Nimileikki, K-11, 10/47, nimitaikuutta ja kesäseikkailua (hiddenben & Kaarne)

[Kaarne]

Nimi: Nimileikki
Ikäraja: K-11
Kirjoittajat: hiddenben & Kaarne
Fandom: originaali
Yhteenveto: Kuinka voi pärjätä nimileikissä, jos oma nimi ei tunnu lainkaan oikealta?
Haasteet: Finfanfun1000 (480.  Seikkailu), Originaalikiipeily (144. Nimi (Kaarne) & 130. Peili (hiddenben)).

K/H: Tämä tarina on kirjoitettu marraskuussa 2020, kun minä ja hiddenben naputtelimme yhdessä NaNoWriMon. hiddenben oli parivaljakkomme sinnikkyys ja selkäranka, ja minä pysyttelin matkassa jotenkuten, mutta maaliin päästiin! ♥ Tarinan pohjaidea lähti näkemästäni unesta, jossa tapasin Padan, Mandoliinin, Hellyyden ja Pääskyn, ja sittemmin mukaan liittyivät muun muassa hiddenbenin kutsuma Harmi ja Okaketun keksimä Vala. Osallistuimme Nimileikillä myös kirjoituskilpailuun, mutta tällä kertaa palkintosijoille asti ei päästy, ja julkaisemme tarinan seuraavaksi Finissä muidenkin iloksi. (Osittain tarkoituksena on myös motivoitua julkaisun myötä editoimaan luku kerrallaan parempaan kuntoon, vaikka tarina kokonaisuudessaan onkin jo aika erinomainen. Ainakin jos meiltä kysytään. )

Julkaisupäivä on aina perjantai, ja joka toinen viikko luvun julkaisee hiddenben, joka toinen viikko minä. Syynä tähän on se, että tarinan kaksi näkökulmahenkilöä – Pata ja Hellyys – vuorottelevat, ja minä olen kirjoittanut Padan luvut, hiddenben taas Hellyyden. Tässä ensimmäisessä luvussa tavataan siispä Pata.

Toivottavasti nautitte Nimileikin lukemisesta. ♥ Sen kirjoittaminen on ollut meille suuri ilo, ja tuntuu hyvältä päästä jakamaan se viimein myös muiden kanssa. Tämä tarina on meille molemmille tärkeä.

*

Nimileikki

Ei nimi miestä pahenna, ellei mies nimeä.
― suomalainen sananlasku



Ensimmäinen osa: Jalavasaari


Ensimmäinen luku: Pata

Merellä satoi lunta. Pata seisoi lauttamajansa oviaukossa ja tuijotti tuimasti lähestyvää pilvirintamaa. Kauas ulapalle ei enää nähnyt, sillä sakea pyry peitti näkyvyyden, ja Pata arveli, että he joutuisivat pian kaikki ahtautumaan tuulensuojaan hänen majansa kaminan ääreen.

Vielä eilen sää oli ollut kaunis ja helteinen. Heidän kylänsä oli ajelehtinut suuren saaren poukamaan ja Hellyys, Pata, Entäs ja Runo olivat jo käyneet tutkimassa sen rantaa. Saari oli enimmäkseen lehtipuiden ja vihreän ruohon peitossa, eikä siellä vaikuttanut asuvan metsäkauriiden, jänisten tai pikkulintujen lisäksi oikein mitään. Saaren keskellä nökötti tosin tuulien pieksemä ja sammaleella kuorrutettu mökki, jota he eivät olleet vielä tohtineet lähestyä.

“Vaikka pahalta nyt näyttää, älä liikaa pelkää / luulen, että taikuus myllertää merenselkää. / Mutta olipa siihen mikä tahansa syy / ennemmin tai myöhemmin myrsky nöyrtyy”, Runo huikkasi vastapäisen lauttamajan oviaukosta. Hän hypähti lautalta toiselle ja jäi seisomaan Padan majaa kiertävälle ulkonemalle.

Runolla oli pitkät mustat hiukset, jotka ulottuivat laineina aina puoliselkään asti. Hän sitoi ne useimmiten paksuksi nutturaksi niskaansa, mutta nyt hiukset olivat unen jäljiltä vielä auki ja pörröiset.  Siitä huolimatta Runon harmaiden silmien katse oli terävä ja hänen ilmeensä valpas, kun nuori mies tiiraili merelle. Pata pani merkille, että Runon nenän ja poskipäiden vaalea iho punoitti aavistuksen. Hänen pitäisi muistuttaa Runoa aurinkorasvan tarpeellisuudesta – kunhan kesän katkaissut lumipyry menisi ohi.

“Se nyt on selvää, että kyse on nimestä. Ei sitä tarvitse minulle vääntää rautalangasta”, Pata mutisi. “Kyllä minä tiedän, että on kesä. Mikä muukaan merta voisi järkyttää tuolla tavoin?”

Runo hymähti. “Älähän nyt, Pata, kuitenkaan / ala liiaksi mutkia oikomaan. / Ei maailman taikuus vain nimiin tyhjene / ja sinun on parasta ymmärtää se. / Ne voivat meidät sitoa, määrittää / mutta paljon silti vapaaksi jää. / Ja vaikka arvelen, että nimi pyryyn nyt syynä on / ei olisi joku muu selityskään mahdoton.”

Pata irvisti. “Sinä et ole aamuisin kaikista parasta keskusteluseuraa”, hän totesi. “Riimittelysi särkee päätä.”

“No, jos viitsit minulle kahvia keittää / voit sitten minut ulos heittää”, Runo vastasi tyynesti. Pataa ärsytti sekin. Hän tiesi kyllä, ettei riimittely ollut Runon syytä – minkäpä kukaan heistä nimelleen mahtoi? – mutta siitä huolimatta se kävi hermoille.

Oikeasti kyse ei kyllä ole riimittelystä, Pata toppuutteli itseään. Sinulla on vain huono päivä, koska inhoat kylmää ja sitä, että joudut jakamaan kotisi koko kylän kanssa. Ja tietenkin se huolestuttaa, kun yhtäkkiä alkaa sataa lunta keskikesällä. Ketäpä ei huolestuttaisi? Paitsi ilmeisesti Runoa, joka puhui jälleen, nyt verkkaisemmin:

“Mitä olen vähän miettinyt, että / jospa selviäisimme riidatta, törmäyksettä. / Puolet meistä jos vaikka tarkistaisi / ehkä mökistä saaren suojan saisi.”

Pata tuhahti. “Sen kuin käytte tarkistamassa. Minä laitan joka tapauksessa kaminan kuumenemaan ja alan keittää puuroa.”

Runo nyökkäsi. Hän vihelsi kuuluvasti kolme kertaa. Pääsky pudottautui taivaalta heti ja laskeutui heidän eteensä. Hän häilähti ihmiseksi vain hetkeä ennen lautan kanteen törmäämistä. Pata oli nähnyt muodonmuutoksen nyt jo satoja kertoja, mutta siitä huolimatta se sai hänet edelleen säpsähtämään. Lintumuodossaan Pääsky oli pieni, hento ja vikkelä, kun taas ihmisenä hän oli tanakka ja kömpelö poika. Pääskyn puhe oli kuitenkin yhtä pulppuilevaa ja sirkuttavaa myös ihmismuodossa, ja sekin sai Padan pään särkemään.

Pääsky pujahti Padan ohi tämän majaan ja ryhtyi kolistelemaan astioita. Pata huokaisi, muttei ryhtynyt torumaan, sillä nyt heillä oli muutakin mietittävää, ja sitä paitsi Pääsky oli kuullut saman saarnan jo kymmeniä kertoja. Hän oli heistä nuorin, vasta yksitoistavuotias, mutta myös koko lauttakylän omapäisin ja kurittomin tapaus heti Harmin jälkeen. Ellei sitten Hellyyttä otettu lukuun, mutta Hellyyden kurittomuudessa oli kyllä oikeastaan kyse omapäisyydestä ja siitä, ettei hän yleensä yrittänytkään tulla toimeen muiden kanssa.

