Ficin nimi: Kaikki tulisi olemaan vielä hyvin
Kirjoittaja: minä itse
Oikolukija/Beta: Muutama IRL kaverini
Fandom: original
Tyylilaji/Genre: novelli
Ikäraja: K-11
Päähenkilö: Eetu
Varoitukset: Sisältää perheväkivaltaa, mutta mielestäni aiheella ei kuitenkaan mässäillä liikaa, joten siksi päädyin K-11 ikärajaan.
A/N: Omistan tämän tekstin aikidoperheelleni
Eetu
Lampun valo korosti Ernon kasvoja luoden niihin synkkiä varjoja. En ollut aivan varma, oliko hän sanonut jotakin. Olin uppoutunut syvälle ajatuksiini, vaikka tiesin, ettei se kannattanut. Äiti istui edessäni, mutta en oikeasti huomannut häntä.
Keskitin katseeni Ernoon ja puristin käsiäni yhteen pöydän alla. En halunnut, että ajatukseni herpaantuisivat uudemman kerran. Minusta tuntui, että minun pitäisi keskittää ajatukseni. Erno nosti haarukalla juuri leikkaamaansa makkaranpalan suuhunsa. Sen jälkeen huomasin hänen nyökyttävän päätään hyväksyvästi. Suurempaa kiitosta en saanut, enkä minä edes odottanut.
Erno nousi pöydästä, "Kerää lautaset.”
Käänsin katseeni Ernoon ja nyökkäsin merkiksi. Ei minulla ollut rohkeutta sanoa siihen mitään muutakaan. Joskus hän halusi, että vastaan hänelle kuten kunnon pojan kuuluu, joskus taas olin liian hienosteleva. On vaikeaa tietää, mitä tässä talossa pitäisi olla. Tunsin käsieni hiostuvan. Sydämeni hakkasi tuhatta ja sataa, osittain sydämeni syke tuntui rauhoittavalta, vaikka tiesin, ettei se ollut merkki siitä. Hengitin rauhallisesti sisään ja ulos ja päässäni tuntui pyörivän liian monia asioita, mutta ne kaikki kohdistui Ernoon ja siihen, mitä hän tekisi seuraavaksi.
"Tuo olut” Erno sanoi rojahtaessaan tuolille.
"Kiitos”, äiti sanoi pieni hymy huulillaan ja laittoi viimeisen haarukallisen perunamuusia suuhunsa. En ollut aivan varma, sanoiko hän sen omasta vai Ernon puolesta. Oliko sillä edes merkitystä?
Huomasin äitini sinisissä silmissään sumuisen utuisuuden ja hänen silmänsä hieman harittivat. Hänen katseensa on käynyt minulle aivan liian tutuksi. Avasin jääkaapin ja otin sieltä kylmän pullon käteeni. Metallinen pullonavaaja ei ollut kaukana. Löysin sen nopeasti käteeni ja pullo sihahti avatessani sen. Pullon metallinen korkki kilahti osuessaan keittiön tasolle.
Ojensin Ernolle pullon. Välttelin Ernon katsetta. Hän näki tuo tuolistaan olohuoneen pöydän ylitse ovelle, aivan kuin hän olisi hallitsija, joka halusi nähdä kuka tuli sisään ja kuka meni ulos. Tavallaan Erno olikin kuin pienen kuningaskunnan hallitsija. Se vain, että hänen alamaisiinsa kuului vain äiti ja minä.
Makasin huoneeni sängyllä. Mietin elämääni ja yritin rauhoittua, vaikka se ei ollut helppoa. Ei Ernon valvovan katseen alla. Halusin olla missä tahansa muualla, mutta ei minulla ollut vaihtoehtoja. Minusta tuntui, että minun oli pakko kestää, sillä en halunnut menettää äitiäni.
Ajattelin joskus, että hän saattaisi jättää minut milloin tahansa, jos vain Erno häntä pyytäisi. Se olisi menoa se, auto kaahaisi pois ja jättäisi minut vain katsomaan takavaloja. Kumpi on parempi vaihtoehto elämässä? Toisen jättäminen vai jätetyksi tuleminen?
Kuulin äidin ja Ernon puheen olohuoneesta. Enimmäkseen se oli Erno, joka siellä sammalsi. En tiedä mitäköhän nuoruudentarinaa Erno tällä kertaa kertoi, eikä minua suoraan sanottuna kiinnostanut. Minulla ei kuitenkaan ollut voimia mennä sanomaan hänelle mitään. Tiedän kyllä millaisia seuraamuksia siitä seurasi. Useimmiten sellaisia, että minuun sattui.
Hänellä oli keinonsa hiljentää minut, hiljentää ääneni. Useimmiten koulun jälkeen tulin kotiin ja tein heille ruokaa. Se riippui aina päivästä, mitä syötävää siellä oli. Useimmiten siitä, milloin äiti oli saanut Kelasta rahaa. Oli minun syyni, jos pöytään ei saatu ruokaa, ainakin siitä Erno jaksoi muistuttaa minua.
Odotin pääseväni kouluun, vaikka sinnekin meneminen jännitti. Joskus Erno otti kädestäni kiinni jättäen ranteeseeni painaumat. Minua hävetti mennä kouluun sen näköisenä. Mitä jos muut luulivat, että olin itsetuhoinen? En halunnut pitkiä katseita itseeni.
Uskoin, että Pate kyllä ymmärtäisi ja varmasti tukisi tilannettani. En kuitenkaan halunnut kertoa Patelle, koska en halunnut aiheuttaa hänelle turhaa huolta. Eihän hän kuitenkaan voisi tehdä mitään. Olin kyllä koettanut, mutta sanat jäivät usein kurkkuun. Pate katsoo minua joskus todella pitkään koulussa ja kysyy vaivihkaisesti olenko kunnossa. Totean hänelle aina olevani.
Toivoin, ettei Erno tulisi huoneeseeni. En uskonut hänen tulevan, sillä kuulin edelleen Ernon ja äidin puheen olohuoneesta, aivan oveni takaa.
En olisi jaksanut keskittyä matematiikkaan, tuntui, että pääni meni vain pahemmin solmuun, mitä enemmän yritin. Aivan kuin en olisi muistanut edes yksinkertaisimpia laskutoimituksia. Onneksi meillä oli seuraavana päivänä matematiikkaa, joten päätin kysyä Patelta neuvoa.
Tiesin, ettei hän olisi aina jaksanut neuvoa minua välitunnilla, mutta hän tekisi sen kuitenkin. Minusta tuntui hyvältä, kun Pate auttoi minua. Hän ei ollut sellainen, joka antaa suorat vastaukset vaan tosissaan opettaa niin, että minä itse tajuan. Joskus luokkakaverimme Eeli mainitsi näsäviisasti, että mitäs te hikarit oikein teette, kun koulu nappaa noin paljon. Minun oli kuitenkin pidettävä hyviä numeroita yllä. Muut aineet sujuivat paljon paremmin ja uppouduin läksyjen tekemiseen. Näin vieressäni olevan puhelimen välähtävän.
Meillä on aamulla liikkaa, nii muista sit ottaa liikkakamat mukaan, Pate tekstasi.
Joojoo. Eikö meillä ollutkin suunnistusta? naputtelin vastaukseksi.
Meillä on sittenkin sisäliikuntaa, korista. Siks tulin laittaa viestii, et jos et tiennyt vielä.
En tiennyt, kiitti!
Seisoin peilin edessä pelkissä boksereissa ja katsoin ihoani näkyikö siinä minkäänlaisia mustelmia tai arpia. Ei näkynyt. Kohtasin siniset silmät peilistä ja näin nuoren epävarman pojan katsovan takaisin.
Vaaleat hiukseni ylsivät jo olkapäille. Siitä oli niin kauan, kun ne oli viimeksi leikattu. Saisin ne ponnarille, jos haluaisin, mutta yleensä annoin niiden olla vapaina. Latvat olivat hieman kuolleet. Pitäisi varmaankin mainita siitä äidille, mutta en halunnut aiheuttaa hänelle turhaa stressiä. Hiukset ehtisi varmasti leikata myöhemminkin.
Näytin jotenkin valjulta. Minusta tuntui, ettei kukaan tyttö voisi koskaan olla kiinnostunut minusta. Pate oli sanonut, että joku meidän yläasteeltamme oli laittanut hänelle viestiä. Olin kysynyt Patelta lisätietoja, mutta ainoa mitä hän paljasti, oli se, että tyttö ei ollut kahdeksannella luokalla niin kuin me. Halusin urkkia lisätietoja, kuka tämä tyttö oikein oli.
Patella on ruskeat, lyhyet hiukset, hieman kapeammat kasvot kuin minulla. Hänellä on lisäksi silmälasit, jotka mielestäni sopivat hänelle todella hyvin. Olen Patelle hieman kateellinen, mutta hän on myös ainoa, jota voin kutsua kaverikseni, vaikka hän ei tiedä kaikkea minusta. Emmekä juurikaan vietä aikaa koulun ulkopuolella.
Tunsin oloni väsyneeksi ja päätin käydä vessassa ja pestä hampaat. Raotin huoneeni ovea hiljaisesti. Huomasin Ernon siirtyneen sohvallle ja painautuneen äitiini kiinni.
Minusta se, miten Erno suuteli äitiäni ei näyttänyt mukavalta, mutta en kuitenkaan tehnyt mitään estääkseni. Katsoin mieluummin vaalean beigen värisiä seiniä kuin heitä ja kävelin hiljaisin askelein kohti vessaa. Toivoin, etteivät he kiinnittäisi minuun mitään huomiota.
