Nimi: Välähdyksiä
Fandom: Orginaalilla mennään (taas kerran)
Kirjoittaja: Kineza7
Ikäraja: S
Genre: Miten sen nyt luokittelee
A/N: Muokattu teksti kahden vuoden takaa.
Välähdyksiä
Kaukainen puheensorina muuttuu yhdeksi ainoaksi massaksi, kun selaan Instagramia.
Ajan kuluttaminen on aina yhtä tuskaisaa junassa. Heilautan pitkät mustat hiukseni pois silmieni edestä korvan taakse. Painan uuden tykkäyksen toisen kuvan perään, vaikka en ole katsonut aikasempaa kuvaa kovinkaan tarkasti. Olen turtunut elämään. Turtunut jatkamaan, turtunut jopa hengittämään.
Työskentely pääkaupunkiseudulla on saanut oloni poissaolevaksi ja olen kadottanut otteen elämästä. Minusta tuntuu kuin muut ihmiset liikkuisivat aivan liian nopeasti ja minä vain laahaisin perässä. Ihmiset kulkevat jossain tulevaisuudessa ja minä otan askeleita menneisyydessä.
Pomokin sanoi, että varmasti löytyisi joku todella hyvä nuori työharjoitteluun. Se kuulosti aivan siltä kuin hän olisi sanonut, että varmasti löytyy parempiakin työntekijöitä kuin minä.
Käännän katseeni vastapäätä istuvaan vanhempaan pariskuntaan, heidän on pakko olla lähemmäs viittäkymmentä. Huomaan, kuinka nainen ottaa miestään kädestä kiinni ja puristaa. Teko saa miehen huulet kaartumaan herttaiseen hymyyn.
Tunnen oloni ulkopuoliseksi melkein kuin kenen tahansa kanssa. Karen on ainoa, joka saa minut edes joten kuten maan pinnalle, kun soitan hänelle. Tiedän näkeväni hänet tänään, ja mietin, mitä kaikkea voisin sanoa hänelle. Jokin ääni kuitenkin kuiskii minulle, älä huolestuta häntä. Mitä hän tekisi sinun ongelmillasi?
Tunnen oloni yksinäiseksi. Yksinäisyys korventaa sielua, näen ympärilläni tuntemattomia ihmisiä, joita en pysty lukemaan. Minua ei edes kiinnosta, mitä he ajattelevat. Heidän eleensä ei ole tarkoitettu minun silmilleni. Heidän tunteidensa kirjo ei saa minussa kosketuspintaa.
Tunnen olevani kuin tarkkailija, joka ei kuulu tänne. Minusta tuntuu epärealistiselta istua junassa, koska selkeästi junalla on suunta, jota minulla ei ole elämässäni.
Hätkähdän, kun kuulen seuraavan aseman olevan pysäkkini.
Nousen kankeasti ylös penkiltä ja toivon, että ihmisten katseet eivät osuisi minuun. Ensimmäistä kertaa päivän aikana tiedän suupielteni kaartuvan ylöspäin. Hymyni ulottuu silmiini asti.
Tiedän näkeväni sen ihmisen, joka saa minut paremmalle tuulelle. Kupliva ilo johdattaa askeleitani, kun astun junasta ulos.
Hetki ennen kuin astun junasta asvaltille tuntuu erityisen pitkältä. Pidemmältä kuin sen kuuluisi tuntua. Hetken aikaa näen epäselvästi, enkä saa katsettani kiinnitettyä mihinkään.
Ravistan päätäni saadakseni ajatuksistani kirkkaammat. Pian näkökenttä piirtyy selkeämmäksi. Outo huoli haihtuu kuitenkin nopeasti, enkä jää sitä sen enempää vatvomaan.
Etsin Karenia katseellani ja ainakin tiedän tunnistavani hänet hänen sinisistä hiuksistaan. Odotan, että junasta nousseet ihmiset jatkaisivat matkaansa pois tieltäni ja en melkein kestä sitä kuumuutta, mikä ulkona minua odotti koko ajan.
Pyyhkäisen muutaman hikipisaran otsaltani huomatessani Karenin.
Olen melkein huutamassa häntä, mutta päätän olla hiljaa, koska tiedän, ettei hän huomaa minua. Sulaudun paljon paremmin massaan kuin hän.
Ennen kuin ehdin avata suuni, huomaan jonkun juoksevan Karenin luokse. Se saa oloni synkäksi, melankoliseksi, aivan kuin sydämessäni olisi jokin synkkä, vieras esine. Näen kuinka Karen kietoo kätensä naisen ympärille. Heidän välissään on jokin käsin kosketeltavissa oleva side. Näen sen jopa näinkin kaukaa.