Mandoliini vihelsi kauempaa vastaukseksi. Ääni oli eksynyt ja vähän valju, mutta mikäli Mandoliinia itseään oli uskominen, se johtui vain siitä, että hänen oma äänensä kaipasi kipeästi Lauluaan. Mandoliini – pienikokoinen tummaihoinen tyttö, jolla oli vallaton kiharatukka ja maailman valoisin hymy– itse ilmaantui pian kirkkaankeltaiseksi maalatun majansa oviaukkoon ja kohotti viisi sormea pystyyn sen merkiksi, että tarvitsisi vielä muutaman minuutin ennen kuin kipittäisi keskuslautalle.

Entäs kiersi Padan ja Runon luokse ulkonemaa pitkin. Hänen majansa oli ankkuroitu Padan majan taakse, mutta vaikka lyhin polku olisikin kulkenut suoraan Padan kodin läpi, hän kiersi aina ulkoreittejä pitkin. Sitä Pata arvosti, koska kukaan muu koko kylässä ei tuntunut kunnioittavan hänen yksityisyyttään lainkaan, vaan he tulivat ja menivät miten lystäsivät. (Asialla saattoi olla jotakin tekemistä sen kanssa, että Padan koti oli myös se paikka, jossa suurin osa lauttakylän ruokavarannoista sijaitsi, mutta se nyt ei ollut Padan syy, vaan hänen nimensä. Ja nimeään Pata inhosi.)

Entäs vilkaisi selälle. “Luuletteko, että meidän täytyy suojautua lumimyrskyltä? Kuinka pahaksi se mahtaa äityä?”

Entäs oli pyöreäkasvoinen tyttö, jolla oli paksusankaiset mustat silmälasit ja niin valtava määrä pisamia, että Pata ajatteli toisinaan, että maustepurkin kansi oli irronnut niitä siroteltaessa. Hänen hiuksensa olivat lämmintä oranssia ja aina pörrössä, sillä Entäs leikkasi ne epätasaisesti.

“Me tässä aloimme juuri pohtia / että voisimme ehkä tohtia / saaren mökin oveen kolkuttaa / jos siellä voisi poutaa taas odottaa”, Runo vastasi Padan puolesta. Hän naputti huultaan mietteliäänä etusormellaan. Myrskyrintama lähestyi hitaasti, kuin hiipien, ja ilma tuoksui jo saapuvalta lumelta. Lauttakylän yläpuolella taivas oli edelleen kirkas ja kesäinen.

“Pitäisikö lautat kiskoa rantaan?” Entäs kysyi.

“Ei tuo vaikuta sellaiselta lumimyrskyltä, vaikka toki on huolestuttavaa, että lunta sataa keskellä kesää”, Pata pohti. Runon kanssa käyty keskustelu oli rauhoittanut hänen mieltään. “Mutta tuulta tai valtavia aaltoja ei näy. Vain pilviä ja pyryä.”

“Myrskyillä on tapana muuttua / ne voivat leppyä tai suuttua. / On vaaraksi liikaa olettaa / siinä helposti virheistään maksaa saa.”

Pata veti syvään henkeä ja yritti säilyttää malttinsa. “Minä keitän teille kahvia ja teetä ja pakkaan voileipiä mukaan, jos aiotte oikeasti lähteä selvittämään, sopiiko maja tuulensuojaksi. Ketä otatte mukaan?”

“Pääskyn ja Mandoliinin ajattelin / ja ehkä mukaan mahtuisi Entäskin?” Runo kohotti kysyvästi kulmaansa punatukkaiselle tytölle.

“Jos Pataa ei haittaa jäädä tänne nelistään Hellyyden, Harmin ja Valan kanssa”, Entäs vastasi.

“Vähemmän ahdasta”, Pata kohautti olkiaan. “Kunhan katsotte, että Pääsky ei jää ulos pyryyn. Hän ei kestä kylmää.”

Runo nyökkäsi vakavasti. Teknisesti ottaen hän oli heistä vanhin ja siten lauttakylän johtaja, mutta koska Pata ei sietänyt komentelua tai käskyttämistä, Runo kysyi yleensä päätöksiä tehdessään myös hänen mielipidettään. (Ja Hellyyden, joka oli aivan yhtä omapäinen kuin Pata.)

Mandoliini loikki lautalta toiselle heidän luokseen. Hän oli kiskonut ylleen villapaidan, mutta sen alla oli edelleen okranvärinen kesämekko ja jalassa pelkät sandaalit. Mandoliini oli seitsemäntoista, mutta hän oli huoleton ja riehakas kesälapsi, eikä selvästikään ajatellut asioita aina loppuun saakka. Villapaita oli kuitenkin selkeä edistysaskel, ja Runo ja Pata vilkaisivatkin toisiaan kuin saman ajatuksen jakaen. Runon suupielet kipertyivät ylöspäin.

“Jos mökin ovi onkin lukossa / eikä siellä voi olla evakossa / tulemme sitten takaisin / ja silloin lämmintä kaminaa arvostaisin”, Runo sanoi vakavana.

“No kai minä sen nyt lämpimänä pidän joka tapauksessa”, Pata mutisi. Hän tiesi kyllä, että viimeinen osa Runon lausetta oli enemmän täydennys, koska riimit oli saatava kohdalleen, mutta silti itsestäänselvyydet ärsyttivät häntä.

“Pääsky, jos haluat mukaan ehtiä / et voi siellä majassa vetelehtiä”, hän huikkasi Padan olan yli. Sitten Runo haki omasta majastaan reppunsa, kehotti Mandoliinia hakemaan toiset kengät ja pukemaan housut ja heitti Pääskylle paksun villahuivin. Sillä aikaa Pata valmisteli voileivät ja kaatoi kahvin ja teen termospulloihin, jotka hän laittoi suurien villasukkien sisään. Hän ojensi eväspussin Runolle, joka nyökkäsi kiitokseksi.

Pata pujahti Runon kirjoja pursuavaan lauttaan ja seurasi sen ikkunasta saareen lähteneen veneen etenemistä. Kun tutkimusryhmä pääsi rantaan asti, ensimmäiset lumihiutaleet alkoivat leijailla taivaalta myös lauttakylän yllä.

[hiddenben]

K/H: Hei vaan minunkin puolestani! Nimileikki oli mielettömän hauska kirjoitusprojekti, joten on kivaa päästä jakamaan se täällä Tämä luku on siis Hellyyden näkökulmasta. Lempeää perjantaita ja viikonloppua! ♥


Toinen luku: Hellyys

Hellyys makasi lauttamajansa kannella ja antoi lumihiutaleiden leijua kasvoilleen. Ne laskeutuivat hänen poskilleen, otsalle ja nenänpäähän keveinä kosketuksina. Se tuntui mukavalta ja vaaleanharmaaksi muuttunut taivas tyynnytteli Hellyyden sisällä kytevää myrskyä.

Hellyys oli ärhäkällä tuulella, koska oli saanut Padan kiinni kaipaavasta katseesta. Oli ollut lounasaika ja kaikki olivat kerääntyneet Padan lauttaan saadakseen ruokaa, ja se oli saanut Padan kiukustumaan sillä hän ei pitänyt roolista, jonka oli velvollisuudentunnosta päätynyt lauttakylässä ottamaan. Hän oli tuskin edes itse huomannut katsoneensa Hellyyttä sillä tavoin lohtua kaivaten, mutta se oli silti saanut Hellyyden tulistumaan. En minä aio lohduttaa tai puolustaa Pataa, Hellyys tuhahti itsekseen. Hän on nimensä kanssa yksin aivan kuten minäkin, ja meidän pitää selvittää omat ongelmamme omin neuvoin. Siksihän me olemme täällä.