Vessassa käytyäni kiitin onneani siitä, että Erno ei ollut huomannut minua, tai jos huomasikin, ei välittänyt. Vedin päiväpeiton sänkyni päältä ja kömmin sänkyyn (mikä oli jo saavutus sinänsä) ja tiesin voivani viimein nukahtaa. Juuri, kun olin saamassa unen päästä kiinni, kuulin olohuoneesta musiikkia. Ei se edes ollut mitään hyvää vaan jotain suomalaista paskaa ja aivan liian kovalla. Tiesin naapureidenkin kuulevan. Osittain toivoin jonkun tulevan ja kerrankin hiljentävän Ernon. En kuitenkaan uskonut, että kukaan olisi tullut. Naapureita ei kuitenkaan kiinnostanut.
***
Seuraavana päivänä koulussa tunnelma oli samanlainen kuin aina ennenkin. Näin Paten kävelevän minua kohti ja hän laskeutui viereeni.
Tunsin pienen sähköiskun, "Kiva, kun annat mulle sähkärin”, totesin naurahtaen. Katsoin yleensä ympärilleni tarkasti, koska joskus hätkähdin, jos joku koski minua ilman, että huomasin. Paten läheisyys ei kuitenkaan ollut millään tavalla ahdistavaa.
"Hei, sä se annoit mulle”, Pate tokaisi ja katsoi minua ilkikurisesti silmälasiensa takaa. Muutama ruskea hiuskiehkura oli hänen lasiensa päällä.
"Sitäpaitsi sulla on villapaita, joten voin syyttää sua.”
"Pah”, totesin ja jatkoin, "Tää on erittäin kiva paita. Älä syytä sitä turhaan.”
Tykkäsin tummansinisestä villapaidasta, se sopi farkkujeni kanssa hyvin yhteen. Patella oli päällään musta-punainen flanellipaita.
"Onneksi ei tarvitsekaan mennä tuonne kylmään suunnistamaan”, Pate kertoi.
"Niinpä", totesin Patelle. Ei minua olisi haitannut suunnistaa, mutta nautin silti enemmän koripallosta.
"En kyllä tajua, miksi meillä on äikkää yksi tunti ja sitten vasta liikuntaa", lisäsin vielä.
"Mustakin olis paljon parempi, jos liikkaa ois niillä vikoilla tunneilla, tuntuu, että varmaan nukahdan tän äikän tunnin aikana."
"Joo, äläpä. Onneks mä lainasin kirjastosta hyvän kirjan", kerroin Patelle. Opettaja oli luvannut, että saisimme jatkaa kirjastosta lainaamiamme kirjoja seuraavalla kerralla, eli tänään. Ainakin, jos opettaja piti lupauksensa.
"Luulin, että toi kirja, minkä mä nyt lainasin, ois ollut hyvä, mutta oikeesti yksi tylsimpiä kirjoja, mitä oon lukenut."
Tiesin, ettei Pate hirveästi pitänyt lukemisesta. Jos Pate joskus luki kirjaa, niin Pate oikeasti osasi sanoittaa sanansa todella hyvin. Olen lukenut muutaman hänen esseistään. Ne ovat hyviä. Patella on hyviä ajatuksia. Jätkä on muutenkin todella hyvä koulussa, vaikka musta tuntuu, ettei se ihan hirveästi jaksa nähdä vaivaa.
Tiesin, että Pate pääsee elämässään pitkälle, jos hän vain haluaa. Paten velikin on tosi hyvä koulussa, enkä ymmärtänyt mistä se johtui. Patella on myös todella kivat vanhemmat.
Olen kerran törmännyt heihin sattumalta kaupassa. He olivat tunnistaneet minut ja kysyneet olinko Eetu. Olin ehtinyt tunnistaa Patessa ja hänen isässään samaa näköä, joten en ollut yllättynyt kysymyksestä niin kovin.
Pieni pistos tuntui sydämessäni, kun ajattelin, että Paten piti olla minun kanssani, vaikka olisi voinut hengata kenen tahansa muun kanssa meidän luokalta.
Useimmiten Pate on silti minun kanssani. Uskoin, että se on hänen päätöksensä, vaikka se vähän absurdilta minusta tuntuukin. Kai Pate minussa jotain näkee.
"Kysy opettajalta, jos voisit vaihtaa kirjan?" Mikäli kirja on niin tylsä, ettei sitä pystyisi lukemaan.
"Ehkä mun täytyy", Pate vastasi.
Huomasimme opettajan kävelevän määrätietoisesti kohti luokkaa ja sanovan meille kaikille huomenta. Vastasimme Paten kanssa samalla, kun kapusimme lattialta ylös. Oppilaat eivät menneet luokkaan innosta hihkuen, mutta lopulta kaikki olivat sisällä.
"Älkäähän näyttäkö noin väsyneIltä", Marianne sanoi koko luokalle, kun oppilaat olivat löytäneet itselleen istumapaikan.
"En minä ole väsynyt", Eeli sanoi luokan etuosasta ja hänen lausahdustaan seurasi luokan asti kiirivä hörähdys. Aivan varmasti Eeli oli pelannut koko yön. Muistin nolon muiston, kun hän oli kysynyt, mikä oli rankini League of Legendsissä ja olin vastannut, etten pelannut sitä. Eikä se ollut jäänyt siihen. Eeli oli kysynyt, mitä muuta peliä pelasin ja olin vastannut, etten pelannut mitään. Ei minulla ollut aikaa sellaiseen. Topias, joka joskus hengaaa minun ja Paten kanssa, oli vastannut, ettei hänkään pelannut. Se johtui hänen koiristaan, joiden kanssa Topi teki kaikenlaista. Ainakin sen perusteella, mitä hän niistä selitti.
"Teidän pitää alkaa miettiä tulevaisuuttanne", Marianne sanoi ja jatkoi saaden vilunväreet kulkemaan koko kehoni lävitse. "Vaikka olettekin vasta kahdeksannella luokalla, on silti tärkeää, että tiedätte minne haluatte mennä yläasteen jälkeen."
Suljin silmäni ja vedin luokan ilmaa sisään. Henkäisin raskaasti ulos. Hyvä se oli hänen sanoa, minä en aina edes tiennyt, kuinka selviytyä edes tästä päivästä. En uskonut, että opettajilla oli hajuakaan siitä, kuinka ahdistavia heidän sanansa osaavat olla.
Tunnin jälkeen kävelin Paten ja Topiaksen kanssa liikuntasalille päin, mutta sinne täytyi mennä ulkokautta, vaikka se olikin samassa rakennuksessa. Puiden lehdet olivat ympärillämme oranssin erilaisissa sävyissä. Pieni tuulenvire havisutti puiden lehtiä. Aikaisemmin oli satanut hieman vettä, mutta nyt taivas oli tasaisen harmaa. Ilma tuoksui hieman kostealta ja läheisen hiekkakentän hiekka painautui alaspäin jalkojemme alla.
Topiaksella on kaksi koiraa, joiden kanssa hän harrastaa tokoa ja agilityä, jos olen ymmärtänyt oikein.
Topiasta ei kiinnostanut pukeutua mitenkään erikoisesti ja usein hänellä oli päällä, mitä hän sattui löytämään. Koiria ei kuulemma kiinnostanut. Olen jokseenkin tarkka, mitä laitan päälleni. Se on ainoa, johon olen pystynyt vaikuttamaan hyvin kauan. Tykkäsin miettiä erilaisia värejä ja sitä, miten ne sopivat yhteen.
"Pikke on edistynyt todella paljon. Se ei enää yritä säätää vaan omiaan, ja se nykyään kuuntelee mun ohjeita."
"Annatko sä niille joskus herkkupaloja?" Pate kysyi samalla kun nosti kädellään silmälasejaan ylöspäin. En kokenut tarpeelliseksi sanoa mitään, kuuntelin siltä, mitä he keskustelivat keskenään.
"Tottakai, pitää heitä nyt palkita. Vaadin niiltä tosi paljon, etten mä niitä ihan turhan takia hemmottele. En yhtään tajua, miten kaikki ihmiset ei nää niiden koirien potentiaalia ja sitten ärsyttää myös ne ihmiset, jotka syyttävät koiria niiden käytösongelmista. Mistäköhän se johtuu” Topias sanoi pitäen tauon kunnes jatkoi, "Niistä ihmisistä tietenkin."
"Ihmiset on joskus niin ääliöitä", Pate sanoi, enkä voinut olla muuta kuin samaa mieltä. Joitain ihmisiä ei tarkoitettu siihen, että he huolehtivat muista.
Pukuhuoneessa olin tottunut vaihtamaan kamppeet mahdollisimman nopeasti. Muutamat meidän luokaltamme olivat jo ehtineet tulla pukuhuoneeseen ja myös muutamia rinnakkaisluokalta. Meillä on yhdistetyt liikuntatunnit rinnakkaisluokkien kanssa.
Joskus ahdistukseni kiteytyi yhteen pieneen pukuhuoneeseen. En halua ihmisten katsovan minua yhtään sen pidempään kuin on pakollista. Joskus olin joutunut keksimään mitä typerämpiä valheita jäädäkseni pois liikunnasta. Minulla oli myös äidin wilmatunnukset, joten joskus olin laittanut viestiä äidin nimissä. Ei äitiä kiinnostanut, miten minulla koulussa meni. Ehkä se ei enää osannut kiinnostua.
Vaihdettuani vaatteet t-paitaan ja shortseihin Pate kysyi olinko valmis. Sanoin olevani ja menin Paten ja Topiaksen perässä liikuntasaliin, jossa liikunnanopettajamme odotti meitä. Opettajamme on nuori nainen, jolla on tarmoa jakaa vaikka muille. Hän ei suinkaan jäänyt hiljaisena odottamaan, että jaksaisivatkohan nuoret pojat liikkua vai eivät. Hän kysyi, ketkä halusivat vapaaehtoisiksi ja en yllättynyt, kun Eeli nosti kätensä ylös.
