Otsikko: Ajan loppuun saakka
Fandom: The Witcher/Noituri
Ikäraja: S
Paritus: Geralt/Valvatti
"Summary": Valkoinen Susi ja Hopeakettu.
A/N: Tämä on kesäturnajaisficlet (2020). Aiheena turnajaisissa olivat tulevaisuus, nykyhetki ja menneisyys.
Näillä spekseillä en voinut olla kirjoittamatta hahmoista, joista toinen ikääntyy normaaliin tahtiin, toinen huomattavan hitaasti.
Witcher-kirjoista inspautuneena tyyli lipesi vähän sinne kertomukselliselle osastolle.
Sanallinen palaute olisi ihanaa ^^
***
Ajan loppuun saakka
Yhdelläkään velholla, taikurilla tai noiturilla ei ole valtaa kajota aikaan.
He saattavat sytyttää tulia sinne, missä ei minkään pitäisi voida palaa, ja nostaa maasta vettä siellä, missä sitä ei pitäisi olla pisaraakaan.
He voivat manipuloida kellojen viisarien metallia, mutta minuutit eivät kulu sen nopeammin tai hitaammin, eivät kuukaudet tai vuodenajat, vuodetkaan.
Aika on heidän ulottumattomissaan, vaikka sen kuluminen ei heidän kasvoillaan näy.
”Tiesin, että löytäisit minut vielä”, Valvatti kuiskaa painautuen Geraltia vasten, vaikka noiturin takki on traakin sisälmyksistä saastainen.
Geralt kohottaa kätensä ja laskee sen Valvatin olkapäälle aikeinaan työntää runoilija pois, mutta käsi jää siihen, painaakin toisen lähemmäs. Painaa, kunnes Valvatin sänkinen, harmaantunut poski on vasten Geraltin rintaa, sydäntä, joka lyö edelleen hitaasti.
Aika on löytänyt Valvatin nopeammin kuin Geralt, ja se näkyy toisessa kaikkialla.
Nyt, vuosia liian myöhään, Geralt haluaisi suudella ajankulun pois, pois naururypyt toisen silmäkulmista, juonteet suupielistä. Suudella silmiin takaisin sen valon, joka siellä aina loisti, kun he tekivät matkaa yhdessä. Se valo on enää himmeä hehku, joka kuitenkin kirkastuu, kun Valvatti katsoo häneen.
”Valkoinen susi ja hopeakettu”, Valvatti naurahtaa sukien hiuksiaan, selvästi tietoisena alaa valtaavasta harmaasta.
Geralt kuljettaa sormiaan Valvatin hiuksissa, painaa kasvonsa niihin ja hengittää.
Noiturin sydän on tiimalasi, jossa jokainen hiekanjyvä on murikka, joka taistelee tiensä alaspäin, hitaasti ja kankeasti. Valvatin sydämen hiekka valuu nopeasti kuin vesi.
Geralt suutelee ajan koskettamia huulia, ja vuosista huolimatta Valvatti maistuu samalta kuin aiemminkin. Lauluilta ja hymyiltä, joukossa se satunnainen loukkaus, johon Geralt aina vastasi samalla mitalla.
”Kaipasin sinua”, Geralt sanoo karhealla äänellä. Vuodet ovat antaneet hänelle jotain rohkeuden kaltaista, joka antaa totuuksien, kipeidenkin, muuttua sanoiksi hänen suussaan.
Valvatti hymyilee, ja Geralt vastaa hymyyn.
Hän haluaa valua yhdessä Valvatin kanssa, tällä kertaa ajan loppuun saakka.