Tällaisia tuulenpuuskia, syvällä sisimmässä kyteviä myrskyjä syttyi Hellyydessä usein - ehkä jopa useammin nyt, kun hänet oli sysätty lauttamajaan merelle yhdessä seitsemän muun kanssa. Onneksi täällä he saivat keksiä omat sääntönsä, ja Hellyys olikin jo ensimmäisenä iltana vaihtanut oman lauttansa köydet pidempiin ja liu’uttanut liinaa, kunnes jäi riittävän kauas muista lautoista irrottautumatta kuitenkaan itse lauttakylästä. Yksityisyys oli nimittäin se, mitä Hellyys itselleen eniten kaipas. Omaa aikaa ja omaa tilaa, kaukana muiden odotuksista. Siksi jokainen hellyydenkipeä katse, tuli se sitten Padalta, Runolta tai Mandoliinilta, sai Hellyyden tulistumaan.

Onneksi hän myös leppyi helposti, kunhan vain sai hetken aikaa itselleen. Tälläkin kertaa taivaan peittäneet vaaleanharmaat, paksut pilvet auttoivat hänet unohtamaan Padan pyynnön ja lumihiutaleet kutittelivat kasvoja kuin muistuttaen, ettei elämä ollut ihan niin vakavaa kuin Hellyys usein ajatteli. Hän nousi istumaan ja katseli ympärilleen. Meri oli muuttunut: aallot olivat rauhattomampia, tuuli epävakaampaa. Oli mahdollista, että kohoaisi myrsky. Paras käydä varoittamassa muita.

Hellyys nousi jaloilleen ja katsoi kauemmas merelle. Hän näki pienen soutuveneen, jonka kyydissä istuivat oranssien väripilkkujen perusteella ainakin Entäs ja Mandoliini – ja jos Mandoliini oli mukana, oli veneessä istuva pieni möykky varmaankin Pääsky. Näinkin kaukaa näki, että saattueen nuorin inhosi talvea etenkin, kun se saapui keskeyttämään kesän aurinkoiset helteet. Pääsky näkyi painautuvan vierustoveriaan vasten suojautuakseen ilkeältä tuulelta käpertymällä mahdollisimman pieneksi. Hellyys siristi silmiään ja näki, että venettä souti Runo, jonka pitkät hiukset liehuivat tuulen mukana.

Miksi nelikko oli soutamassa pois lauttakylästä, pakoon myrskyäkö? Mutta entä he muut: Pata, Vala, Harmi ja hän?

Hellyys kiersi lauttansa toiselle puolelle ja alkoi kerätä raskasta köyttä kannelle. Hyppäysetäisyydelle päästyään hän loikkasi pitkillä jaloillaan Padan lautalle. Se keinahteli voimakkaasti hänen painonsa alla, ja Hellyys toivoi, ettei Padan padassa kiehunut juuri nyt keittoa. Jos se loiskuisi yli, hän saisi Padalta lukuisia pahastuneita katseita ja seuraavaksi he varmaan söisivät liian suolaista tai pippurista keittoa päivälliseksi, sillä Padan ruoka heijasteli aina hänen tunteitaan ja tuulenpuuskiaan.

Hellyys antoi omalle lautalleen köyttä ja päästi sen jälleen pitämään saattueen perää. Sitten hän asteli Padan majaan. Se oli lauttakylän parhaimpia paikkoja: siellä oli aina lämmin ja sisään astuessa kasvoille tulvahti eriskummallisten tuoksujen sekamelska. Tällä kertaa Hellyys oli tuntevinaan lakritsijuuren tai ehkä sittenkin kuivatun basilikan tuoksun. Pata seisoi tiskialtaan ääressä ja kuurasi keittiöveistä. Hän vilkaisi Hellyyttä vain nopeasti hänen astuessa sisään. Ruokapöydän ääressä istui Vala, joka nyökkäsi hänelle tervehdykseksi.

”Minne muut menevät?” Hellyys kysyi Padalta.

”Tarkistamaan mökkiä, jos saisimme sieltä suojaa myrskyn yli”, Pata vastasi, huuhdellen veitsen matalassa astiassa ja kuivasi sen sitten pyyheliinalla.

”Annoit Pääskynkin mennä”, Hellyys sanoi jurosti, kun ei keksinyt, miten olisi paheksuntansa koko päätöksestä muuten osoittanut. Häntä harmitti, että muut olivat lähteneet lauttakylästä hänelle kertomatta.

”Runo halusi heidät mukaansa”, Pata kohautti olkiaan ja kääntyi vihdoin katsomaan Hellyyttä kunnolla. ”Olisitko halunnut mennä?”

Hellyys äännähti välttelevästi ja istui Valaa vastapäätä pöydän ääreen. Olisin mennyt, jos joku olisi kysynyt minua mukaan. Hellyys oli ollut mukana jo edellispäivänä tutkimassa saarta ja sen mökkiä, mutta tänään kukaan ei ollut ilmeisesti muistanut sitä, vaan hänet oli jätetty tänne yhdessä Padan, Valan ja Harmin kanssa.

”Toivottavasti he ehtivät takaisin, ennen kuin myrsky yltyy. Luuletko sen yltyvän?” Pata kysyi Hellyydeltä, joka kohautti olkiaan.

”Ei myrskyistä koskaan tiedä.”

Vala avasi suunsa kuin sanoakseen jotain, mutta tuli sitten toisiin ajatuksiin. Hellyys vilkaisi häntä. Ei Valankaan elämä huoletonta ollut. Sovintoonvaellusmatka oli vasta alkanut eikä kenelläkään heistä mennyt kovinkaan hyvin, mutta Vala tuntui kärsivän nimestään eniten. Vaikka Vala oli vasta yhdeksäntoista ja Hellyyttä kaksi vuotta nuorempi, hänen kulmiensa väliin oli jo muodostunut vaikeiden ajatusten muodostama uurre. Ei ollut helppoa puhua lupauksetta, sillä puhutut sanat toteutuivat Valan lausumina liian helposti. Siitä huolimatta Hellyys piti Valasta: hänen hiljaisessa seurassaan oli helppo olla.

Padan lautta heilahti jälleen, ja vain hetkeä myöhemmin Harmi astui sisään ovi paukahtaen. Hellyys huomasi, kuinka Padan otsa rypistyi ja suu muuttui tiukaksi viivaksi, mutta kun Harmi riisui kosteat kenkänsä ja sukkansa aivan oven juurella ja astui kuivin jaloin peremmälle, Pata jätti tytön – heidän kaikkien onneksi – torumatta.

”Miksei minua otettu mukaan?” Harmi kysyi kädet puuskassa, osoittamatta kysymystä oikeastaan kenellekään.

”Vene oli jo täysi”, Pata vastasi. Hän käveli ruoka-arkulle ja kohotti sen kantta. Hellyys katseli, kuinka Pata laski ruokavaroja ja mietti päivällistä. ”Sitä paitsi” – hän jatkoi Harmia vilkaisten – ”märillä kengillä sinulla ei olisi ollut minkäänlaista asiaa saareen. Olisit saanut flunssan. Miten sinä onnistuit ne jo kastelemaan?”

“Kokeilin, kuinka lämmintä vesi on, mutta unohdin riisua sukat”, Harmi vastasi ja käveli Padan huokauksesta välittämättä pöydän ääreen, veti kolistellen itselleen tuolin ja istui alas. Hän vilkaisi Valaa, sitten Hellyyttä ja kysyi: ”Voidaanko pelata korttia? Minulla ei ole mitään tekemistä.”