Huomasin sivusilmällä, kuinka muutamat oppilaat vielä tulivat saliin. Opettaja vilkaisi heitä, mutta ei antanut heille sen enempää huomiota. Huomasin myös muutaman muun viittaavan, mutta itse en halunnut sellaista huomiota itseeni. Niinpä huomasin, kuinka opettaja valitsi rinnakkalaisluokan Karin toiseksi.
"Noni, nyt sitten voit Eeli valita kenet haluat tiimiisi”, opettaja totesi ja katsoi tomerasti Eelin päin.
Eeli näytti hieman miettiväiseltä, mutta tiesin hänen ottavan Ossin luokaltamme. Ossi on todella hyvä pelaaja. Minun yllätykseni Kari katsoi minua ja yritin kääntää katseeni nolona poispäin hänestä, mutta sitten kuulin, kun Kari sanoi, "Halun Eetun."
Nostin katseeni hölmönä ja otin muutaman askeleen Karia kohti ja asetuin hänen viereensä. Sen jälkeen Ossi valitsi jonkun, mutta en oikeastaan edes kuunnellut, kenet hän valitsi, kunnes tajusin, että minunkin piti ottaa tiimiimme joku. Teimme niin, että aina seuraava sai päättää seuraavan. Tietenkään minun ei tarvinnut miettiä kuin kerran, kun tiesin, kenet haluaisin tiimiimme, "Pate", sanoin. Muutama rinnakkalaisluokkalainen tirskahti, luultavasti Paten nimen takia. Pate kuitenkin heitti high fiven kanssani.
"En tiedä, miksi Kari valitsi minut", kuiskasin Paten korvaan.
"Eetu, sähän olet älyttömän hyvä pelaaja. Luottaisit itseesi vähän enemmän. Sähän teet kaikkes aina tiimin vuoksi."
"Niin kai", vastasin virnistäen. Minusta oli hienoa olla samassa tiimissä Paten kanssa. Valitettavasti Topias meni eri tiimiin kuin minä ja Pate.
Peli meni mukavasti. Sain pallon napattua monta kertaa ja olin hyvä heittämään sitä tiimikavereilleni. Tykkäsin uppoutua peliin, vaikka en koskaan ollut harrastanut koripalloa. Ennen kuin muutimme tänne ollessani neljännellä luokalla, olin pelannut usein koulun pihalla koripalloa, mutta se oli hieman jäänyt. Pelatessani jouduin ikään kuin transsiin, enkä tiennyt, mitä olin tekemässä.
"Pidetään pieni tauko ja mahdollisesti saatte juoda, jos haluatte."
Olin iloinen keskeytyksestä ja kävelin salin reunalle ja hieraisin hikisiä hiuksiani kasvoiltani. Ne olivat hieman tiellä. Onneksi muistin ottaa juomapullon mukaani. Pate sanoi, että hän menisi juomaan kraanasta vettä.
"Eetu, hei", kuulin naisäänen sanovan takanani. Huomasin opettajan katsovan minua ja minusta se tuntui hieman epämukavalta. Miksi hän tuli puhumaan minulle?
"Peli näyttää menevän tosi hyvin. Pelaat hyvin."
"Kiitos", sanoin, kun en keksinyt oikein muutakaan.
"Huomasin, että sun hiukset tulee vähän tielle, niin ajattelin, että jos haluaisit ponnarin lainaksi."
Olin hämilläni, mutta kiitin opettajaa ja otin ponnarin vastaan. Hän oli oikeassa. Olin joutunut hieman sukimaan pelin aikana hiuksiani pois silmieni tieltä. Odotin, että pääsisin jatkamaan peliä. Oli kivaa heittää palloa Patelle ja pelata Topiasta vastaan.
Saavuin kotiin ja kuulostelin, olivatko he paikalla. Äiti on työttömänä, joten missäpä muuallakaan hän olisi ollut. Erno teki jonkinlaisessa asunnonvälityksessä esimiestason työtä, joten hän sai kai päättää, milloin olla töissä ja milloin kotona. Usein hän silti avasi pullon korkin iltaa myöten. Hän osaa olla hillitty niin halutessaan ja joskus se suorastaan puistattaa minua, se, kuinka monet kasvot hänellä on. Kuinka moni tietää hänen todelliset kasvonsa?
"Hei, poika", Erno sanoi, kun pääsin olohuoneeseen asti laukkuni olallani. Voisiko sitä ottaa askeleita taaksepäin ja jäädä menneisyyteen? Olla tulematta kotiin? Se, kun hän sanoi minua pojaksi lähetti aina vilunväreet pitkin kehoani.
"Teeppä meille ruokaa", Erno käski. Ei pyytänyt. "Haluan kanaa." Tiesin jääkaapissa olevan kanapaketin. Perunamuusia oli myös jääkaapissa. Se saisi kelvata kanan kanssa.
"Käykö perunamuusi sen kanssa?" kysyin silti ja Erno murahti tuolistaan vastauksen. Olin oppinut tulkitsemaan tuollaisen murahduksen hyväksyväksi vastaukseksi.
Äiti istui sohvalla siideri kädessään. Äiti hymyili minulle ja miltein aistin, että aivan kuin hänen hymyssään olisi ollut anteeksipyytävä sävy. En kuitenkaan sanonut enää mitään vaan kävelin keittiön puolelle, mikä yhdistyi olohuoneen kanssa samaan tilaan.
Paistoin kanan ja mietin kulunutta päivää. Koulupäivä oli ollut kiva. Topias oli hengannut minun ja Paten kanssa koko loppupäivän. Olin myös saanut apua Patelta siihen matematiikan kiperään kysymykseen, jota olin pähkäillyt.
Lisäsin kanaan hieman soijaa ja kaadoin joukkoon hieman maitoa. Lisäsin myös muutamia mausteita. Olen oppinut aika hyväksi kokiksi tässä vuosien saatossa. Joskus olisin halunnut kokeilla hieman enemmän ja mietin, ettei kaikkea ollut tarkoitettu minun nautittavakseni.
"Valmista!" huusin olohuoneeseen.
Söin ruokaa hiljaisuuden vallitessa ympärilläni. Erno oli pian valmis ja äiti näykki pientä annostaan.
Katsoin äitiä huolestuneena. Taisin nostaa kulmakarvaani kysyvästi ylöspäin, mutta liikaa en kuitenkaan uskaltanut ilmeillä. Erno ei välttämättä ottaisi sitä hyvällä, kuten ei aika montaa muutakaan asiaa mitä yritin tehdä. Niin en kysynyt mitään, vaikka olisin halunnut. Ehkä saisin äidille puhuttua jossain kohtaa keittiössä, niin ettei Erno kuullut. Joskus hiljaisuudesta oli tullut vastaukseni kaikkeen. Joskus mietin, mahtoiko se olla hyväksi minulle. Olin juuri saanut syötyä, kun ovikello soi.
"Mene avaamaan ovi", Erno käski. Hän ei ollut vielä noussut pöydästä, vaikka oli saanut jo syötyä hetki sitten.
Mietin, kukakohan siellä mahtoi olla.
Näin kauniit vaaleat hiukset, samanlaiset kuin minulla. Kyseessä oli Tiina, äitini sisko. Hiukset ovat vain paljon pidemmät kuin minulla. Niiden sävy on häivähdyksen tummempi kuin omani, mutta täysin samanlainen kuin äidilläni.
"Tulin hakemaan tämän pojan mukanani", Tiina kertoi, osoittaen sanansa enemmänkin äidilleni kuin Ernolle.
"Menemme aikidon alkeiskurssille."
Niin, että mille? Katsoin Tiinaa silmät ymmyrkäisinä. En tiennyt, mitä hän tarkoitti.
"Se on sellainen kamppailulaji."
"Eetu lupasi siivota pöydän ja tiskata astiat."
Tiina katsoi Ernoa ja huitaisi kättään. Aivan kuin sillä ei olisi ollut väliä. En ollut oikeasti luvannut mitään, koska minulta ei oltu edes kysytty. Se oli vain oletus, että se olisin minä, joka astiat siivoisi pois pöydästä. Asunto oli useimmiten siistissä kunnossa, joskus olohuoneessa on muutama pullo tai tölkki lattialla, mutta useimmiten ne olivat kerääntyneinä tiskialtaan ympärille. Muistin laittaneeni pullot tiskialtaan alla olevaan kaappiin samalla kun olin häärännyt keittiössä.
"Mene hakemaan jotkut löysät vaatteet”, Tiina käski ja hymyili rohkaisevasti. Hän taisi luulla, että minua jännitti aloittaa jotakin uutta. Sitäkin, mutta enemmänkin minua jännitti Ernon reagointi.
Katsoin tilannetta hämmentyneenä, mutta kävelin hakemaan tavaroita. En uskonut Ernon huutavan mitään. Se johtui siitä, että Tiina oli tullut paikalle. Katson collareita ja mietin, mahtoivatkohan ne olla sopivat. Uskoin, että ne kävisivät. Nappasin myös t-paidan mukaani. Otin lipaston laatikosta pompulan, sillä en halunnut joutua lainaamaan sitä uudemman kerran.
En ollut varma tarvitsinkohan pyyhettä mukaan, mutta otin sen kuitenkin.
