Disclaimer: J.K. Rowling. Minä en saa tästä kuin hyvän mielen.
Rating: K-11, varmuuden vuoksi //Sansku muutti ikärajan uusien sääntöjen mukaisiksi. (:
Pairing: Remus/Severus (Severus/Reguluksen ja Remus/Siriuksen voi lukea parituksina tai olla lukematta)
Summary: 70-luvun lopussa oli helpompaa kuin keväällä –97, ja kaiken takana on Musta.
A/N: Kirjoitettu vastaukseksi Lyrics Wheel kolmoseen, sanojen (jotka voi bongata postauksen lopusta) vääntäminen lopulliseen ficcimuotoon vaati oman aikansa ja useampia kokeiluja muilla pareilla ja asetelmilla. Tähän kuitenkin päädyttiin. ^^ Rakastan palautetta suunnattomasti.
edit: Nykyisellään myös osa FF100-projektia sanalla 031: auringonnousu.
Tietoiskunvaimennus
Kehrääjänkuja saa minut tuntemaan itseni hyönteiseksi, joka ryömii pikkukaupungin kalutun luurangon varjoissa varoen törmäämästä muihin tuhoeläimiin. Jos huomauttaisin Severuksen muistuttavan rinnallani enemmän haaskalintua, hän saattaisikin ottaa sen kohteliaisuutena. Rapistelemme ja lepatamme itsemme lähemmäs ovea kuin hakien talon ankeista seinistä suojaväritystä, varmistamme, ettei ilmiintymistämme ole seurattu. Taikasauvat palaavat kaavuntaskuihin miltei koreografioidulla samanaikaisuudella.
”Sinä et aio kutsua minua sisään?” Kysymysmerkki lausahduksen perässä on hyvin pieni, muttei edes Severus voi teeskennellä sitä kuulumattomiin. Tiedän vastauksen; haluan vain nähdä hänen hymyilevän, edes kuivasti, edes toisella suupielellä, edes ilman silmiä.
”En.”
Aamu-usva nuohoaa pienikokoista etupihaa, tunkeutuu iholle vaatteiden suojasta välittämättä ja saa elättelemään heikkoja toiveita auringonnoususta. Killan tehtävät ovat varmistaneet, etten ole päässyt näkemään päivänvaloa pariin vuorokauteen, mutta toisaalta ne ovat pitäneet yöni ajattelua tukahduttavan kiireisinä.
Eleettömyyteni saanee Severuksen turhautumaan, sillä se on hän, joka murahtaa itsekseen, astuu lähemmäs ja painaa huulensa hetkeksi omilleni. Kun peukalot hellittävät puristusotteensa solisluista, se on loistava tekosyy tunnustella, vieläkö kädet muistavat vuosia sitten kartoittamansa vaellusreitit, vieläkö toisen tuoksu sysää liikkeelle pieniä molekyylejä ja sähköimpulsseja, jotka käväisevät varpaissa saakka ja palaavat laulamaan aivoille, vieläkö lantioluut kiilautuvat saumattomasti toistensa lomaan. Aikoinaan ehdimme varmaankin näprätä enemmän toistemme käyttämiä tekstiilejä kuin hapuilla suojatonta ihoa, ja villapaidan kadonneesta silmukasta saattoi riittää hupia suuremmankin teemukillisen ajaksi. Kun suojausten koodit oli ratkottu läpikotaisin, uskaltauduimme toki hieman pidemmällekin – kylkiluiden määrä on vakio, mutta miltei torkkuvan partnerin niskahiusten laskeminen kysyy jo kunnianhimoa.
Siinä missä ennen todistelimme toistemme inhimillisyyttä, todistelemme nyt, ettei ihmiskokeemme keskeneräisyys loppujen lopuksi harmita niin hirveän paljon. Ainakaan kovin usein. Olihan meillä kuitenkin liuta hyviä syitä hajota niin pahasti ja valaa itsemme takaisin kokoon liian nopeasti ja liian jäykillä muoteilla. Kuolonsyöjät. Kilta. Regulus. Sirius. Suurin piirtein siinä järjestyksessä.
Severuksen viitanhartia pistelee poskeani ja leukaani karheudellaan. Ainoaksi jääneen professorivuoteni aikana liikuimme samassa ajassa ja tilassa niin paljon, että meidän oli pakko syöksyä hakkaamaan jäätä kepein ja kivin ja lipua takaisin vanhan läheisyytemme liepeille. Severuksen asuintiloissa – ääneen en tohtinut kiusoitella häntä vankkumattomasta kotikenttäedun säilyttämisestä – me vietimme muutamia siedettäviä aamuöitäkin. Unettomuus on tuttu vieras molempien elämässä, ja vaikka olisimme vain jakaneet sängynleveyden mahdollisimman taloudellisesti, saatoimme kuunnella toistemme hengitystä kiinnekohtana todellisuuteen. Mielikuvitus pysyi niinä öinä kiltisti pilttuussaan eikä vienyt vereslihaisia muistoja ratsastusretkille, joista jäävät kavionjäljet pyrkivät parhaansa mukaan täyttymään kylmällä hiellä tai kyynelillä. Jos unenpuute saa leikkelemään aamupalavoileipien ohella sormia, myös kolmikon kruunaavalla verellä.