Se sopi muille enemmän kuin hyvin: Valan ei tarvinnut sanoa mitään ja Hellyys sai jakaa kortit tietämättä, toivatko ne pelaajalleen iloa vai eivät. Samalla aikakin kului, kun he odottivat muita palaavaksi. Pata alkoi kuoria porkkanoita, lanttua ja perunoita, heitellen niitä ruokapataan ne pilkottuaan. Lauttamajan täytti keskittynyt hiljaisuus, jota rytmittivät leikkuulautaa vasten napsahteleva veitsi ja pöytään isketyt kortit.

Kolmannen pelin jälkeen Vala kävi kurkistamassa ulos ovesta. Kylmä tuulahdus toi hänet nopeasti takaisin sisään.

”Voi olla, että joutuvat jäämään saareen”, Vala sanoi hiljaa. Se sai Padan kiirehtimään ulko-ovelle, ja Harmi seurasi hänen jalanjäljissään.

”Ei se ole epävarmaa, vaan aivan varmaa”, Harmi julisti heti saatuaan nenänsä ulos ovesta. “Siellä pysyvät!”

Pata puuskahti ja pudisteli päätään. ”He joutuvat jäämään sinne yöksi, enkä antanut heille muuta kuin voileipiä ja lämmintä juotavaa.”

”Huolehdit turhaan”, Hellyys sanoi, mutta puri heti kieltään ja torui itseään. Hän ei halunnut osoittaa hellyyttä, etenkään tällä tavalla vahingossa. Hän oli lähtenyt kotoaan päästäkseen ikuisesta lohduttajan roolista eikä aikonut toistaa menneisyyttään lauttakylässä. Lohdulliset sanat olivat kuitenkin karanneet hänen suustaan kuin varkain ja se sai Hellyyden ärtymään. Hän vilkaisi Pataa varoen nähdäkseen, miten nainen hänen sanoihinsa reagoi, mutta sanat eivät ilmeisesti olleet lohduttaneet, sillä Pata palasi leikkuulautansa ääreen.

Kaikki hiljenivät omiin ajatuksiinsa. Useammin kuin kerran Hellyys huomasi Padan vilkaisevan ikkunasta ulos kohti saarta. Tuuli ujelsi mastoissa ja lumisade kerrostui hitaasti valkeaksi peitoksi lauttakylän katoille ja kansille.

[Vuorna]

Aamua! Nyt vasta ennätin tämän pariin, mutta nimitaikuus ja kesäseikkailu herättivät mun huomion jo pari viikkoa sitten. Ja siis ensimmäisen kahden luvun perusteella olen todella tyytyväinen, että tätä on vielä mahtavat 45 lukua jäljellä! Tämä on nimittäin aivan hurjan kiehtova, koko tuo idea nimien yhteydestä henkilön koko olemukseen on erinomainen ja en malta odottaa sitä, millaisia haasteita se tuo mukanaan tarinan edetessä.

Teidän kirjoittamia tekstejä on aina kiva lukea ja niin oli näitäkin lukuja. Pidin erityisesti siitä, miten hahmoja kuvailtiin ilahduttavan tarkasti – oli helppo luoda heistä mielikuvia tekstin pohjalta. Ja aivan ekstrapaljon pidän siitä, miten Runo todella riimittelee! Se on minusta aivan huippuhieno yksityiskohta. Pata ja Hellyys ovat molemmat kiinnostavia hahmoja, heillä on selkeästi hankaluuksia sopeutua nimiensä muodostamiin raameihin. Jännä nähdä miten se tulee tulevaisuudessa kenties vaikuttamaan tapahtumiin.

Tämä on nyt ehkä ennemmin tämmöinen ilmoitus siitä, että jään todellakin seuraamaan ja innolla odotan jo seuraavia lukuja ja sitä, mitä kaikkea mielenkiintoista tässä tulee tapahtumaan! Ensin nyt ainakin se, että mitähän ihmettä tuo myrsky tarkoittaa ja että selviääkö tutkimusmatkailijanelikko kunnossa takaisin. Kiitos hurjasti näistä luvuista, ihanaa päästä seuraavan luvun pariin jo huomenna <3

[jossujb]

Ihanaa kun julkaisette tämän Finissä, varsinkin kun olette yhdessä nähneet tämän kirjoittamiseen niin paljon vaivaa ja se ansaitsee tulla nähdyksi

Nämä kaksi ensimmäistä osaa herättää kahtalaisesti mielenkiinnon ylipäätänsä koko tarinan pohjustuksesta. Nimet ja niiden varsin kirjaimellinen sitovuus on mielenkiintoista. Runo esimekrkiksi näin alkuun tuntuu olevan melko sinut itsensä ja oman nimensa kanssa, eikä taistele asiaa vastaan ainakaan vielä. Padalla ja Hellyydella on taas toisenlainen kokemus, jossa tuntuu, että nimi ei sovi, tai he hylkivät itsessään piirteitä, jotka ovat nimenmukaisia. Sitten on taas Pääsky, joka näennäesti ei ulkonäöltään ole ollenkaan sellainen mitä nimen voisi antaa olettaa - mutta ensivaikutelma on väärässä, ja hän tosiaan on kylmälle herkkä pikkulintu.

Konseptista voi halutessaan lukea paljon erilaisia metaforia. Itse nyt päällimmäisenä tulin ajatelleeksi nyt esimerkiksi sukupuolirooleja, tai mitä tahansa muita odotuksia ja oletuksia mitä ihmisestä voidaan tehdä ihan vaan ulkonäön, sukupuolen, uskononnun, kansallisuuden yms. perusteella, ilman että siihen on saanut itse mitenkään vaikuttaa. Ja toisaalta, vaikka nimen kieltäisi itsestään, koksa se vaikutus vaan asetetaan sun päälle kysymättä niin se vaikuttaa kieltäytymisestä huolimatta.

Siis näin niinku randomisti näin ekoja ajatuksia miettien, puhun ihan puutaheinää xD

Toisaalta mielenkiintoinen on epämääräisesti post-apokalyptinen/Käspästen herra/yhteiskunnan ulkopuolelle jättäytymisen miljöö. Mielenkiinnolla odotan miksi nuoret ja lapset ovat tehneet oman pienen yhteiskuntansa muista erillään.

Joo, mutta siis, tää kommentti on enemmän niinku seuraustägiksi ja sillee, odotan uusia osia mielenkiinnolla.

jjb

[hiddenben]

Vuorna, kiitos ilahduttavasta kommentista! Kivaa kuulla, että hahmot heräävät eloon lukiessa ja Runon riimittelyt miellyttävät, niitä on nimittäin luvassa jatkossakin Ja hauskaa, että olet mukana seuraamassa tarinaa! Tervetuloa ♥

jossujb, kivaa, että tulit kirjoittamaan kommentin tähän! Kovin mielenkiintoisia pohdintoja, etenkin tuo odotuksiin ja oletuksiin liittyvä ajatus. Voi olla, että saat ajatuksillesi vastakaikua tulevissa luvuissa Mainiota, että lähdet mukaan seikkailuun! Kiitos kommentistasi ♥

K/H: Kaarne on järjestämässä ohjelmaa ja ajanvietettä ahkerille rippileiriläisille, joten julkaisen tämän viikon luvun hänen puolestaan. Häneltä kuitenkin terveisiä ja omasta puolestani toivotan kaikille lempeää viikonloppua! Ja luonnollisesti lukuiloa


Kolmas luku: Pata

Pata riisui essunsa ja ripusti sen majansa seinässä olevaan naulaan. Pilkotut vihannekset ja Valan edeltävänä yönä pyytämä kala hautuivat kannen alla ja ruoka valmistuisi loppuun itsekseen, joten Padalla ei ollut sen suhteen enää mitään tehtävää. Ajatus turhautti häntä, sillä niin kauan kuin hän oli voinut keskittyä kuorimiseen, fileoimiseen ja pilkkomiseen, huoli oli ollut helppo sulkea ulkopuolelle. Nyt se ei enää onnistunut, joten vaihtoehdoiksi jäivät murehtiminen tai korttipeliin osallistuminen, eikä kumpikaan innostanut Pataa lainkaan.