Kuulin puhetta ja kävelin varovaisin askelin heidän luokseen. Tunnelma oli hieman jännittynyt, mutta en tiennyt huomasiko Tiina sitä ollenkaan. Äiti oli tapansa mukaan hiljaa. Hän tuntui lyyhistyneen kasaan enemmän kuin yleensä. Hänkin taisi aistia tilanteessa jotakin erilaista.
"Hyvä, olet valmis", Tiina sanoi turhia kiertelemättä.
"Käydään vielä mun luona ennen kuin mennään aikidoon", Tiina kertoi. Hän piti pienen paussin aikidoa ennen, aivan kuin sana olisi tuntunut hieman vieraalta hänen suussaan.
Tiina avasi auton ovet ja istuin pelkääjänpaikalle.
"Joskus minulla menee hermot Ernoon", Tiina sanoi ja käänsin katseeni häneen hämmentyneenä.
"Hän on joskus epävakaampi kuin sinun isäsi, vaikka ei hänessäkään ole kehumista."
Niin. Eipä kai. En ollut miettinyt isääni pitkään aikaan. Ollessani neljännellä luokalla hän joutui huumerikoksista vankilaan. Oli siinä ollut jotain muutakin, mutta en niistä piireistä tiennyt tai edes halunnut tietää enempää.
Tiesin isän päässeen aikoja sitten pois vankilasta, mutta en ollut saanut minkäänlaista yhteydenottoa. Haluaisin tietää, miten hänellä menee. En voinut ottaa isää esille äidin kuullen, koska en tiennyt, kuinka hän reagoisi. Heidän suhteensa on aina ollut vähän myrskyinen. Äidin satuttaminen on yksi niistä asioista, mitä en haluaisi elämässäni tehdä.
Asuminen vanhempieni kanssa oli ollut ahdistavaa aikaa, joskin erilaisella tavalla kuin äitini ja niin sanotun isäpuoleni kanssa. Joskus kaipasin isääni, vaikka en sitä ääneen sanonutkaan. Tunsin häpeää siitä, että hän oli ollut vankilassa.
Tavallaan kuitenkin isääni on helpompi lukea kuin Ernoa. Muistan hyviä hetkiä lapsuudesta, kun isä nosti minua ilmaan ja kiljuin täyttä huutoa. Pelkäsin, mutta se oli sellaista hyvää pelkoa. Tiesin olevani turvassa. Voi toki olla, että aika on kullannut muistot mielessäni. Ei isänikään ole kovin vakaa persoona.
Hätkähdin ajatuksistani ja katsoin taas Tiinaa. En kuullut, mitä Tiina sanoi, mutta ainakin hän vaikutti siltä, ettei odottanut minun vastaavan. Nautin siitä, kuinka pehmeästi auto kulkee, Tiinan auto on automaattivaihteinen ja kulkee kuin unelma. Olin ollut kerran aikaisemminkin tässä autossa, mutta silloin äiti oli ollut mukana ja olimme menneet katsomaan minulle uusia vaatteita. Tiina oli maksanut ne, koska äidillä ei ollut ollut rahaa ja se oli ollut ylipäänsä Tiinan idea, joten äiti oli suostunut siihen. En tiedä, oliko äiti maksanut Tiinalle koskaan takaisin vai ei. Luulen, että Tiina oli ehdottanut sitä siksi, koska oli halunnut tavata äidin. Äiti ei tainnut kovin usein olla yhteyksissä Tiinaan.
Tiina avasi kerrostaloasuntona oven.
"Voit jättää takin tähän", Tiina sanoi ja ojensi minulle henkarin. Meillä ei näköjään ollut kovinkaan kiire. Otin takin pois ja nappasin kengät pois jaloistani.
"Menen hakemaan kamat makuuhuoneesta."
"Okei!" huikkasin Tiinalle.
Katsoin ympärilleni olohuoneessa. Asunto on muuten harmaa, mutta näin ruskean ja mukavan näköisen sohvan. Menin istumaan ruskealle sohvalle, kun en muutakaan keksinyt. Olin aivan säikähtää kuoliaaksi, kun oranssi kissa hyppäsi sohvalle ja maukaisi.
Toin oikeaa kättäni lähemmäs kissaa ja se puski kättäni kehräten samalla. Kissalla oli ruskeat silmät. Rapsutin kissaa leuan alta ja minusta se ei näyttänyt pennulta. En kuitenkaan muistanut, että Tiinalla olisi ollut kissa.
"Ai, tapasitkin jo Lanan", Tiina sanoi ja katsoi meitä hetken aikaa sanomatta mitään,
"Kun adoptoin Lanan, minulle sanottiin, että se on jotain kolme vuotta, mutta siitä ei olla varmoja." Se vastasikin kysymykseen. Lana ei näyttänyt pennulta.
"Yleensä se ei pidä muista näin nopeasti, joten taidat olla poikkeus."
"Niinpä kai", totesin hymyillen Tiinalle.
"Pitäisi ostaa sille vielä tänne olohuoneeseen kiipeilypuu, vierashuoneessa on yksi, mutta eipä niitä kai voi olla liikaa.”
Jos olohuoneessa olisi ollut kiipeilypuu, olisin varmasti tajunnut aikaisemmin, että täällä on kissa. Silitin kattia leuan alta ja sen turkki tuntui pehmeältä käteni alla. Lana kehräsi tyytyväisenä.
"Kiva nähdä sinua pitkästä aikaa. Näimme useammin, kun asuit eri kaupungissa", Tiina jatkoi. Se oli totta.
Olin viettänyt usein Tiinan kanssa enemmän aikaa, kun asuin äidin ja isän kanssa, kunnes muutimme tänne. Ajomatkat Tiinan luokse ovat jääneet tiukasti mieleeni. Minä istuin takapenkillä ja isä ajoi joskus turhankin kovaa. Musiikki pauhasi auton kajareista.
Muistan sen kerran, kun kaadoin limsaa auton takapenkille, kun isä kurvasi liian nopeasti mutkassa. Isä ei suuttunut ja luulen sen johtuneen siitä, että hän tiesi sen johtuneen hänen ajotaidoistaan. Hänellä ei ollut varaa suuttua minulle. Isä ei koskaan suuttunut minulle, vaikka joskus kuulinkin hänen räyhäävän kavereilleen.
"Haluaisitko jotain syötävää?" Tiina kysyi. "Aikido alkaa tunnin päästä."
"En mä tarvitse", sanoin. Ei minulla ollut nälkä, kun olin syönyt juuri äsken.
"Ai, niin, söitkin", Tiina sanoi vähän naurahtaen ja jatkoi, "Haluatko edes juoda jotain?"
"Teetä?" kysyin. Tiina nyökkäsi ja etsi kaapista vedenkeittimen.
"Et taida pitää kahvista?”
Pudistin päätäni. Katsoin Tiinaa, kun hän avasi kraanan laittaessaan keittimeen vettä.
Mietin, kuinka vahva persoona Tiina on, mutta hän tekee sen kunnioittaen muita. Arvostan sellaista. En tiennyt, onko äiti koskaan ollut samanlainen kuin Tiina. Saattoi hän olla, ehkä nuorempana. Äidissäni ja Tiinassa on paljon samaa näköä, mutta minusta on mielenkiintoista myös huomata heissä eroa.
Tiina söi jääkaapista löytämäänsä lasagnea ja minä nautin vihreästä teestä, minkä itse valitsin Tiinan teevalikoimasta. Kaikki eivät pitäneet vihreän teen mausta, mutta minä pidin siitä kuinka vahvasti vihreä tee tuoksui. Sen aina tunnisti.
"Meidän pitäisi varmaan mennä", Tiina sanoi. Nousin laittamaan mukia tiskikoneeseen, mutta Tiina jo toista kertaa samana päivänä huitaisi kättään ja sanoi, "Jätä siihen vain, laitan astiat koneeseen, kun tulen."
Istuessani autossa jäin taas miettimään, että mihin mahdoinkaan olla menossa. Jännitys kupli rinnassa. Se esti minua hengittämään, mutta minulla oli silti hyvä fiilis. Tuntui kivalta odottaa jotain.
Lisäksi olin iloinen siitä, että sain viettää Tiinan kanssa enemmän aikaa. Hän tuntui tasapainoisemmalta kuin kukaan aikuinen pitkään aikaan.
"Mistä sait idean mennä aikidoon?" kysyin Tiinalta.
Tiina kohautti olkapäitään, vaikka hän ajoi. Sitten hän hymyili, "Työkaverini harrastaa aikidoa ja on puhunut siitä vuosikausia. Hän ihan vitsillä ehdotti, että nyt kun on taas alkeiskurssi, niin voisin kokeilla. Mietin hetken, että voisihan se olla ja sitten tulit mieleen, mitäpä jos kysyisin sinua mukaan."
"Okei", vastasin hymyillen. Olikohan tämä yksi niistä ajatuksista, että nuoret ovat valmiita kokeilemaan uusia asioita?
"Katsottiinhan me joskus Karate Kid yhdessä. Muistatko?"
"Hatarasti", vastasin ja naurahdin. Ihanaa, että Tiina muisti jotakin sellaista.
Näin muutaman miehen avaavan oven ennen minua ja Tiinaa. Minua jännitti mennä sisälle. "Onhan se tämä?" kysyin Tiinalta. Tiina nosti katseensa puhelimestaan ja totesi, "Kyllä se varmasti on." Hän sulki puhelimensa näytön vakuutena siitä, että olimme oikeassa paikassa. Päätin luottaa Tiinaan ja Google Mapsiin.
Toivoin, että se me todella olimme oikean rakennuksen kohdalla.
"Huomasithan, että noilla miehillä, jotka menivät ohitsemme, oli myös urheilukassit mukana, joten olemme varmasti oikeassa paikassa", Tiina totesi.