En ole kysynyt, ovatko Severuksen valvepainajaiset pysyneet läpi olemassaolonsa samanlaisina. En ole varma, ovatko omani muuttuneet yksinkertaistumisensa jälkeen pahemmiksi. Jollei meidän elämäkertojamme synkistäisi sama sukunimi tummine, kohtalokkaine miehineen, meiltä tuskin liikenisi sanatonta empatiansukuista toistemme menetyksille: me osumme verisukulaisuuden ja verivihollisuuden neutraaliin liitoskohtaan. Ehkä uskottelimme ensimmäisellä yhteisellä kahvilakäynnillämme, että meillä oli elämä myös Mustan vaikutusalueen ulkopuolella. Emme olleet järin vakuuttavia, joten lakkasimme tuomasta kyseistä seikkaa esille.
Kyllä me tiesimme vielä viidentoista vuoden jälkeenkin korjatessamme kokeita liian pitkään ja eksyessämme käymään kuivan keskustelun siitä, kannattiko nousta etsimään taikasauvaansa vai nukkua ilman tyynyä. Kyllä minä tiesin, että aamuyön luikerrellessa kysymättä sisään ja mielentilaan Regulus kuoli Severuksen verkkokalvoilla kerta toisensa jälkeen. Severus ymmärsi ilman pienintäkään voitonriemua, että James ja Lily murhattiin Siriuksen takia ja ettei hänen päätymisensä Azkabaniin koskaan tuonut pienintäkään lohtua. No, tätä nykyä Siriuskin kuolee, mutta vaihtelua ei voi pitää missään mielessä virkistävänä.
Severus hengittää syvään, minua siinä missä yhä enemmän vesihöyryä muistuttavaa ilmaakin, ja pieni positiivisesti latautunut väre kiertää kiireettömästi kaikki merkittävät verisuoneni. Sydämenlyöntejä on helppo unohtua kuulostelemaan, kunnes uhkarohkean pikkulinnun sirkutus arvaa aamun ottavan selkävoiton pimeydestä hetkenä minä hyvänsä. On yöeläinten nukkumaanmenoaika, ja vaikka uskon olevani liian väsynyt kiihottuakseni, tiedän herääväni jossakin vaiheessa iltapäivää ja vetäväni käteen Severus mielessäni kihelmöiden. Ne ovat niitä hetkiä, joina kaipaan hänen aamuäkeää suorasukaisuuttaan, huolimattomasti jaettuja peitonliepeitä ja sitä, kuinka varpaat hakeutuvat vaistomaisesti etsimään lämpöä toisen säärien karvoituksesta.
Kun Severus irrottaa otteensa, noudatan esimerkkiä ja kiitän häntä kevyellä päänkallistuksella: minua ei tule palelemaan kotimatkalla. Meitä kehotettiin lähtemään Killan pikakokouksesta samaa matkaa, mutta lienee turvallista – olosuhteet huomioiden – jatkaa oma pätkäni loppuun ja kaikkoontua majapaikkaani. Jos tähtitaivas näkyisi pilvimassojen takaa, olisimme jo ehtineet käyttää katseitamme siinä. Tai ainakin niissä ainoissa tähdistöissä, joilla on jotain merkitystä.
”Kai sinä tajuat, että minä rakastan sinua”, varmistan yllättäen, vaikka kai minä olen tietämättäni hautonut tuota viimeistä, hyödyttömäksi tiedettyä syöttiä koko fyysisen kontaktimme ajan.
Severuksen kasvoille ei kohoa ilmettä, ja on liian hämärää sanoa mitään varmaa silmistäkään. Ääni on kuitenkin karhea kaikessa vakaudessaan: ”Ei tässä ole ikinä ollut kyse minun tajuamisistani.”
Tiedän. Myös sen, etten edes halua saada kutsua peremmälle, jos yksikään Kehrääjänkujalla uinuva salaisuus horjuttaisi uskoani häneen. Tähdet aikonevat sentään pysyä vastaisuudessakin radoillaan.
*
Kotiteollisuus - Siemen alla routaisen maan
Hämärä, aamuinen kaupunki
makaa kuin hirviö hengetön
sen yllä musta taivas
raskas, ääretön
lähiöt eivät ole aikoihin
auringossa kylpeneet
aamun usvassa marssivat
tuhannesti kuolleet
Ei elämä sammu milloinkaan
alla routaisenkin maan
siemen kytee, nukkuu maas
kunnes aurinko nousee taas
Painan pääni syliisi
anna minun olla tässä
Kaiholassa ikuisesti
lohtua etsimässä