Ficin nimi: Hetki keskinäiselle lähentymiselle
Kirjoittaja: Ayu
Fandom: Voltron: Legendary Defender
Ikäraja: S
Mukana: Pääosin Keith & Lance + Shiro
Genre: Hurt/comfort, draama
Summary: Sen lisäksi, että Lance muisti tapahtumien kulun vähän sinne päin, kukaan toinen paikalla pönöttävä ei viitsinyt tarkentaa yksityiskohtia tai puolustaa häntä. Lancen höpinät saivat hänet kuulostamaan jokseenkin turhakkeelta kokonaiskuvan kannalta, mikä taas ei käynyt hänen pirtaansa.
Sijoittuu tapahtumallisesti ensimmäisen kauden episodeihin 5 ja 6.
A/N: Englanniksi tämän otsikko olisi ollut selkeääkin selkeämpi, mutten kerta kaikkiaan osannut laittaa nimeksi ’Hetki bondailulle’ tai jotain sinne päin, vaikka se olisikin tuonut aiheen esiin erityisen hyvin. Keithin dialogiin bondailun kyllä otin mukaan koska puhekielisyys, mutta vierastin sitä muuten liiaksi. Pyrin laittamaan canonista tunnistettavissa olevat vuorosanat suunnilleen yksi yhteen, tosin pieniä asettelumuutoksia ja muuta voi löytyä. Joka tapauksessa tämä oli itse asiassa ensimmäinen ficci-ideani koko sarjasta, ja vasta nyt sain sen aikaan. Lisäksi sellaiset kategoriassa poistetut kohtaukset ovat kiehtovia yleensäkin. Jotenkin tämä oli vähän jäädä muokkauskierteeseen pyörimään, muuten tämä olisi valmistunut vielä vanhan vuoden puolella. Ei sillä, että sillä olisi mitään väliä, mutta kääk, nyt on 2018. xD
Ai niin, en tiedä, onko lääkintäkapseli paras mahdollinen nimi, mutta parempaakaan en keksinyt. Pikkujuttu. ^^
***
”Nyt, Keith!” Alluran ääni huusi jostain kaukaa.
Keith tiesi, ettei aikaa reagoida ollut kuin muutama sekunti. Käyttäen hyväkseen Sendakin uupuneisuutta ja harkitsemattomia liikkeitä hänen onnistui tyrkätä tämä voimakentän taakse. Vangitun vihollisen raivokas ärjyminen vahvisti hänelle, että se taistelu oli päättynyt heidän voittoonsa.
Keith huohotti miekkansa laskien ja tähyili vauhkona ympärilleen nähdäkseen jokaisen tiiminsä jäsenen, varmistuakseen siitä, että he olivat kaikki yhä hengissä. Allura lähestyi heitä luoden samanaikaisesti huolen ja vihan sekaisia silmäyksiä lyötyyn Sendakiin. Pidge auttoi Shiron kädet vapaiksi raudoista. Pienimuotoisia taisteluhaavereita lukuun ottamatta molemmat olivat kunnossa ja jaksoivat jo iloita saavutetusta voitosta hymynkareet huulillaan. Keith huokaisi siltä osin helpotuksesta, mutta juoksi viipymättä pahasti loukkaantuneen sinisen paladiinin luo.
”Lance? Oletko sä kunnossa?” hän kysyi, vaikka olemuksesta saattoi päätellä paljon. Tämä kuitenkin jaksoi urheasti hymyillä hänelle kasvojensa ruhjeidenkin takaa ja tarttui hapuillen hänen käteensä, kun hän auttoi toverinsa pystympään.
”Me tehtiin se..." Lance sopersi. "Me ollaan hyvä tiimi...”
Ehkä tämä tarkoitti heidän koko tiimiään, tai sitten puhui erityisesti heistä kahdesta, sitä Keith ei osannut päätellä. Siltikään hän ei osannut sanoin kuvailla, miten Lancen sanat lämmittivät. Ilman tämän ampumaa lasertykin osumaa hänen olisi ollut miltei mahdotonta saada Sendakia satimeen ja kaikki olisi päättynyt aivan toisin.
