Ficin nimi: Peräkkäisten hetkien ikuisuus
Kirjoittaja: jossujb eli meikä
Genre: Angstaava ficlet, näin lähinnä.
Ikäraja: K-11
Päähenkilöt: Tämä on Tom Valedro-Voldemort keskeinen tarina.
Vastuuvapaus: Rowling omistaa kaiken, minä en taas omista mitään muuta kuin tarinan tapaisen, enkä saa rahaakaan.
A/N: Enpä ole hetkeen kirjoittanut Potter-ficcejä, tai Voldemortista ikinä yhtikäs mitään. Sisareni tässä vain lähti ulos hengaamaan, niin minulla oli aikaa hänen koneellaan vähän kirjoittaa ja itsellenikin yllätyksenä tuli jotain tällaista, kun aloitin sillä mentaliteetilla että kirjoitan jotain hupsua fluffyä. Mutta mielenkiinnolla kuulen mitä ihmiset ovat mieltä, olen vähän Potterruosteessa, näin sanoakseni, mutta hauskaa oli.
Peräkkäisten hetkien ikuisuus
Isä, kaikessa mitättömyydessään, ei kuitenkaan merkinnyt Tomille juuri mitään. Vanhemman Valedron tappaminen oli pelkkä väkivaltaisen katkeruuden vääjäämätön tulos, joka kyti ja odotti omaa aikaansa. Mutta koska isä ei ollut mitään muuta kuin pienen pieni itseään täynnä oleva jästi, jolla ei ollut minkään kanssa mitään tekemistä, ei se liuottanut vuosia paakkuuntunutta katkeruutta sielunrippeistä.
Mikään ei ikinä täysin häivyttänyt sitä yhtenään kaulassa roikkuvaa pettymystä, vaikka Tom jo pikkupoikana oppi varastamaan mielihyvää tuhoamalla muiden onnea. Mitä surkeampia muut olivat hänen ympärillään, sitä vähemmän oli aikaa möyriä siinä värittömässä harmaudessa johon isättömyys ja äidittömyys oli hänet pakottanut. Lempeys on vain suhteellista orpolapselle, hymyä ja hyväksyntää saa niin helposti olemalla hiljainen ja kiltti.
Tom ei koskaan ollut liian kiltti.
Isän murha oli näin täysin vääjäämätön. Se oli kosto, naamioutuna jästivihaksi, se oli keskenkasvuisen lapsen raivo ja pettymys keitettynä kokoon ja syljettynä visvana suoraa miehen kasvoille. Mutta sekään ei tuonut rauhaa, sillä vaikka se kosto olikin, niin se oli vain toispuoleinen. Meropelle kun Tom ei voisi koskaan kostaa.
Tasoitusta etisiessään Tom muutti koko maailman mukanaan mustaksi, jottei hänen oma mustuutensa enää hyppäisi silmille, eikä silti se ei lakannut jäytämästä. Sata tai tuhatkaan verenpetturin ruumista ei korvaisi sitä, ettei Tomilla ollut kaikesta mahtavuudestaan huolimatta keinoa kiduttaa äitiänsä maksuksi kaikesta siitä yksinäisyydestä minkä hän oli typeryyden takia joutunut kärsimään. Merope vain kuoli. Hänen ei tarvinnut maksaa.
Tämän vuoksi tappaminen tuotti vain vähäistä tyydytystä verrattuna kivuliaan kärsimyksen tuottamiseen, sillä jossain aavistusten syövereissä Tom tiesi kuoleman olevan aina siunaus. Jokainen riistetty henki meni sinne jonnekin, minne raainkaan väkivalta ei yllä. Näin viime kädessä Tom ei mitään niin pelännyt kuin kuolemaa, koska se tarkoittaisi kaiken loppua. Katkeruuskin loppuisi, mutta Tomissa ei koskaan ole ollut mitään muuta sisällä. Muut ihmiset pääsevät kuollessaan eroon murheistaan, mutta Tom ei ollut mitään muuta kuin ihmiseksi parsittu kokoelma piinaa. Eikä hän halunnut menettää sitäkin vähää mitä hänellä oli.
Kuoleman pelkääminen vei lopulta kaiken energian. Omalla tavallaan Tom siinä kaiketi onnistuikin. Onnistuineetkaan suunnitelmat eivät kuitenkaan koskaan ole täysin aukottomia, kuten Tominkin oli lopussa todettava.
Mikä seuraa elämää? Tom ei edes ymmärtänyt kuolleensa, vaikka jokseenkin käsitti katkaisseensa siteensä elämään. Kaikki vain junnasi paikallaan. Kuin kohdalleen naarmuuntunut levy. Ei suurta tuomiota, ei ihmisten kasvoja, ei valoa tai piemyttä tai liekkejä. Ei mitään, vain yhä uudestaan ja uudestaan hyppivä lapsen paniikki, ne kyyneleet ja se ikävä, eikä ketään kertomassa ajan kulusta.
Tunsi aikaa tai ei, niin kyllä se kului nitkutellen. Jonain noista monista ikuisuuden hetkistä Tomin kehää kiertävälle ikävälle tuli kasvot. Joku oli hänen kanssaan, ja vaikka Tom ei tunnistanut piirteitä, tunsi hän Meropen. Elämän jälkeen on turha kaiketi puhua puhumisesta, olemisesta tai kysymisestä, mutta lopultakin Tom sai vaatia sitä kostoa johon hänen koko elämänsä oli vienyt siitä päivästä lähtien kun hänet niin turhaan tehtiin maailmaan lemmenjuoman valheessa ja nuoren tytön lemmenkipeissä harhoissa, ilman minkäänlaisia suunnitelmia selviytyä nöyryytyksestä.
Tom tahtoi kipeästi tunnustusta siitä kaikesta pahasta mitä Merope oli hänelle tehnyt. Merope oli syypää, hän oli huora ja lapsellinen, hän se valmisti sen myrkyn josta Tom Valedro juotettiin.
Kaiken sen jälkeen Merope kysyi tahtoikä hän anteeksipyyntöä. Aikoiko Tom pyytää kaikilta niiltä anteeksi joiden elämän hän oli julmuuksillaan pilannut etsiessään päämäärättömästi lohdutusta kipuunsa?
Eipä tietenkään. Eikä Meropekaan pyytäisi anteeksi. Ei nyt, eikä myöhemmin tässä peräkkäisten hetkien ikuisuudessa.
Eläessään Merope ei ollut ajatellut liikaa tekojensa seurauksia, muttei hän myöskään kokenut syyllisyyttä kuolemisestaan. Eikä hän aikonut pyytää loputtomalta tuntuneesta kurjuudesta ja epäonnistuneen rakkauden umpikujasta vapautumistaan anteeksi.
Niin. Silti.
Se, ettei Merope kuitenkaan järjellään syyllistynyt itseään, ei tarkoittanut etteikö hän olisi ollut loputtoman syyllinen. Eikä se, ettei Tom totisesti tuntenut katumusta teoistaa tarkoittanut hänen olevan tekoihinsa laisinkaan tyytyväinen.
Syyllisyys ja tyytymättömyys ovat ne voimat jotka jäytäisivät molempien sielunmurusia hetkistä toisiin, kunnes niissä ei olisi enää mitään jäydettäväksi ja pahatkin henget lakkaavat lopultakin olemasta.
FIN