Ficin nimi: Sielutonta
Kirjoittaja: Minä taas
Ikäraja: S
Mukana: Percy/Oliver
Genre: Arkihuumori ja jotain söpöä
Summary: “Oliver rakas, minä pyysin jo anteeksi sammakkosi kohtaloa ja lupasin ostaa sinulle uuden.”
A/N: Jännästi tupsahti tähänkin tarinaan suklaasammakoita mukaan. 😀 Tämä lähti liikkeelle Linnen kanssa käydystä huumorituumailusta ja kasvoi lopulta oneshotiksi, kun pääsin vauhtiin. Percy/Oliver on kyllä selkeästi tämän kevään inspiskaksikko.
***
Percy yritti keskittyä Päivän Profeettaan, mutta aisti Oliverin tapituksen aamiaispöydän toiselta puolen. Ei se tavallisesti olisi häirinnyt, mutta kyse ei nyt ollut sellaisesta lempeästä silmäilystä, jollaista hän oli saanut osakseen Tylypahkan varrella ja nyt pari viime vuotta opintojen jälkeen. Pikemminkin Oliverin olemus oli oudon tietäväinen ja sanalla sanoen ovela. Sellaisessa tunnelmassa ei ollut häävi ryystää teetä ja popsia voileipää.
“Mitäs nyt?” Percy päätti tarttua härkää sarvista ja kohdata Oliverin lämpimänruskeat silmät kursailematta.
“Kunhan tässä mietin erästä asiaa”, Oliver hymähti ja voiteli leipänsä säilyttäen katsekontaktinsa häneen, mikä oli hivenen karmivaa. “Oletko koskaan kuullut sanontaa, jonka mukaan punapäillä ei ole sielua? Minusta siinä on kummasti järkeä.”
Percy pärskähti teekuppiinsa ja pyyhkäisi suunsa kämmenselkäänsä. Hän oli aikeissa täsmentää motiivia Oliverin lohkaisun taustalla, mutta tämän muikeahkoksi muuttunut ilme kertoi kaiken. Niinpä tietysti.
“Koskeeko tämä kenties sitä suklaasammakkoasi, jonka menin eilen erehdyksessä syömään?”
“Voi ei, ei mitenkään!” Oliver virkkoi osoittaen sarkasmin silaamalla nuotillaan asian olevan päinvastoin. “Minäkö pahoittaisin mieleni suklaasammakosta? Hah, en missään nimessä! Pahaisesta sammakosta, jonka olin autuaasti haaveillut popsivani tässä aamupalan jälkeen? Pois se minusta!”
Percy kohotti kulmiaan merkitsevästi. “Oliver rakas, minä pyysin jo anteeksi sammakkosi kohtaloa ja lupasin ostaa sinulle uuden.”
“Tiedän, tiedän”, Oliver huokaisi. Percy näki virneen kareilevan tämän huulilla. “Mutta nyt se julmasti popsimasi yksilö ei koskaan päässyt loikkimaan minun vatsaani, voi sitä pientä raasuparkaa –”
“Lopetapa tuo saakelin itkuvirsi”, Percy tuhahti teekuppinsa takaa, ja Oliverin hartiat nytkähtelivät naurusta.
“Toki minä ymmärrän, jos omatuntosi soimaa, mutta hillitsehän tuota tylyyttäsi! Eräillä meistä on meneillään vaikeat ajat...”
Percyä hymyilytti väkisinkin. Oliver kuulosti vanhalta leskirouvalta, jonka kissa oli hilpaissut karkuun ja päätynyt lähimpään puunlatvaan.
“Niin, kyllä se onkin muistelemisen arvoinen sammakko”, Percy totesi ja taitteli Päivän Profeetan kahtia keskeyttäen lukemisensa. “Sen verran hyvän maun se jätti suuhuni, ai että.”
“Kehtaatkin tärvellä sen muistoa kertaamalla sen viimeisiä hetkiä noin polleana!” Oliver tyrskähti selkeän mielissään siitä, että sai hänestä velmuiluseuraa.
“Vai tärvellä? Minähän muistelen sitä niin sydämellisesti että ihan silmälasit huurtuvat! Et ollutkaan paikalla todistamassa, miten iloisesti se kurnahti minut nähdessään ja loikkasipa vielä naamallenikin selkeästi tietäen, minne kannattaa pyrkiä.”
“Rakkautta se olisi halunnut, mutta sinä rontti pistelit sen poskeesi!”
“Niin tein”, Percy tokaisi kovin ylpeänä. “Sen kuori raksahti ihastuttavasti ensi haukkaisulla, ja viisi puraisua myöhemmin... No, tiedät kyllä. Se sai mitä tilasi.”
Oliver hengähti järkyttyneenä ja pudisteli päätään. “Herranjeeveli, olet kyllä tuiki sieluton tapaus, sinä senkin... En edes tiedä.”
“Rakas?” Percy ehdotti vinosti hymyillen. “Tai jopa kultamuru? Hunajapupunen?”
Oliver irvisti odotetun mukaisesti. “Äh, yäk.”
“Niinpä.”
“No, ehkä minä mietin vielä”, Oliver virkkoi ja ponkaisi ylös tuolistaan. “Keksin sinulle määritelmän varmasti sitten, kun minulla on suklaasammakko nenäni edessä!”
“Kuulostaa asialliselta. Katson mitä voin tehdä”, Percy totesi ja oli aikeissa avata Päivän Profeetan uudelleen, mutta käänsi katseensa viereensä lampsineeseen Oliveriin.
“Tokihan sinä tiedät, mitä voit tehdä?” tämä virkkoi, tarttui häntä leuasta ja suukotti hellästi. “Vai?”
Percy otti tietoisen pohdiskelevan ilmeen. “Jaa-a, saapa nähdä mihin kykenen ilman sielua.”
“Ollos huoleti ja tee parhaasi. Minä uskon sinuun!”
“Perin jaloa.”
“Ties vaikka saisin syyn kumota sieluttomuusteorian kohdallasi! Se vasta olisi jotain –”
“No niin, menetkös jo siitä.” Percy huitaisi Oliveria laiskasti rullatulla sanomalehdellään, ja tämän hekotus suorastaan helli hänen korviaan.