Hän vilkaisi korttien ylle kumartuneita matkatovereitaan ja pudisti päätään. Peliin liittymisen sijaan Pata astui ulos majasta ja kuulosteli lumimyrskyä. Se oli jo saanut lumipeitteen kinostumaan kylän katoille ja tehnyt lauttoja kiertävät ulokkeetkin petollisen liukkaiksi. Sillä hetkellä taivas oli ääriään myöten täynnä pilviä, tuulta ja talvea, eikä kesästä näkynyt pilkahdustakaan. Pata toivoi sydämestään, että johtuipa myrsky sitten mistä tahansa, se ymmärtäisi tauota yhden yön jälkeen. Heidän majojaan ei ollut tarkoitettu kyntämään merta talvisaikaan, eikä Pata ollut ehtinyt hankkia ruokavarastojakaan pidemmän seisahduksen varalle. Toki hänen patansa keitti kelvollista ruokaa melkein mistä tahansa, mutta sitä ominaisuutta Pata pyrki välttelemään viimeiseen asti. Hänelle oli kunnia-asia, että valmistettu ruoka maistui hyvältä siksi, että hän oli sen itse tehnyt ja tarkoin maustanut, eikä minkään typerän nimitaikuuden ansiosta.

Pata hytisi. Hän kiersi majansa toiselle puolelle varovaisin askelin, sillä lumen ja hyhmän peittämä uloke oli liukas. Siltäkään puolelta hän ei kuitenkaan erottanut saarta kunnolla: vain sen kumpuilevan muodon ja aavistuksen puiden hahmoista pyryverhon takaa.

“Minne sinä olet menossa?” Harmi kysyi. Pata säpsähti ja oli vähällä horjahtaa ja pudota mereen. Hän mulkaisi taakseen hiipinyttä Harmia, joka tuijotti takaisin viaton ilme sievillä kasvoillaan. Harmin pään ympäri palmikoituihin hiuksiinkin oli kerrostunut lunta, vaikkei tämä varmasti ollut viettänyt ulkona minuuttiakaan.

“En minnekään. Halusin vain tarkistaa, josko näkisin saareen asti. Esimerkiksi savun nousevan piipusta tai –”

“Auttaako murehtiminen sinua?” Harmi kysyi. “Saako se olosi paremmaksi?”

“Typerä kysymys”, Pata murahti. “Enkä minä murehdi – ajattelen vain. Jonkun sekin pitää tässä lauttakylässä hoitaa.”

“Ja sinäkö olet siihen hommaan paras?” Harmi tirskahti. “Kun meillä on kirjojaan mukana raahaava Runo tai Vala, joka ei muuta teekään kuin ajattelee päivät pitkät. Sinä voisit vain tyytyä keittämään –”

“Saat kohta kauhasta”, Pata varoitti. “Ja joudut kuorimaan huomisen ruoan perunat.”

Harmi vaikeni, vaikka hänen katseensa olikin edelleen kujeileva. Pata rypisti vielä otsaansa myrskylle. Se näytti olevan edelleen yltymään päin. Sitten hän ryhdistäytyi ja hätyytti Harmin edellään takaisin sisään.


Kun yö alkoi lähestyä, Pata levitti yhdessä Hellyyden ja Valan kanssa majansa seiniä vasten nojaavat patjat lattialle ja jakoi kamiinavahtivuorot. Muilla ei ollut yleensä tapana nukkua Padan lautassa, mutta siellä oli paras kamiina ja eniten tilaa, ja lumimyrskyltä oli turvallisempaa suojautua yhdessä. Harmia Pata ei uskaltanut jättää kaminavuoroon yksikseen, sillä kerran siitä oli seurannut vain palovammoja ja reikä Padan suosikkiliinaan. Myrsky riehui ja kolisteli majan seiniä edelleen, mutta se ei päässyt läpi paksuista vahalla vahvistetuista kangasovista, ja kamina piti kylmän loitolla. Pata otti ensimmäisen vahtivuoron, koska tiesi, ettei kuitenkaan saisi huoleltaan vielä unta, ja istahti pöydän ääreen lukemaan Runolta lainaamaansa kirjaa.

Hän oli juuri ehtinyt uppoutua merikansan ja saarelaisten välirikosta kertovaan tarinaan, kun joku koputti häntä olkapäähän. Pata huokaisi, laski kirjansa ja kohotti katseensa puolittain odottaen, että kyseessä olisi jälleen Harmi, mutta sen sijaan hän kohtasikin Valan vakavat silmät. Pata kohotti kulmaansa.

“Uni voi olla oikukas ystävä”, Vala sanoi. Hänen äänensä oli käyttämättömyydestä karhea, ja hän valitsi sanansa huolellisesti. “Yökalastus, tiedäthän.”

Valalla oli tapana valvoa öisin ja käydä usein kalastamassa, joko yksin tai toisinaan Hellyyden kanssa. Pata ei tiennyt, valvoiko Vala kalastuksen vuoksi vai kalastiko hän valvomisen vuoksi, mutta juuri nyt sillä ei ollut merkitystä. Vala istui pöydän toiselle puolelle ja alkoi sekoittaa kortteja. Hän ei kysynyt mitään, mutta Pata tiesi, ettei kyse ollut epäkohteliaisuudesta: Valalla oli tapana puhua mahdollisimman vähän ja esittää kysymyksensäkin teoillaan sanojen sijaan.

Pata nyökkäsi. Hän nousi sen verran, että laittoi teepannun hautumaan kaminan päälle, ja palasi sitten pöydän ääreen. Vala odotti kortteja jakamatta, joten Pata mietti hetken ja ehdotti sitten:

“Kolmea kuningatarta?”

Vala alkoi jakaa kortteja vastauksena Padan ehdotukseen. Siinä pelissä hyvä muisti oli tärkein ominaisuus ja siksi Pata ei mielellään pelannut peliä Runon tai Entäksen kanssa, sillä he tuntuivat aina pysyvän kärryillä jokaisesta pelatusta kortista. Valan kanssa he olivat kuitenkin suhteellisen tasaväkiset, eikä Harmikaan olisi nyt sotkemassa peliä hämäyksillään.

Vala katseli korttejaan mietteliäänä. Hän näytti myrskylyhdyn valossa hyvin tavalliselta, jos kohta uupuneelta: lyhyiksi leikatut vaaleanruskeat hiukset, ruskeat silmät, tyynet kasvot. Ainoa epätavallinen asia Valassa tuntui olevan se väsynyt hiljaisuus, joka häntä lakkaamatta ympäröi. Pata ei oikein osannut sanoa, mitä hänestä ajatteli – ja niinpä hän ei enimmäkseen ajatellut Valaa lainkaan. Se oli helppoa, sillä Vala lusikoi aina ruokansa kuuliaisesti, tiskasi omat astiansa eikä napissut yhtään mistään. Hän hukkui helposti taka-alalle, eikä Padalla ollut tapana työntää nokkaansa muiden asioihin.