Keith ei ehtinyt vastata, kun Lancen hymy hiipui ja tämä vajosi hänen hartiaansa vasten.
”Hei, Lance!” Keith terästäytyi kannattelemaan äkisti kasvanutta painoa käsivarrellaan ja varmisti, että paladiinin niska oli parhaan mukaan tuettu ja hengitystiet auki. ”Shiro!”
”Keith! Oletko kunnossa?” Shiro huusi hänelle harpatessaan lähemmäs.
Punainen paladiini nyökkäsi kärsimättömästi, sillä Lance oli se, jonka tila kävi huonommaksi hetki hetkeltä. Shiro tarttui tätä lempeästi leuasta etsien päänseudun haavoja, joita ei onneksi löytänyt, mutta huolen ryppy miehen kulmien välissä Shiron tarkkaillessa sykettä ja mahdollista shokkia hermostutti Keithiä.
”Vaikuttaako pahalta?” Hänen äänensä kuulosti ontolta omissa korvissa.
”Ehkei liian”, Shiro hengähti kuulostaen etäisesti toiveikkaalta, varsinkin kun Lance osoitti hiljaisia heräämisen merkkejä ynähtämällä jotain, mistä ei saanut selvää. Asiat olisivat takuulla olleet huonommin, jos tämä ei olisi reagoinut mihinkään.
Shiro taputti sinistä paladiinia poskelle muutaman kerran. ”Kuuletko minua, Lance?”
Lancen kasvot vääntyivät irvistykseen, kun Shiro yritti toistamiseen herätellä. ”Mmh, älä...”
Pienimuotoinen helpotus läikähti liekkinä Keithin rinnassa, ja vaikka Shironkin kasvoilla kävi hymyntynkä, tämä nousi heidän luotaan luoden häneen katseen, joka oli samaan aikaan rohkaiseva mutta käskevä. Se oli johtajan katse.
”Pidä hänet parhaasi mukaan hereillä, Keith. Varmistamme ensin selustan ja viemme hänet pikimmiten toipumaan.”
”Selvä”, Keith huomasi vastaavansa, vaikka epävarmuus kalvoi piikin lailla takaraivossa. Shiron kadotessa toisaalle tuntui kuin vain he kaksi olisivat olleet läsnä koko tilassa. Keith ei ollut varma, mitä hänen ympärillään tehtiin ja puhuttiin, sillä hän oli keskittynyt täysin saamaansa tehtävään.
”Hei, Lance. Näitkö sä miten Pidge viipaloi Sendakin käden irti?” hän kiinnitti paladiinin huomiota parhaansa mukaan kauemmas tajuttomuuden sumusta ja piteli lähellään. Haarniskat olivat kolkkoja ja kylmiä lämmittääkseen, mutta parempaakaan hän ei kyennyt tarjoamaan.
”Hmm, viipaloi vai..?” hän sai hiljaisen vastauksen.
”Niin teki. Se irtosikin ihan siististi”, Keith tokaisi.
”On se näppärä... tuo Pidge...”
”Niin olit säkin”, Keith kehaisi katsahtaen samalla sädetykkiä, jolla Lancen oli onnistunut iskeä Sendakia selkään juuri oikealla hetkellä. ”Pidge ei olis onnistunut, ellet sä olisi vapauttanut sitä.”
”Hmmmh... Se osui aika hyvin...” Lance kuulosti kuolemanväsyneeltä.
”Ei ne ihan syyttä tituleeraa sua mestariampujaksi.”
”Mä niin... tykkään imartelustasi, takatukka...” paladiini mutisi hänen kaulaansa vasten. ”Ja sä oot lämmin...”
Keith hymyili kommentille ja kohotti katseensa, kun Shiro tuli takaisin heidän luokseen ja nyökkäsi, mikä tarkoitti kaiken olevan turvallista kaikkien vihollisten kaikottua Linnasta.
”Kannanko minä?” Shiro kysyi, kun he olivat yhdessä nostaneet Lancen pystyyn.
”Ei tarvitse, mä hoidan tämän”, Keith sanoi selittämättömän voimaintunnon puuskassa ja kaappasi sinisen paladiinin käsivarsilleen. Se olisi käynyt rutkasti helpommin ilman haarniskoja, mutta olisi voinut sujua kömpelömminkin.
