunteva velho suostuisi naimisiin kanssani”, hän vastasi hiljaa. ”Sinäkin olisit voinut välttää tämän kohtalon, jos olisit pysynyt erossa tiedät-kai-kenestä ja hänen kamalista teoistaan.”
Minua suututti. Diana oli sen vuoden ajan, jonka olin Pimeyden Lordin riveissä ollut, pitänyt sitä huonona ideana ja myös tehnyt sen minulle erittäin selväksi. Minulle alkoi jo riittää. Hänkin oli puhdasverinen, ja saisi mielestäni myös käyttäytyä sen mukaisesti. Tämä asetelma oli hiertänyt välejämme jo tarpeeksi kauan.
”Sinun perheesi vain ei ole tarpeeksi tärkeä, jotta kelpaisit naitettavaksi jollekulle yläluokan puhdasveriselle”, kivahdin kiihtyen tuttuun tapaani turhankin nopeasti.
”Minusta tuntuu, että minä en enää tunne sinua, Bellatrix”, Diana sanoi hiljaisella äänellä. Hän näytti siltä, että purskahtaisi pian itkuun. ”Sinusta on tullut ihan outo sen jälkeen, kun aloit viettää aikaa niiden kuolonsyöjien kanssa.”
Se oli kieltämättä totta. Olin muuttunut suuresti tutustuttuani Pimeyden Lordin aatemaailmaan, mutta itse pidin muutosta ainoastaan hyvänä asiana. Olin viimein ymmärtänyt paikkani maailmassa. Minun kuului olla sen huipulla ja ottaa haluamani niiltä, jotka olivat liian heikkoja suojelemaan itseään. Olin toivonut, että Dianakin ennen pitkää tajuaisi sen.
”Minä olen nyt nainen, Diana. Minulla on siihen liittyviä velvollisuuksia, ja minä aion kantaa ne ylpeydellä”, sanoin määrätietoisesti.
Miten tahansa tätä julistustani ajattelinkin, lopputulos oli joka kerta sama. Diana ei ollut ainoa, joka ei uskonut siihen vähääkään.