Pata vilkaisi nurkassa nukkuvaa Harmia ja Hellyyttä. Jälkimmäinen oli asettunut makuupusseineen lautan vetoisimpaan paikkaan oviaukon eteen, vaikka olisi voinut valita minkä tahansa muun paikan lattialta. Pata hymähti. Hellyys tuntui järjestelmällisesti torjuvan kaiken nimeensä liittyvän, mutta siitä huolimatta sen ydin pilkahti toisinaan esiin juuri tällaisissa asioissa.

Vala löi pöytään ensimmäisen kortin. (Tai pikemminkin laski hyvin huolellisesti, aivan kuin korttipeleissäkin olisi ollut syytä välttää äkkinäisiä liikkeitä.) Pata vastasi ja keskittyi peliin ollakseen miettimättä liikaa heidän pienen ryhmänsä puuttuvia jäseniä ja ulkona raivoavaa myrskyä. Se piti hänen huolensa kurissa aina yhden kierroksen verran kerrallaan.

Vasta kolmannen pelin jälkeen hän ymmärsi, että Vala ei ehkä ollutkaan ehdottanut kortinpeluuta vain oman unettomuutensa vuoksi.


“Lumisade on lakannut.”

Pata räpytteli silmiään ja kohottautui istumaan Hellyyden ilmoituksen kuullessaan. Hellyys seisoi oviaukossa ja hänen takaansa tulvi sisään kirkasta aamuvaloa. Pata haistoi myös kaurapuuron ja kahvin tuoksun, mutta ne saivat hänet lähinnä kurtistamaan kulmiaan ja toivomaan, että keittäjä ei ollut Harmi, joka poltti puuron aina pohjaan, tai Hellyys, joka unohti suolan joka kerta. Vala ei taas ellut keittänyt puuroa vielä koskaan, joten hän olisi saattanut tehdä molemmat. Hyviä vaihtoehtoja ei kertakaikkiaan ollut.

Pata kömpi ylös riippumatostaan. Harmi hämmensi puuropataa keskittyneesti ja hetken Pata jopa uskoi, että tämä oli ottanut useammasta torumisesta opikseen. Se harhaluulo rikkoutui kuitenkin pian, sillä hellan viereen ehdittyään Pata näki, että kaurapuuron seassa oli vähintäänkin puolet mustikoita.

“Ei”, Pata tiuskahti. “Niiden oli tarkoitus mennä piirakkaan!”

“Ovat ne hyviä puurossakin”, Harmi huomautti. “Ja puuro ilman mustikoita on pahaa. Pelkkä piirakkataikinakin on hyvää, ei se mustikoita kaipaa.”

Pata avasi suunsa väittääkseen vastaan, mutta Hellyys keskeytti hänet. “Lumisade on lakannut, mutta pakkasta on yhä ja meri on jäässä.”

“Jäässä?” Pata toisti. Miten ihmeessä? Meri ei jäädy talvellakaan ainakaan kuukauteen ensimmäisten lumisateiden jälkeen, ja nyt on kesä.

“Tule itse katsomaan”, Hellyys kehotti yrmeään tapaansa. Aivan kuin koko meren jäätyminen olisi ollut Padan syytä.

Pata mulkaisi vielä Harmia ja seurasi sitten Hellyyttä ulos. Sää oli tyyni ja kirkas, mutta pakkanen löi kasvoihin jo heti ovella. Hellyys hypähti alas kannelta ja seisoi jäällä aivan kuin ei olisi hetkeäkään pelännyt sen pettävän. Lauttakylän kattoja peitti paksu lumipeite ja räystäiden reunaan oli muodostunut jääpuikkoja.

“Jää on tukevaa ja ulottuu rantaan asti”, Hellyys sanoi ja hyppeli sanojensa vakuudeksi paikoillaan. “Ja me olemme täysin jumissa.”

[marieophelia]

Terveisiä Kommenttikampanjasta! Tuntui kyllä vähän huijaamiselta ottaa tämä sieltä, koska olisin kyllä muutenkin tämän lukenut, mutta pääasia, että on ihan pakko myös kommentoida! Tämänkin kommentin kirjoittamisessa on ollut omat haasteensa, sillä tietokoneeni nettiyhteys on ailahtelevaisella tuulella. Ratkaisin kuitenkin ongelman ihan itse -- ilman poikaystävän tai veljen apua -- ja koen nyt uhmanneeni omaa identiteettiäni, mikä sopiikin hyvin tämän tarinan teemaan! No, jaarittelut sikseen ja itse asiaan!

Siinä vaiheessa, kun tajusin Runon riimittelevän, hihkaisin melkein ääneen. Tällainen konsepti, jossa nimi määrittelee henkilön ominaisuuksia (ja ilmeisesti taikuutta) loistava! Tuntuu, että tässä varmasti selviää hahmoista koko ajan uutta. Padan nimi on mielenkiintoinen: mietin oikeastaan jo ennen lukemista, että pata voi viitata sekä ruokapataan että korttipakan pataan ja siksi hykertelin mielessäni, kun selvisi, että porukalla on tapana pelata korttia! Hellyys on myös kiinnostava. Nimi kuulostaa lällyltä, mutta hahmo ei todellakaan sellaiselta vaikuta ja on hyvin mielenkiintoista odottaa, miten hän ottaa nimen omakseen. Harmin puolesta vähän harmittaa: saako hän pelkkää harmia aikaiseksi? Ja jos itse eläisin tällaisessa maailmassa, voisin kuvitella olevani nimeltäni nimeltäni Entäs. Kiinnostuneena myös odotan, millaisia taikakykyjä kullakin hahmolla on. Pääskyn taikuus ainakin vakuutti. Pidän myös lauttakylästä ympäristönä ja tosiaan niin kuin jossujb jo sanoikin, eristäytyminen tuo varmasti oman mausteensa tähän.

Tarinan teema on kiinnostava ja koen siihen samaistumispintaa. Helpostihan esimerkiksi kaveriporukassa tai parisuhteessa jämähtää tiettyyn rooliin, josta on vaikea pyristellä pois, vaikkei rooli aivan omalta tuntuisi. Ristiriita sen välillä, millainen henkilö kokee itse olevansa ja millaisena toiset hänet näkevät (tai millaisena henkilö ajattelee toisten hänet näkevän) on tässä todella hyvin havainnollistettu. Siksi odotankin innolla, miten kukakin hahmo lähtee tässä omaa identiteettiään rakentamaan.

Luulin jostain syystä, että tätä olisi ilmestynyt jo neljä lukua ja henkäisin "höh", kun niitä olikin vain kolme.

Kiitos paljon, että jaatte tämän tänne iloksemme!<3

[hiddenben]

marieophelia, hyvä sinä, kun ratkaisit nettiongelman ihan itse! Tuollainen uhmaaminen sopii mainiosti yhteen tämän tekstin kanssa Kivaa kuulla, että hahmot miellyttävät ja herättävät kysymyksiä! Lauttakylästä löytyy ihmisiä kyllä moneen lähtöön. Hellyys on kaikkea muuta kuin hellä, tai ainakin hän yrittää olla jotain muuta kuin nimensä, ja Harmi puolestaan... no, hän on ehkä harmillinen, mutta se ei aina ole huono asia Sen voin kyllä luvata, että hahmot oppivat paljon itsestään ja toisistaan matkan varrella. Hauskaa myös, että teema kiinnostaa. Itsellenikin on tuttua tuo, että helposti jämähtää yhteen rooliin ja siitä irtautuminen on vaikeaa, kun muut oppivat odottamaan sitä roolia - ja ehkä juuri siksi tämän tekstin kirjoittaminen oli (ja on) niin kivaa, koska samaistumispintaa löytyy Iso kiitos kommentistasi, nyt tulee se odottamasi neljäs luku

K/H: Tässäpä pientä luettavaa juhannusviikonloppuun! Etelä-Suomeen on ainakin luvattua vaihtelevaa säätä, joten ehkä sadesäällä on mukava lukea purevasta talvesta keskellä kesää? Lempeää juhannusta! ♥




Neljäs luku: Hellyys


Veden eri olomuodot olivat aina kiehtoneet Hellyyttä. Hän oli kasvanut meren äärellä ja oppinut vanhempiensa avulla tunnistamaan tietynlaiset pilvet, tarkkailemaan aalloilla kuohuvia vaahtopäitä sekä tunnistamaan, mitä poskia pistelevä tuiske saapuvasta lumesta kertoi. Sydäntalvena jäätyvästä merestä Hellyys piti kuitenkin eniten. Silloin koko maailma kasvoi kolme kertaa suuremmaksi, kun rannalta saattoi jatkaa matkaa kymmeniä, ellei jopa satoja metrejä eteenpäin merelle ja siellä kääntyä katsomaan, miltä kotiranta näytti. Koko maailma muuttui ja oma näkökulma sen mukana.