Vieressä kulkeva Shiro seurasi sivusta jonkin matkaa, kunnes päätti pysäyttää hänen etenemisensä.
”Tuo tekniikka uuvuttaa nopeasti, kuten huomaat. Ota mieluummin polvitaipeesta ja kädestä ote ja nosta sitten hartialle”, tämä antoi neuvonsa hänen käyttöönsä, ja vaikka Keith ei sellaista ollut pyytänyt, hän arvosti sitä hyvin paljon.
”Tällä tavalla?” Keith teki työtä käskettyä ja huomasi heti eron aikaisempaan. Nyt hänen koko yläruumiinsa saattoi kannatella Lancea pelkkien käsivarsien sijaan. Ne ihan sykkivät helpotuksesta taakan kevennyttyä.
”Juuri noin. Kuin kantaisi riisisäkkiä.”
”Sitäpä juuri”, Keith naurahti vertauskuvalle.
”Yritä vain pitää kulku suurin piirtein tasaisena, jos mahdollista”, Shiro ohjeisti. ”Muuten kaveri voi helposti –”
Keithin niskavillat nousivat pystyyn, kun hän kuuli Lancen yökkäykseksi vaihtuvan yskäisyn, jonka seurauksena sekä hänen haarniskansa pohkeelle että lattialle roiskahti jotain nestemäistä.
”– vähän laatoittaa johtuen tuosta miellyttävästä retkottamisesta”, Shiro tokaisi lauseensa loppuun hätkähtämättä lainkaan. ”No, hyvä uutinen on, ettei siinä ole verta mukana.”
”Yksi voitto kotiinpäin”, Keith murahti ja jatkoi askeliaan päättäväisesti välittämättä jäädä ihastelemaan tapahtunutta.
”Positiivisuus on avainsana”, Shiro virkkoi ja pörrötti lempeästi Lancen hiuksia. ”Sinnittele vielä vähän, poju. Sinä samoin.”
Keith nyökkäsi hammasta purren ja huokaisi helpotuksesta määränpään jo häämöttäessä etäällä. Laskiessaan Lancen otteestaan he riisuivat Shiron kanssa haarniskan tämän yltä niin ripeästi kuin mahdollista pitäen samalla silmällä mahdollisia murtumia. Kun he olivat valmiit, Lancen käsi tarttui hennosti hänen käsivarrestaan.
”Et jätä mua...” Lancen pyyntö oli melkein kuulumaton. Mitään ajattelematta Keith puristi tämän kättä takaisin.
”Sä jaksoit tosi hyvin”, hän rohkaisi ja irrotti lempeästi paladiinin otteen. ”Se helpottaa ihan pian.”
”Okei...” oli viimeinen mitä hän kuuli, ennen kuin lääkintäkapseli sulkeutui Lancen ympärille hoitoa varten.
**
Seuraava vuorokausi oli tuntunut Keithistä loputtoman pitkältä. Koko tiimi oli kantanut huolta sinisen paladiinin toipumisesta, mutta etenkin hänen päässään asia oli pyörinyt lakkamatta. Syöminen ja nukkuminen nakertavasta uupumuksestakin huolimatta olivat sujuneet vain kohtalaisesti.
Lääkintäkapselissa lepääminen oli kuitenkin tehnyt tehtävänsä ja palauttanut Lancen jälleen elävien kirjoihin. Tämän kompuroidessa ulos Keith oli ollut valmiina tarjoamaan olkapäätään tueksi, mutta Hunk oli ehtinyt hätiin ensimmäisenä ja hän katsonut parhaakseen pysytellä vähän etäämmällä. Keith oli samalla tajunnut omaavansa suojeluvietin lisäksi näköjään annoksen hoivaviettiäkin, mikä oli suhteellisen uutta, mutta Lancen kohdalla silti sen verran kiistämätöntä, ettei hän ollut jaksanut alkaa vääntää asiasta edes itsensä kanssa. Hehän olivat tiimi, joten sellainen oli luonnollistakin.