"No eiköhän se tämä ole", sanoin ja avasin oven.
Saavuimme aulaan. Onneksi yhdellä seinistä luki aikido, joten ajattelin, että meidän olisi mentävä oikealle. Samaisen tekstin alla luki oletettavasti aikido myös japaniksi. Emme kuitenkaan jääneet seisomaan paikoillemme vaan jatkoimme käytävää pitkin eteenpäin. Saavuimme toiseen, pienempään aulaan ja näin naisen ja miehen, joilla molemmilla oli valkoinen puku ja musta hame.
Huomasin kuinka ryhdikkäästi mies seisoi, vaikka hän vaikutti olevan varmaan lähemmäs viisikymmentä vuotta vanha. Nainen vaikutti hieman nuoremmalta.
"Onko aikidon alkeiskurssi täällä?" Tiina kysyi, rohkeampana kuin minä.
Molemmat katsoivat Tiinaa, mutta nainen ehti vastata ensin pehmeällä äänellä, "On. Olette varmaan täällä ensimmäistä kertaa?"
"Ollaan", Tiina kertoi ja minä vain nyökyttelin.
Seurasimme ruskeatukkaista naista ja huomasin hänen hiuksiensa olevan ponnarilla, joten oli hyvä, että olin muistanut ottaa ponnarin mukaani. "Jättäkää kengät tähän."
Riisuimme kengät jalasta ja sitten päädyimme syvennykseen.
Edessämme oli kaksi tummansinistä verhoa, "Tuossa on miesten pukkari", nainen sanoi minulle ja nyökkäsin kiitokseksi. Astuin verhon sisään ja näin siellä vain yhden nuoren jätkän, jolla oli kuitenkin viikset sekä leveämmät hartiat, joten päättelin hänen olevan minua vanhempi. En kuitenkaan ollut täysin varma, kuinka monta vuotta. Eipä sillä juurikaan tainnut olla merkitystä.
"Moi", kuulin hänen sanovan ja vastasin takaisin, "Moi."
"Tuolla on suihkut", jätkä sanoi ja osoitti ovea, "Kannattaa huuhtaista jalkoja ja ottaa ensi kertaa varten sandaalit mukaan."
"Aa, okei", totesin hämilläni.
"Minusta taitaa huomata, että ole ensimmäistä kertaa täällä”, totesin ja yllätyin itsekin siitä, että sanoin ajatukseni ääneen.
Jätkä naurahti minulle ja selitti, "Vaikutat sen verran pelästyneeltä, joten oletin sinun tulleen ensimmäistä kertaa. En myöskään ole myöskään nähnyt sinua aikaisemmin.”
Nyökkäsin vain jätkälle ja seurasin, mitä hän teki. Huomasin hänen laittavan valkoisen puvun päälle samanlaisen mustan hameen kuin ne kaksi, jotka olin nähnyt aulassa.
Kun olin pesemässä jalkojani, kuulin pukuhuoneesta ääntä. Luultavasti tänne oli tullut enemmän porukkaa. Kuivasin jalat pyyhkeeseen, jonka olin onneksi ottanut mukanani tänne tullessani. Joskus olin kiitollinen siitä, että ajattelin etukäteen. Tunsin kuitenkin kiitollisuutta, että minua neuvottiin siitä, mitä tehdä. Se tuntui turvalliselta, ja jos voisi sanoa, myös oikein mukavalta vaihtelun vuoksi.
Huomasin pukuhuoneeseen tulleen pitkän miehen ja hieman säikähdin sitä, kuinka pitkä mies oli, mutta onneksi mies hymyili ystävällisesti samaiselle jätkälle. Mies oli laittanut jätkän viereen kassinsa.
"Joskus vuosia sitten näin aikidosta mainoksen ja päätin viimein kokeilla, kun työt antaa myöden", mies selitti jätkälle. Mies oli laittanut naulakkoon takkinsa. Hän kääntyi minua kohti ja moikkasi myös minua. Vastasin hämilläni itsekin, "Moi."
"Säkin päätit kokeilla nyt ensimmäistä kertaa?"
"Joo", nyökkäsin toistamiseen.
Mies varmaan huomasi, ettei minulla ollut oikeita harjoitusvaatteita. Pidin miehen kasvoista ja hänen kiharat hiuksensa toivat mieleeni Paten, joten tilanne ei tuntunut niin ahdistavalta kuin se ehkä olisi voinut tuntua.
"Nimeni on Pekka", mies sanoi matalalla äänellä.
"Mun nimi on Eetu", kerroin.
"Kerroinkin jo Pekalle, mutta mun nimi on Joonas", jätkä Pekan vieressä selitti ja jatkoi, "Näemmekin varmaan pian."
Sen jälkeen Joonas luiskahti verhon taakse ja jäimme katsomaan Pekan kanssa toisiamme."En tiedä ehtikö Joonas mainita, mutta kannattaa huuhtaista jalkoja tuolla suihkussa ja ainakin Joonaksella oli jonkin näköiset sandaalit jalassa, niin nekin pitäis varmaan sit jossain kohtaa hommata."
"Joo, ei mullakaan ole sandaaleita, kiitos kuitenkin neuvosta", Pekka sanoi minulle. Kohautin olkapäitäni.
Huomasin pukkariin tulevan vanhempia miehiä treenikassit olallaan. He selvästi tunsivat toisensa. "Harmittaa, kun en päässyt maanantaina treeneihin, kun piti olla ylitöissä."
"Huomasinkin, ettet ollut täällä", yksi miehistä totesi.
Heidän jälkeensä tuli vielä yksi mies hieman epäröivin askelin sisälle pukuhuoneeseen. Pekka oli saanut vaihdettua löysemmät vaatteet, "Ai, moi, Kari." En yllättynyt, että tapasin jo toisen Kari-nimisen henkilön samana päivänä. Se ei tainnut olla kovin harvinainen nimi. Tämä Kari on paljon vanhempi kuin se, jonka tunnen koulusta.
"Moikka, Pekka", Kari vastasi.
"En uskonut, että oikeasti tulisit."
"Kai nyt, kun kerta pyysit."
Oletin Karin ja Pekan tuntevan toisensa. Kari oli Pekkaan nähden lyhyempi, ei paljoa minua pidempi. Kari oli kuitenkin hieman isomman kokoinen kuin Pekka.
"Tässä on Eetu", Pekka esitteli minut Karille.
Kari nyökkäsi minulle tervehdyksen, mutta ei sanonut mitään. Ainakin minut koettiin tarpeelliseksi esitellä. Olin siitä iloinen. Minusta tuntui, että Pekka saattoi olla hieman ujomman puoleinen. En tosin tiedä, onko minulla varaa sanoa.
Päätin mennä etsimään Tiinan, olihan hän minut aikidoon kutsunut. Astuin verhosta ulos ja päätin mennä aulaan odottamaan, vaikka en ollut ihan varma, pitikö minun mennä sinne vai ei. Olin myös hieman jännittänyt, kysyisivätkö muut mitä ihmettä minä täällä tein, mutta ainakin he olivat ottaneet minut hyvin vastaan.
Menin seisomaan aulaan ja huomasin sinne ilmestyneen lisää ihmisiä. Lattia tuntui myös kylmältä jalkojeni alla. Näin Tiinan istuvan yhdellä aulan penkeistä ja menin hänen luokseen.
Tiinan vieressä istui nainen, jolla oli myös treenivaatteet päällä. Hänelläkin oli sellainen musta hame päällään. Mietin, miksiköhän he käyttivät sellaista, mutta en kuitenkaan kysynyt sitä ääneen. Huomasin naisella olevan punaiset hiukset, jotka hän oli värjännyt tummemmaksi latvoista. Nainen nosti katseensa minuun ennen Tiinaa, mutta sitten Tiinakin huomasi minut. Ympärillämme oli paljon ihmisiä, joille en ollut puhunut tänään.
"Tässä on Eetu", Tiina selitti ja katsoi vuorostaan naista, "Tässä on Melina, se työkaveri, josta selitin."
"Kiva, että tulit Tiinan seuraksi, en usko, että muuten olisin saanut sitä tänne." Sitä en uskonut. Tiina vaikutti aina niin rohkealta.
"On se nyt kivempi aloittaa uusi asia jonkun tutun kanssa, varsinkin Eetun."
Käänsin pääni poispäin heistä, koska en halunnut näyttää häkellystäni. Päätin istua Tiinan viereen. Enpähän seisoisi heidän edessään heidän katseensa kohteena.
Odotusaulaan saapui nuori nainen (hänen oli pakko olla minua vanhempi, mutta ei kuitenkaan kovin paljoa) ja huomasin hänellä olevan vaaleat, pitkät hiukset. Hänen hiustensa sävy on hieman vaaleampi kuin omieni, mutta hänen hiuksensa yltävät ainakin selkään asti ja seurasin sitä, miten ne lainehtivat tytön liikkuessa. Hän pysähtyi lähelle minua ja sitoi hiuksensa kiinni.
En tiedä, milloin olen nähnyt yhtä kaunista tyttöä, sillä sitä hän todella on. Tunsin sydämeni jyskyttävän epämääräisesti, kun tyttö käänsi katseensa minuun. Minusta tuntui kuin yhdessä hetkessä minusta olisi tullut kivipatsas. Niin voimattomaksi tunsin itseni.
En tiedä miksi, mutta hän käveli minua kohti. Hivuttauduin hieman poispäin Tiinasta, jotta olisin ollut lähestyttävämpi.
"Moi", tyttö sanoi tultuaan luokseni.