Mutta tällaista säätilan muutosta Hellyys ei ymmärtänyt. Jää hänen jalkojensa alla oli luonnottoman paksua siihen nähden, että jäätyminen oli tapahtunut yhden yön aikana – puhumattakaan siitä, että oli kesä. Hellyys hypähti muutaman kerran osoittaakseen lautallaan epäuskoisena seisovalle hontelolle Padalle, että jää kesti hänenkin kaltaisen miehen painon, vaikka Hellyys tunsi olonsa aivan yhtä epäileväiseksi kuin kärttyisä Patakin.

”Jäätä, ihanko totta!” Harmi huudahti puristautuessaan Padan ohi oviaukosta ja tuijotti ympärillään avautuvaa maisemaa. ”Mahtavaa! Missä luistimet ovat? Tai potkukelkka!”

”Ei löydy”, Pata sanoi purevasti. ”Meidän on tarkoitus purjehtia kevään lopusta korkeintaan syksyn alkuun. Se ei ole luistinten aikaa. Enkä ymmärrä, mihin kuvittelet meidän säilöneen kokonaisen potkukelkan.”

Harmi vähät välitti Padan äreydestä vaan laskeutui jäälle ja alkoi luistella sitä pitkin pelkät villasukat jalassa. Lumi tarttui nopeasti villaan eikä kulku ollut kovinkaan sujuvaa, mutta Hellyyden helpotukseksi Pata näki, kuinka iloiseksi luistelu Harmin teki, eikä torunut tyttöä villasukkien väärinkäytöstä.

Harmin luistellessa edestakaisin Hellyys käänsi katseensa pieneen saareen ja siellä olevaan mökkiin. Helpotus oli suuri hänen nähdessään savupiipusta kohoavan savuvanan. Sitä ei sieltä vielä hetki sitten tullut. Kun hän oikein siristi silmiään, hän oli näkevinään myös hahmon mökin ulkopuolella. Ehkä häivähdys Mandoliinin oranssia mekkoa?

Hellyys kiristeli leukaperiään miettiessään, kertoisiko huomionsa Padalle. Se osoittaisi hellyyttä ja sympatiaa Padan yön yli kestäneelle huolelle ja saattaisi auttaa häntä kestämään Harmin hölmöilyä. Lopulta Hellyys antoi sanojen tulla ulos, mutta mahdollisimman värittömästi:

”Kaikki vaikuttaa olevan hyvin saarella.”

Se sai Padan katseen kohoamaan Harmista saareen, ja todella: helpotus kohosi hänen pyöreille kasvoille ja sai rypyn kulmien välissä siliämään. Hellyys käänsi katseensa pois nähdessään hymyn kohoavan Padan huulille ja katseli sen sijaan Harmin pyörähtelyä jäällä, kunnes Pata sanoi:

”Siinä tapauksessa otamme puuron ja kahvit mukaamme ja kävelemme saareen jakamaan aamupalan muiden kanssa. Harmi, tule auttamaan.”

”Enkä!” Harmi huudahti. ”Minulla on hauskaa!”

”Sinun villasukkasi menevät kohta pilalle”, Hellyys huomautti, mutta kuitenkin niin, ettei Pata kuullut. ”Ja jos niin käy, joudut jäämään yksin lauttavahdiksi etkä pääse saareen lainkaan.”

Harmi näytti Hellyydelle kieltä, mutta ei uskaltanut vastustaa vaan astui jäältä Padan lautalle. Vala oli myös tullut ulos majasta ja kiersi kätensä ympärilleen suojaksi kevyeltä tuulelta. Hellyys katsoi Valaa, Vala katsoi häntä, mutta kumpikaan ei sanonut mitään. Heidän ei tarvinnut, sillä Hellyys arvasi, että Vala mietti niitä asioita mitä hänkin: outoa säätilan muutosta, jäätä ja pilkkimistä, ja koko heidän lauttakylänsä matkan etenemistä – ja pysähtymistä.

”Tuletko mukaan saareen?” Hellyys kysyi kävellessään varovaisesti jäältä takaisin Padan lautalle.

”Tulen”, Vala sanoi. “Lienee parempi pysyä yhdessä.”


He kaivoivat esiin termospullot ja kaatoivat niihin höyryävää kahvia. Vala annosteli mustikoiden värjäämää violettia kaurapuuroa kannellisiin rasioihin ja Harmi pakkasi ne kahteen selkäreppuun. Pata keitti vielä kananmunia ja otti mukaan yhden lounaalle varatuista limpuista, peläten muiden olevan nälkiintyneitä yhden yön jäljiltä.

Hellyys kuunteli hetken Padan ääneen mutistuja huolia, mutta ei vastannut mitään. Sen sijaan hän käveli ulos ja katseli taivasta. Pilvet olivat väistyneet aamun aikana, mutta taivaan sini oli kovaa ja koettelevaa. Tämä jää ei sulaisi tänään eikä edes huomenna. Outo säätila saattaisi pakottaa heidät pysymään tässä poukamassa pitkäänkin.

Hellyys käveli jäätä pitkin lautalleen, puki päälleen paksun villapaidan ja takin ja pakkasi reppuunsa kaulahuivin ja hanskojen lisäksi tulitikkuja, kirjan ja hetken pohdinnan jälkeen taskumatin. Oli mahdotonta tietää, mikä heitä odottaisi saaressa, joten oli parempi valmistautua kaikkeen. Sitten Hellyys lukitsi lauttansa oven ja palasi häntä odottavan seurueen luo. Kaikki olivat pukeneet päälle paksuimmat vaatteensa ja näyttivät hullunkurisilta villapaidoissaan ja niiden alta pilkottavissa kesävaatteissa, mutta ainakaan heille ei tulisi kylmä.

Saareen oli jäähän jumittuneelta lauttakylältä muutaman sadan metrin matka. He etenivät hitaasti, varoen askeliaan jään liukkaalla pinnalla. Vala käveli ensimmäisenä, kokeillen jäätä terävällä kepillä. Hellyys ja Harmi kulkivat muutaman askeleen taaempana, ja Pata piti seurueen perää.

”Miksi meri jäätyy keskellä kesää?” Harmi kysyi ja yritti ottaa yhtä pitkiä askelia jäällä kuin Hellyys siinä kuitenkaan onnistumatta.

”Tuollaiset kysymykset kuuluvat Entäkselle”, Hellyys vastasi. Hän ei ollut juttutuulella.

”Mutta ei se silti tarkoita, ettenkö minäkin saisi kysyä kysymyksiä”, Harmi sanoi, ja Hellyyden huulilta karkasi huokaus. ”Sitä paitsi, Entäs on nyt saaressa, joten jonkun pitää esittää kysymykset hänen puolestaan.”