Saadessaan omat vaatteensa ylleen ja ruokaa vatsaansa Lance alkoi tuota pikaa muistuttaa muutakin kuin kävelevää kalmoa. Tiimi teki tälle seuraa ruokailun aikana, ja Keith silmäili Lancen lusikoimaa vaaleanvihreää ruokamönjää vahtien haukan lailla, että tämä söisi riittävästi ja saisi voimansa takaisin. Ympärillä kuuluva puheensorina meni suurimmaksi osaksi ohi, mutta Keith palasi ajatuksistaan kuluvaan hetkeen Lancen katsahtaessa vuorostaan häneen.
”Niin, toisaalta musta kyllä tuntuu, että hiiretkin teki enemmän kuin sä”, sininen paladiini tokaisi viitaten mitä ilmeisimmin hiljattain koettuun hyökkäykseen, eikä Keith ollut uskoa korviaan. Kukaan samassa taistelussa mukana ollut ei voinut väittää sellaista potaskaa pokerinaamalla.
”Mä iskin Sendakia!” Sen ansiosta tämä parhaillaan olikin heidän hallussaan, vaikka se ei kai liikuttanut tippaakaan.
”Niin teit – vasta sen jälkeen kun mä olin herännyt koomastani ja ampunut siltä käden irti.”
Sen lisäksi, että Lance muisti tapahtumien kulun vähän sinne päin, kukaan muukaan paikalla pönöttävä ei viitsinyt tarkentaa yksityiskohtia tai puolustaa häntä. Lancen höpinät saivat hänet kuulostamaan jokseenkin turhakkeelta kokonaiskuvan kannalta, mikä taas ei käynyt hänen pirtaansa. Sen lisäksi sehän oli ollut nimenomaan hän, joka oli huolehtinut Lancesta ja pitänyt hereillä puhelemalla leppoisia!
”Me bondattiin siinä!” Keith äyskähti tyrmistyneenä. ”Mä kannoin sua käsivarsillani!”
Moisen radikaalin tunnustuksen olisi luullut herättävän jotain reaktiota, mutta Lance näytti ihan yhtä koppavalta kuin hetki sitten.
”En mä sellaisia muista, joten mitään ei tapahtunut”, Lance sanoi hartioitaan nakaten, ja Keith vaikeni mulkoilemaan tätä kulmiensa alta silmät kipinää iskien. Ja sä myös yrjösit mun päälle, hän olisi voinut lisätä ja katsoa, miten suu sitten pantiin.
Vaikkei Lance muistanutkaan tai väittänyt muistavansa mitään, ei se silti tehnyt tapahtunutta olemattomaksi. Tosiasiassa tämä ei ollut jaksanut edes istua ilman hänen tukeaan, joten oli siinä heillä kyllä sankari. Lance oli tarvinnut apua, ja hän oli auttanut. Se oli kiistaton totuus. Ylipäätään mikä sen myöntämisessä edes olisi ollut niin kamalaa? Pelkkä vilpitön kiitos olisi riittänyt Keithille hyvin. Sellaisen sijaan koko tilanne lakaistiin tylysti maton alle, mikä sai hänet näkemään punaista.
Viime kädessä hän olisi ollut tyytyväinen, jos Lance olisi malttanut luopua ärsyttävyydestään ja suhtautua häneen edes osapuilleen normaalisti. Sellaista oli tapahtunut vasta, kun tämän mieli oli ollut puoliksi ihan muissa maailmoissa. Henkilökohtaisella tasolla Keith koki olevansa lähimpänä sellaista Lancea. Heti toivuttuaan sininen paladiini oli palannut omaksi rasittavaksi itsekseen, eikä aiemmin saadusta henkisestä yhteydestä ollut tietoakaan.
Muuten se olisikin kai ollut ihan mukiinmenevää, mutta vähättelyä Keith sieti erittäin huonosti.
Ehkäpä Lancen muistikuva heidän keskinäisestä lähentymisen hetkestään olisi virkistynyt, jos hän olisi siinä paikassa tarttunut paladiinia takaraivosta ja iskenyt tämän naaman ruokamönjäkulhoon sen verran kipakasti, että mössöä olisi roiskunut pitkin pöytää.