Hän ojensi kättään minua päin ja minusta tuntui aivan kuin päätyisin, enkä osaisi sanoa yhtään mitään järkevää ja ainoa asia mitä saisin pihistää suustani olisi jotain muminaa tai sellaista kuolleen korinaa, enkä tiennyt kumpi niistä olisi ollut parempi.
Ajatukseni tuntuivat menevän liian nopeasti, mutta samalla mietin, että oli kulunut liian kauan siitä, kun reagoin mitenkään. Yleensä ajattelen aivan liian paljon.
Otin kädestä kiinni ja mietin kuinka hento ja pieni käsi tytöllä oli, mutta hän silti puristi kättäni voimakkaasti.
"Moi", vastasin, kun viimein sain suuni auki.
"Aliisa", tyttö sanoi hymyillen.
"Eetu", vastasin ja päästin kädestä irti.
Olenko pitänyt kädestä kiinni liian kauan? Niin kauan, että se olisi ollut jo epäsopivaa? En minä osannut käsitellä. Minusta ei ollut tähän. Tutustumaan uusiin ihmisiin. Olin kuitenkin hyvilläni, että Aliisa oli tullut minun luokseni.
"Oletko sinäkin täällä ensimmäistä kertaa?" Aliisa kysyi, vaikka se oli tullut minusta liian monta kertaa jo selväksi, etten ollut ollut täällä aiemmin. Kuitenkin niin, ettei Aliisallakaan ollut treenipukua vaan t-paita ja sellaiset mustat tiukat legginsit. Hän halusi luultavasti aloittaa vain keskustelun kanssani.
"Olen, tulin tätini Tiinan kanssa." Toivoin, että Tiina ei sanoisi mitään, ja onneksi hän ei sanonut vaan keskusteli jostain Melinan kanssa.
"Kiva", Aliisa sanoi varmalla äänellään. Hän vaikutti hyvin ulospäinsuuntautuneelta. Hänellä oli varmasti paljon kavereita. Mahtoikohan hän olla lukiossa vai ammattikoulussa? Olin siitä aivan varma, että hän oli kuitenkin minua vanhempi.
"Olen aina halunnut aloittaa jonkin kamppailulajin, ensin mietin judoa ja sitten karatea, mutta aikido tuntui parhaimmalta juuri pehmeytensä takia."
En tiennyt, mitä minun olisi pitänyt vastata, sillä minusta tuntui, että Aliisa tiesi paljon enemmän kuin minä, kun en tiennyt mitä nuo lajit olivat, enkä todellakaan tiennyt, miten aikido eroaisi noista muista.
En ehtinyt vastata mitään, kun aikaisempi mies, jonka olin nähnyt meidän tullessamme tänne katsoi ensin kaikkia, mutta sitten kertoi, "Täällä on muutamia, jotka ovat tulleet alkeiskurssille, tervetuloa. Sitten on toki niitä, jotka jää ihan vaan yleisiin treeneihin. Vedetään alkukumarrukset samaan aikaan, mutta jaetaan porukka sitten puolia."
Kuulosti monimutkaiselta, mutta en sanonut mitään vaan kuuntelin, kun mies jatkoi, "Alkeiskurssilaiset voi seurata vanhempien harjoittelijoiden esimerkkiä."
"Jännittävää", Aliisa kuiskasi korvaani. Näin Tiinan seuraavan Melinaa ja minä itse seurasin Tiinaa käytävälle. Huomasin sivusilmällä, että Aliisa seurasi perässä, aivan minun takanani. Se nosti niskaani kihelmöivän tunteen, ei sillä, että se olisi haitannut.
Huomasin Tiinan kumartavan ovella. Toistin saman ja minusta tuntui hieman tyhmältä. Tein sen kuitenkin.
Ovien jälkeen ennen tatamia (sen sanan muistin jostakin, animesta kenties) on kaistale lattiaa, johon pidempään harjoitelleet jättävät jalkineensa.
Pidempään harjoitelleet jättivät sandaalit kyseiselle kaistaleille.
Muutamat astuivat tatamille ja laskeutuivat alas, minkä jälkeen he kumarsivat. En tiennyt, minkä takia. Kaikki eivät kuitenkaan tehneet sitä, joten tunsin oloni hieman hämmentyneeksi. Huomasin siellä suunnassa olevan taulun, jota päin he kumarsivat. Taulussa on kuva, jossa on vanhan näköinen mies. Selkeästi jokin arvovaltainen henkilö. Astuin myös matolle ja laskeuduin kömpelösti alas. Minua lohdutti, että Tiina ja Aliisa näyttivät yhtä hämmentyneiltä kuin minäkin. Lopulta kaikki seurasivat miestä.
Ne joilla oli treenivaatteet istuivat nättiin riviin polvilleen. Jotkut viittoivat meitä menemään myös riviin.
"Kumarran ensin teille”, mies sanoi ja jatkoi, "Te kumarratte minulle. Sitten vain minä käännyn kumartamaan Morihei Ueshibaa, aikidon perustajaa.”
Hän teki kuten sanoi ja kääntyi meihin päin, "Sanon onegaishimasu ja te sanotte samoin samalla, kun kumarratte uudestaan”.
Niin tapahtui ja vilkuilin samalla muita. Minusta tuntui, että käteni ja sanani olivat todella kömpelöitä. Kaikki tuntuivat olevan niin hiljaa, että en oikein tiennyt miten päin olla, mutta minusta tuntui silti hyvältä.
"Te voittekin sitten mennä verhon toiselle puolelle.”
Huomasin melkeinpä kaikkien aikaisemmin aloittaneiden menevän toiselle puolelle salia ja he vetivät verhon puolikkaiden väliin. Huomasin kuitenkin, että Joonas oli jäänyt tälle puolelle.
"Kiva, että päätitte tulla alkeiskurssille”, mies sanoi ja jatkoi, "Minua voi kutsua senseiksi." Minua hymyilytti sensei sanan kohdalla, mutta onnistuin kuitenkin pitämään kasvoni peruslukemilla.
"Kertokaa vaikkapa nimenne ja mitä kautta te päädyitte tänne?"
"Mun nimi on Pekka", Pekka kertoi. Sen jälkeen Kari avasi suunsa, "Kari, tulin, koska Pekka pyysi minut tänne."
Huomasin pienikokoisen naisen, jonka täytyi olla ainakin kolmekymmentävuotias, vaikka sitä ei olisi heti uskonut. Hieman myöhässä oli saapunut myös parrakas mies, mutta en kuunnellut heidän puheenvuorojaan, kun keskityin katsomaan Aliisaa.
"Melinan kanssa ollaan samassa työpaikassa ja hän sai mut nyt viimein suostuteltua tänne ja sitten kysyin Eetun, mun siskonpojan mukaan", Tiina kertoi hymyillen. Yritin kääntää katseeni mieluummin Tiinaan, sillä en halunnut paljastaa katseellani mitään.
"Hyvä, että Melina kuunteli sitä, kun sanoin, että muistakaahan mainostaa alkeiskurssia."
"Mun nimi on Aliisa", Aliisa sanoi pirteällä äänellä, "Hauska tavata." Jotenkin Aliisasta sai niin aurinkoisen kuvan.
"Tervetuloa”, sensei sanoi. Myöhässä saapunut mies mumisi jotakin, mutta suoraan sanottuna en kuunnellut.
"En vielä esittäytynyt”, Joonas sanoi. "Moikka, kaikki. Oon täällä auttamassa senseitä, oon niin sanottu apuohjaaja.”
"Multa saa ja pitää kysyä, jos joku askarruttaa.” Joonas sanoi ja iski silmäänsä. Joonas vaikutti oikein rennolta jätkältä ja pidin hänestä heti.
"Sitten alkuvenyttelyt. Seuratkaa perässä. Mallia voi katsoa joko minulta tai Joonakselta."
Liikkeet näyttivät monimutkaisilta, mutta yritin seurata perässä, mitä sensei teki. Teimme muutamia liikkeitä seisten, mutta myös lattiatasolla. Ne muistuttivat hieman liikkeitä, mitä olin tehnyt joskus liikuntatunnilla.
"Yrittäkää hengittää samaan tahtiin kuin minäkin.”
En ollut miettinyt hengittämistä pitkään aikaan. Kun sain hengitettyä rauhallisemmin, tunsin oloni paremmaksi, vaikka en sitä ihan heti tajunnut.
Sensei laittoi meidät istumaan polvillemme, kun hän näytti, mikä ukemi oli. Se oli tavallaan kuin kuperkeikka, mutta ei kuitenkaan. Hän selitti, että kuperkeikka meni suoraan selkärankaan ja siksi ukemi tehtiin hieman viistosti selkää pitkin.
Halusin itsekin päästä kokeilemaan ukemia, mutta kun viimein pääsin kokeilemaan sitä, minusta tuntui, että kaaduin vaan kellalleen tatamille. Se ei sujunut sitten yhtään. Muutaman kokeilun jälkeen se meni jo hieman paremmin. Se ei todellakaan näyttänyt siltä, mitä sensei tai Joonas teki. He saivat ukemin näyttämään niin sulavalta.
"Ajatelkaa että kuuntelette korvallanne maata ja antakaa painovoiman hoitaa tehtävä puolestanne. Ukemin harjoittelu kannattaa aloittaa matalalta. Suojelkaa päätänne.”
Yritin uudelleen ja tunsin, kuinka joku tuli minua päin, se oli Aliisa.
"Sori”, Aliisa kuiskasi.
"Ei se mitään.”
"Joskus voi tapahtua törmäyksiä, mutta ajan mittaan hallitsette tilan paljon paremmin.”
"Nämä musta eivät ole hameita, vaan housut”, Joonas kertoi. Nyt kun tiesin asian, mietin, miten olin ajatellut niitä hameiksi. Mielenkiintoista.