Astun varovaisesti lähemmäs, mutta samaan aikaan tunnen, kuinka olen jossain hyvin kaukana.
Yritän edelleen huutaa, mutta en pysty siihen. Askeleeni johdattavat minua yhä lähemmäs Karenia, kunnes huomaan, että se ei olekaan Karen. Henkäisen helpottuneena ja sen tajuaminen, ettei kyseessä ole Karen, rentouttaa hartiani.
Katson uudestaan. Ihan vain varmistaakseni. Hetkonen, ei, se on sittenkin Karen, mutta hänessä jotain hyvin erilaista. Sellaista erilaisuutta, mistä en saa otetta.
Hänen hiustensa latvoissa on tummempaa sinistä ja hänen olemuksensa on jotenkin rennompi, onnellisempi. Huomaan, kuinka hän seisoo ryhdikkäämmin kuin yleensä.
Luulin, että hän oli ollut onnellinen aikaisemminkin? Miten en ollut huomannut hänen olotilaansa?
Astelen lähemmäs ja käännän katseeni siihen ihmiseen, jota Karenkin katsoo. He ovat erkaantuneet toisistaan, mutta he ovat silti lähekkäin. On vaikeaa kuvitella, että katsoo itseään, kun se ei olekaan peili, joka kuuntelee liikkeitäsi.
Kyseessä on hengittävä olento, joka seuraa omaa mieltään. Liikkuu eri tahtia kuin sinä, mutta näyttää aivan sinulta.
Hetkeä on vaikea kuvitella ja sen toivoisi olevan sellainen, jonka unohtaisit heti, kun olet nähnyt sen. Ihan vain siitä syystä, että et tiedä, oletko seonnut lopullisesti vai mistä tässä oikein on kyse.
Seison paikallani, enkä tiedä lähdenkö juoksemaan vai en. Jos lähtisin, mihin suuntaan suuntaan minun pitäisi lähteä?
Päädyn kuitenkin katsomaan kasvojasi, vai pitäisikö sanoa kasvojani? Ne ovat jollakin tapaa onnellisemmat, aivan kuin olisin löytänyt vastaukset niihin ongelmiin, mitä tällä hetkellä koen. Voisiko mikään kuitenkaan koskaan olla niin yksinkertaista?
Siirrän katseeni Kareniin. Molemmat minäni katsovat Karenia ja huomaan, kuinka hän oikein sädehtii. Karen ei kiinnitä minuun mitään huomiota, mutta tarkemmin sanottuna hän kiinnittää minuun huomiota, tähän toiseen versioon minusta.
Minusta tuntuu aivan kuin he eivät voisi edes nähdä minua.
"Hei!" huudan mitään ajattelematta.
Kumpikaan ei käännä katsetta. Katson Karenin kasvoja saadakseni häneltä vastauksen, mutta sitä ei kuulu. Alan verrata häntä siihen Kareniin, jonka tunnen. Enkö ollut huomannut hänen ahdinkoaan oman kärsimykseni lävitse? Vai onko hän jopa saattanut huolehtia minusta niin paljon, että hänen nykyinen tilansa on niin ristiriidassa sen Karenin kanssa, jonka tunnen?
En tiedä, mitä minun pitäisi ajatella. Olenko edes oikeasti tässä tilanteessa vai voisiko kyseessä olla jokin hyvin hämmentävä aikavääristymä? Onko järkevää selitystä edes olemassa?
En ole koskaan nähnyt mitään vastaavaa.
Hengitän syvään. Jos tämä on totta, kyseessä on minä ja Karen tulevaisuudessa. Vai voisiko tämä olla vain yksinkertaisesti unta? Mitä jos nukahdin junassa rankan työpäivän jälkeen?
Olen muutenkin ollut väsynyt viime päivinä. En tiedä, ketä yritän vakuutella.
Saatoin huomata Karenissa sen ihmisen, johon tutustuin ja joka muuttui. Muutos oli tapahtunut niin hitaasti, että sitä oli ollut vaikeaa havaita. Ennen kuin nyt.
Siinä samassa huomaan kaksoisolentoni kääntävän katseensa minuun. Mikä yllättävintä, hän ei vaikuta yllättyneeltä.
Minä säikähdän, mutta en sano sanaakaan. Silmistäni paistaa ainoastaan vakaa ymmärrys. Aivan kuin olisin kokenut tämän ennenkin? Olenko?
Sitten kaksoisolentoni kääntää katseensa Kareniin ja halaa tätä yhä tiukemmin.
Voin vain miettiä, mikä on oikeasti tärkeää.