"Edistyneemmät harjoittelijat käyttävät näitä.” Sen olinkin jo tajunnut.
Istuimme sensein ja Joonaksen ympärillä polvillamme. He näyttivät ensimmäistä tekniikkaa, jossa piti ottaa toisen ranteesta kiinni. He näyttivät sen muutamaan kertaan, mutta en tajunnut, mitä tapahtui. Yritin kyllä sisäistää ja kuunnella, mutta en tiennyt, kuinka paljon todella sisäistin.
"Nyt, valitkaa parit ja sanokaa onegaishimasu kumartaen samalla. Se on tärkeää.”
"Taasko?” kuulin Aliisan sihahtavan.
"Kyllä”, Joonas sanoi. Aliisa hieman punastui. Hän ei kai ollut tarkoittanut sanoa sitä niin kovaan ääneen.
Käänsin katseeni Aliisaan ja Aliisa katsoi minua.
"Onegaishimasu”, tyttö sanoi.
"Onegaishimasu”, vastasin kumartaen Aliisalle.
Yritin ottaa Aliisan kädestä kiinni, mutta Aliisa yritti tehdä samaa. Naurahdin epävarmana ja Joonas tuli auttamaan meitä. Hän neuvoi, miten ottaisin Aliisan kädestä kiinni ja mihin Aliisan kuuluisi liikkua. Hän nosti kättäni ja liikkui minua kohti.
"Aliisa on nyt tekemässä omotea eli kuten huomaatte, niin se menee etupuolelle”, Joonas sanoi ja teki ilmassa ympyrän. Aliisan piti tehdä jonkin näköinen lukko vielä tatamilla. Se tuntui hieman hassulta.
En tiedä, kuinka paljon osasin, mutta ainakin minulla ja Aliisalla oli hauskaa. En tiennyt, että jokin kamppailulajeista voisi olla hauskaa. Minulla kuitenkin oli hauskaa, vaikka minusta tuntui, ettei meistä kumpikaan osannut tai tajunnut, mitä teimme.
"Nyt vaihdamme paria ja mahdollisesti voitte sanoa toisille kiitos ihan suomeksi tai sitten arigato.” Minusta tuntui hassulta, koska sekin oli yksi niistä sanoista, joita olin kuullut aikaisemminkin.
Seuraava parini oli Kari. Teimme samat kumarrukset toisillemme kuin olin tehnyt Aliisankin kanssa. Nousimme seisomaan ja Kari otti yllättäen kädestäni kiinni ja hätkähdin hieman hämilläni. En ollut odottanut sitä. Hengitin kuitenkin sisään ja tajusin, missä olin. Sain koottua itseni.
"Mitä tässä pitikään tehdä?” Kari kysyi epävarmana.
"Sun pitää astua kai mua kohti ja työntää mun kyynärpäätä korvaa kohti.”
Se mitä Kari teki, muistutti ainakin etäisesti sitä, mitä Joonas oli äsken minulle ja Aliisalle neuvonut.
Treenien lopuksi teimme vielä muutaman ukemin ja päädyimme yleisen kurssin kanssa tekemään kumarrukset ja meidän piti sanoa, "Arigato gozaimashita.”
Vaihdoin kamppeet pukuhuoneessa ja kun olin valmis menin odottamaan Tiinaa aulaan. Tiina olikin siellä jo valmiina. Hän keskusteli sensein kanssa.
"Eli siis muutama kokeilukerta on ilmainen?”
"On. Saatte peruskurssin ajaksi myös ilmaisen vakuutuksen.”
"Vai niin, kiitos.”
"Ai, moi”, Tiina sanoi, kun huomasi minun tulleen.
"Moi.”
"Melina kysyi, haluaisimmeko mennä läheiseen kahvilaan ja vastasin, että voisimme mennä.”
"Jos se siis käy.”
"Käy hyvin.”
"Kysyin myös Aliisaa ja hänkin sanoi tulevansa.”
"Sanoiko?” kysyin ällistyneenä.
"Joo”, Tiina naurahti. Minua hävetti reaktioni ja katsoin taakseni ja toivoin, ettei Aliisa ollut takanani. Halusin mennä heidän kanssaan kahvilaan. Suorastaan odotin sitä. Samalla kuitenkin lähestyin sitä, että minun pitäisi mennä kotiin. Päätin kuitenkin vielä nauttia. Minulla oli ollut hyvä päivä.
Sain tietää kahvilan olevan ihan kävelymatkan päässä ja kävelin vieretysten kohti kahvilaa Aliisan kanssa. Tiina, Melina ja joku Melinan kaveri aikidosta oli myös tullut mukaamme. Tiina kertoi miehen nimen olevan Antti. En ollut puhunut Antille sanaakaan.
"Opiskelen merkonomiksi”, Aliisa kertoi.
"Oikeasti?” kysyin uteliaana. En itse yhtään tiennyt, mitä minä haluaisin opiskella. En halunnut miettiä asiaa, eikä Aliisa onneksi kysynyt.
"Tykkäätkö siitä?” kysyin, kun en muutakaan keksinyt.
Aliisa kohautti olkapäitään, "Tykkään, se sopii minulle.”
Uskoin sen sopivan hänelle, koska hän vaikutti niin ulospäinsuuntautuneelta.
Astuimme kahvilaan ja ihastuin heti sen pieneen, mutta mukavaan tunnelmaan. Pieni puheensorina kaikui lähellä olevista pöydistä.
Valikoimme tarpeeksi ison pyöreän pöydän ja päädyin ottamaan sellaisen paikan, että olisin Aliisan ja Tiinan välissä.
"Haluatko jotain?” Tiina kysyin. Minulla oli kymppi rahaa, mutta en silti olisi välttämättä halunnut käyttää sitä kahvilaan.
"En mä tarvitse”, totesin nolona.
"Mä tarjoan”, Tiina sanoi hymyillen.
"Okei”, ei minulla kai ollut muuta tehtävää kuin tyytyä kohtalooni, "Osta mitä haluat.”
Jäin istumaan pöytään yksin ja katsoin, kun muut menivät tilaamaan tiskille.
Katsoin heihin päin ja kiinnitin erityisesti huomiota Aliisaan, joka kirjoitti jotain puhelimellaan. En nähnyt, mitä hän kirjoitti, mutta huomasin hänen naurahtavan. Huomasin, miten kaunis hymy Aliisalla on.
Melina ja Antti saapuivat pöytään ja Melinalla oli mukanaan kahvi ja leipä. Antti oli ostanut itselleen pienen suklaakakkupalan.
Hetken myöhemmin Tiina ja Aliisa saapuivat pöytään. Tiina oli ostanut minulle juustokakkupalan ja teetä. Itselleen hän oli ostanut pullan ja kahvin.
"Kiitos”, sanoin. Tarkoitin sitä.
Aliisakin oli ostanut kakkua, samanlaisen kuin Anttikin.
"Arvatkaa, mitä Tiina teki töissä?” Melina kysyi kaikilta. Tiina laski katseensa alas ja kivahti, "Et kerro sitä!”
"Tää on oikeesti tosi hauska juttu, joohan Tiina?”
"No, kerro sitten”, Tiina naurahti ja haukkasi pullaansa.
Oli hauska nähdä Tiina niin iloisena. En ollut muistanut, että Tiinassa on niin paljon erilaisia puolia.
"Mua alkoi heti kiinnostamaan”, Aliisa aloitti. Olin samaa mieltä, joten kohotin vain kulmakarvojani kysyvänä.
"Pari viikkoa sitten meillä oli aamukokous. Tiina oli sitten keittänyt kiireesti pomolle kahvia, mikä oli tosi kiltisti tehty. Tiina kuitenkin oli aika myöhässä ja sitten kiireessä hän kaatoi kahvit miehen housuille.”
"Voi ei!” Aliisa naurahti. Minuakin nauratti. Se kuulosti hauskalta, mutta tiesin, etten olisi nauttinut siitä, jos olisin itse joutunut kokemaan saman.
"En pysty katsomaan häntä enää silmiin”, Tiina kertoi.
"Työkaverit vieläkin kiusoittelevat minua tästä”, Tiina mutisi ja katsoi merkitsevästi Melinaa.
"Mä oon tosi pahoillani. Osaan kuvitella, että noin kävis mullekin”, Aliisa sanoi.
"No ehkä sä voit oppia mun virheistä”, Tiina sanoi ja jatkoi, "Älä läikytä kahvia.”
Tiina jätti minut pihalle ja jatkoi matkaa kotiinsa. En olisi malttanut odottaa seuraavaa viikkoa, jotta pääsisin seuraavan kerran kokeilemaan aikidoa.
Antti ja Melina olivat kertoneet, että heillä on useasti treenejä viikossa. Ajattelin, että minulle riitti treenit kerran viikkoon. Tunsin oloni väsyneeksi. Olinhan ollut myös koulun liikunnassa.
Avasin oven mahdollisimman hiljaa, mutta minua silti jännitti astua sisälle asuntoon. Riisuin takkini ja otin kengät pois jalasta. Nostin katseeni ja näin Ernon.
"Poika päättää viimein saapua kotiin”, kuulin Ernon sanovan syvällä syyllistävällä äänellä. Kello oli melkein yhdeksän. Kuulin kellon tikityksen. Se tuntui hetki hetkeltä painostavammalta. Hän jatkoi, "Kuvitteletko sinä olevasi jotain?”
"En”, sanoin hiljaisella äänellä samalla, kun ohitin heidän huoneensa oven ja välissämme oli vain ruokapöytä. En ollut tunnistaa omaa ääntäni.
"Kyllä minusta poika tuntuu siltä, että sinä luulet itsestäsi jotain. En pidä siitä Tiinasta yhtään, se ämmäkin kuvittelee olevansa jotain”, Erno sanoi ja näin kuinka hänen kasvonsa muuttuivat irvokkaaseen ilmeeseen. Äitini jäi hänen varjoonsa, hän oli aivan kuin sohvan nielemä.
Erno nousi nojatuolistaan ja heitti kädessään olevan pullon päin seinää. Kuului kova räsähdys ja lasi meni rikki ja neste valui lattialle.
Erno ei edes tällä kertaa käskenyt minua siivoamaan. Tiesin silti, että minun piti tehdä se. Siivosin suurimmat lasinsirut käsin ja yksi lasinsiruista viilsi etusormeni ja siitä putosi muutama tippa lattialle. Vähän hutiloiden etsin itselleni laastarin ja kiersin sen sormeni ympärille. Lopulta sain pyyhittyä lattian ja pidin katseeni visusti lattiassa. Tunnelma oli harmaa ja painostava; aivan kuin kaikki ilo päivästäni olisi imetty pois.
Lappasin ruokaa lautaselle. En ollut pystynyt keskittymään tunneilla juuri ollenkaan. Meillä oli ollut Paten kanssa valinnaista kuvaamataitoa, vaikka en ollut kovin lahjakas piirtämään. Yritin kyllä, mutta minusta tuntui, että kaikki mitä loin oli rumaa.
Onneksi minulla oli kuitenkin ollut hauskaa Paten kanssa. Pate oli myös kertonut hauskan vitsin, jonka oli kuullut veljeltään. Olin myös maininnut aikidosta. Pate oli kuunnellut kiinnostuneena selityksiä siitä, miten kivaa minulla oli ollut. Tajusin, miten hyvä ystävä Pate on.
***
En ollut saanut nukuttua kovinkaan hyvin, koska olin pelännyt, että Erno tulisi huoneeseen. Hän ei kuitenkaan ollut tullut ja minusta melkein tuntui, että hän nautti siitä, että sai pitää jännitykseni yllä.
En halunnut ajatella asiaa vaan katsoin ruskeaa kastiketta, mistä ei oikein saanut selvää, mitä siinä oli. Lisäksi otin kuivan näköistä tummaa riisiä. Huokasin raskaasti ja Pate vilkaisi minua kulmiensa alta.
Hänen katseensa erotti selvästi, vaikka hänellä olikin lasit.
"Ei näytä hyvältä tämä ruoka”, Pate sanoi.
"No ei”, totesin. Hän taisi luulla, että huokaisin enemmänkin ruoalle kuin päänsisäisille ajatuksilleni.
Menimme istumaan läheiseen pöytään, jossa yleensä istuimme. Koulussa sitä tiesi paikkansa, erityisesti ruokalassa. En todellakaan koskaan halunnut syödä yksin. Onneksi olin tutustunut Pateen, vaikka en ollut tuntenut Paten kuin vähän yli vuoden. Olin tutustunut Pateen vasta yläasteella, kun hän oli tullut eri ala-asteelta ja olimme päätyneet samalle luokalle.
Minulla oli ollut minulla ala-asteellakin ollut kavereita, joiden kanssa hengata, mutta tunsin oloni paremmaksi Paten kanssa.
"Onks kaikki okei?” Pate kysyi ja hätkähdin.
"Miten niin?”
"Sun sormessa on laastari.”
"Ah, ei tää mitään.”
"Onko aikido noin rankka laji?”
Nauroin. "Ei tää tullut aikidosta”, selitin. En kylläkään halunnut avata asiaa yhtään sen enempää.
Tunsin Paten katsovan minua silmälasiensa takaa vihreillä silmillään. Sen jälkeen Pate vaihtoi aihetta ja kertoi siitä tytöstä, jonka kanssa hän oli puhunut hieman enemmän.
"Eetu ei ole lähdössä yhtään mihinkään”, Erno sanoi ja katsoi erittäin merkitsevästi Tiinaan. Tiina nosti kädet lanteilleen.
"Kyllä minä nyt tulin hakemaan Eetun. Hän vaikutti myös halukkaalta lähtemään, kun soitin Eetulle eilen.” Hän painotti nimeäni. Aivan kuin minulla olisi merkitystä ja se tuntui samaan aikaan todella hyvältä ja pahalta. Sellaista tunnetta ei ollut helppo nimetä.
Äiti katsoi pahoitellen Tiinaan, vaikka minusta tuntui, että hänen olisi pitänyt tehdä muutakin kuin vain olla pahoillaan. Katsoin heitä kaikkia vuoron perään. Erno istumassa tuolissaan ja äiti sohvalla, kuten aina. Äitini kädet olivat kuitenkin tyhjät alkoholista ja olin siivonnut tölkit ja pullot lavuaarin alle, jotta Tiina ei näkisi niitä.
Tiesin kuitenkin, että Tiina mitä luultavimmin tiesi heidän juoneen. Ainakin ajattelin, että äidin hän tunsi sen verran hyvin. En uskonut Ernonkaan olleen töissä. Sen verran alkoholia hän oli nauttinut.
"Miksi Eetu ei voisi tulla?” Tiina kysyi ja elehti käsillään, "Onko kyse rahasta?”
"Puhuimme Leenan kanssa, että me emme ole maksamassa pojan harrastusmaksuja, sellainen on ihan turhaa.”
Hän tavallaan loi koko olemassaoloni turhaksi. Laitoin silmät kiinni ja halusin, että seinät imisivät minut sisäänsä. Nielaisin. En osannut puolustautua.
"Jos se rahasta on kiinni, niin kyllä minä maksan harjoitusmaksun. Minusta tuntuu, kuin hänen sanansa olisivat painottaneet loppuosaa. "Lähdetään Eetu.”
"Hyvä on”, kähisin, mutta en tainnut kuulostaa kovin vakuuttavalta.
Jännitys tiivistyi, kun astuin ulko-ovista sisälle. Autossa oli ollut hiljaista, kunnes Tiina oli sanonut painokkaasti, että jos oikeasti halusin harrastaa, hän oli valmis maksamaan sen vaikka omista rahoista.
Tilanne oli rauhoittunut sen jälkeen ja olin hämilläni siitä, miten Tiina reagoi. Luottamukseni Tiinaan kasvoi räjähdysmäisesti. Tiinasta huokuu sellainen aura, joka saa ihmiset luottamaan häneen. Äiti ei oikeastaan juuri koskaan puhunut Tiinasta. Joskus hän mainitsi lapsuusmuistoistaan, kun he olivat juosseet pelloilla. Aurinkoisista kesäpäivistä taisi olla jo vuosia aikaa, enkä tiennyt oliko heinäpelto kasvanut liian suureksi esteeksi heidän välilleen vai mitä oli tapahtunut.
Tiesin, mihin olin menossa. Näin aulassa muutaman, jonka olin nähnyt viime kerralla. Se nosti hymyn huulille.
Näin taas Joonaksen ja muutaman muun vanhemman miehen, mutta heitä en tunnistanut, enkä edes muistanut olinko nähnyt heitä viimeksi.
"Mitä mieheen?" Joonas kysyi. Hän vaikutti vähän hassulta, mutta oikeastaan pidin Joonaksesta.
"Ei kai tässä mitään, kivaa olla täällä."
Se oli totta, minusta oli mukavaa tulla tänne. Joistakin paikoista huokuu sellainen positiivinen energia, en ole varma johtuuko se ihmisistä vai mistä.
"Mitäs pidit viime viikon treeneistä?"
"Mulla oli kivaa, vaikka tuntui, etten osannut oikein mitään."
"Kyllä sitä oppii. Mä oon myös täällä auttamassa."
"Joo, kiitti", olin hämilläni tästä luotosta itseeni.
Ehkä Joonas teki niin kaikille. Jotenkin musta kyllä tuntui, että vaikka Joonas oli mitä, niin valehtelija hän ei ollut.
Vaihdettuani vaatteet laitoin ponnarin hiuksiini ja kävelin aulaan. Tiina jutteli Melinan kanssa. Menin heidän luokseen.
”Haluatko tulla taas treenien jälkeen kahvilaan meidän kanssamme?”
Nyökkäsin, mutta vastasin silti, ”Tulisin mielelläni.”
”Jos kysyt sitten vielä Aliisaa meidän mukaamme?” Melina jatkoi ja minusta tuntui, että saatoin aistia jonkinlaista kiusoittelua hänen äänessään. Yrittivätkö he vihjailla jotain? Toivoin, että Tiina ei ollut kertonut siitä, miten olin reagoinut viikko sitten.
”Voin kysyä”, vastasin vain, sanomatta heille mitään.
”Aliisa meni juuri pukkariin, niin hän varmasti tulee pian tänne.”
Päätin mennä istumaan tuolille ja toivoin, että Aliisa tulisi pian. Hän tulikin. Näin hänen vaaleat hiuksensa ja pian hän istui sulavasti viereeni tuolille.
”Mitä kuuluu?” Aliisa aloitti ennen minua. En tiennyt, mistä hänen rohkeutensa oikein kumpusi. Jostain hänestä itsestään kai.
”Ihan hyvää”, totesin huolettomasti.
Minulla oli huoleton ja kevyt olo hänen seurassaan.
”Kiva olla täällä”, jatkoin, sillä halusin sanoa edes jotain. Aliisa nyökkäsi näyttääkseen olevan samaa mieltä kanssani.
Teimme samat kumarrukset polviltaan kuin viime viikollakin. Se tuntui jo vähän helpommalta, kun sen oli jo tehnyt kertaalleen, niin se ei tuntunut niin oudolta. Jaoimme taas joukon kahtia.