”Meillä ei ole kysymykseen vastausta, siispä sitä on turha kysyä.”

Hellyys näki Harmin mulkaisevan häntä ja oli hyvillään. Tyttöä oli hauska haastaa, vaikka hän olikin toisinaan paha suustaan ja saattoi sanoa loukkaaviakin asioita. Mutta Harmilla oli myös sellaista energiaa ja älyä, jota ei kenelläkään muulla heidän lauttakylässään ollut.

”Ellei Valalla ole vastausta”, Hellyys kuitenkin lisäsi, ja sai Harmin kääntämään huomionsa Valaan, joka käveli hiljaisena heidän edessään. Harmi otti muutaman vikkelän askeleen eteenpäin, horjahti, mutta säilytti tasapainonsa, ja pian Hellyys kuuli tytön esittävän saman kysymyksen Valalle.

Hellyys hymähti ja nautti saamastaan rauhasta. Sitä ei kuitenkaan kestänyt sekunteja kauempaa: kun Harmi oli pois tieltä, Pata kiirehti askelissaan hänen vierelleen. Hellyys pidätteli uutta huokausta. Kaikilla tuntui olevan hänelle tänään asiaa.

”Harmin kysymys on aiheellinen”, Pata sanoi hiljaa, sovittaen askeltensa tahdin Hellyyden omiin. ”Onko sinulla mitään aavistusta, mistä tässä on kyse?”

Hellyys pysytteli hiljaa ja piti katseensa mökin savupiipusta kohoavassa savuvanassa.

”Voisiko se olla taikuutta?” Pata jatkoi. “Esimerkiksi Suojan lähettämää haastetaikuutta, joka koettelee voimiamme? Kuulin ennen lähtöämme huhuja, että sellaista tapahtuu, vaikka kukaan ei pystynyt kertomaan asiasta sen enempää.”

Hellyys ynähti, ja Pata otti sen kannustuksena jatkaa.

”Toinen vaihtoehto voisi olla nimitaikuus. Jos joku, esimerkiksi Opetus tai Haaste, käyttää voimiaan ja langettaa tällaisen vitsauksen meidän yllemme ihan vain kiusatakseen. Sellaistakin tapahtuu. Mutta miksi juuri meille?”

”Hyviä kysymyksiä kaikki”, Hellyys vastasi lopulta, kun tunsi Padan katseen itsessään. Hänen mielessään pyörivät samanlaiset kysymykset, mutta hän ei halunnut keskustella niistä yksin Padan kanssa. Näissä asioissa oli parempi kuunnella muita, jotka olivat heitä lukeneempia. ”Täytyy toivoa, että joku ryhmässämme tietää enemmän. Ehkä Runo on lukenut tällaisesta.”

Pata nyökkäsi, vastauksen vihdoin rauhoittaessa hänen levotonta mieltään.

Ranta lähestyi metri metriltä, ja heidän ollessa vain lyhyen pyrähdyksen päässä, mökin ovi avautui ja Runo, Entäs, Mandoliini ja Pääsky astuivat ulos kohtaamaan heidät.

”Hei vaan!” Pääsky huudahti sirkuttaen ja heilutti käsiään villisti ilmassa.

Hellyys tunsi pienen hymyn kohoavan suupieliinsä. Ilmeisesti kaikki oli olosuhteista huolimatta hyvin. Pata lähti kiirehtimään askelissaan kohti rantaa, melkein jo juoksi jäätä pitkin helpottunut hymy kasvoillaan. Hellyys avasi suunsa huudahtaakseen, yritti ottaa Padan käsivarresta kiinni ja hillitä, sillä jää oli tässä kohtaa rantaa lumesta puhdas ja sen pinta liukas, mutta ei ehtinyt. Pata ei päässyt montaa askelta edemmäs, kun jo liukastui. Kaatuessaan hän otti jään vastaan kyynärpäällään ja huudahti kivusta.

[Kaarne]

K/H: Hei ja kiitos minunkin puolestani kaikista kommenteista, ne ilahduttivat riparikaaoksen keskellä valtavasti! Lähden tänään taas jo seuraavalle leirille, mutta ehdin onneksi sentään tällä kertaa julkaisemaan luvun itse, jahuu! Tämä nimenomainen on aika lyhyt tunnelmointipätkä, mutta saadaanpahan taas ainakin koko konkkaronkka kokoon. Toivottavasti luku ilahduttaa, lempeää viikonloppua!


Viides luku: Pata

Pata kuuli ilkeän rusahduksen, kun hänen kyynärpäänsä iskeytyi jäähän. Hän irvisti ja toivoi ohikiitävän hetken ajan, että rusahdus olisi ollut peräisin särkyvästä jäästä, mutta turhaan. Käteen ei sattunut vielä, mutta Pata tiesi, että jokin oli mennyt rikki. Hellyys tuntui huomanneen saman, sillä tämä näytti kerrankin avoimesti huolestuneelta kyykistyessään Padan viereen.

“Oletko kunnossa?” hän kysyi.

Pata irvisti. “Paha sanoa. Luulen, että käteni on murtunut.”

Asian lausuminen ääneen tuntui tekevän siitä enemmän totta, vaikkei Pata Vala ollutkaan. Padan teki mieli itkeä, mutta hän pakotti itsensä pysymään tyynenä. Surkuttelu tai vollottaminen eivät nyt auttaisi, ja sitä paitsi heillä oli muutenkin tarpeeksi murehdittavaa. Jää, talvi, ruokavarojen riittäminen, heidän saattueensa tavoite...

Harmikin oli ehtinyt Padan viereen. “Tuon parantumisessa kestää kyllä sitten viikkoja”, hän totesi topakasti.

“Harmi, kuule, nyt tarvitaan / sinua halkoja kantamaan. / Ota mukaan Entäs ja Vala / ja mökin vajasta niitä tuoda ala”, paikalle kiirehtinyt Runo ehti väliin ennen kuin Pata ehti äyskähtää Harmille. Harmi ei vastannut mitään, vaan tuntui kerrankin tajuavan itse, ettei hänestä olisi hyötyä murtuneen käden suhteen. Vala lähti johtamaan Entästä ja Harmia takaisin mökkiä kohti.

“Ja sinun kätesi meidän täytyy tarkistaa / ja varmaan myöskin lastoittaa. / Kerrohan, Pata, suoraan minulle / paljonko kipua tuottaa murtuma sinulle?” Runo kysyi auttaessaan Padan varovasti ylös.

“Ei vielä juurikaan”, Pata ähkäisi. “Mutta se alkaakin yleensä vasta myöhemmin, tai ainakin olen kuullut niin.”

“Sinut täytyy saada takaisin lauttakylään”, Hellyys sanoi. Runo pudisti päätään.

“Siinä ei nyt ole järkeä: / jos jää sulaa, se alkaa kyläämme särkeä. / Kun jäähän syntyvät railot syvät / niin pian laudat repeytyvät / ja ne pirstovat paalut ja lautat. / Siispä kerron, nyt näin parhaiten autat: / Pata täytyy suojaan ylös viedä / ja miten työnjako sitten… hmm, vielä en tiedä. / Mutta lautoilta pitää hakea tarvikkeet / jotka ensiapua varten olemme sinne hankkineet. / Sinä voisit sen tehdä, eikö niin? / Minä vien Padan ja Pääskyn asemiin”, Runo puhui nopeasti. Hän oli määrätietoinen ja tuntui tällä kertaa ottaneen johtajan roolinsa haltuun sellaisella varmuudella, joka ei sietänyt vastaväitteitä.

Hellyys nyökkäsi. Hän kääntyi ja lähti kävelemään ripeästi kohti lauttakylää, mutta kuitenkin varovaisemmin kuin aiemmin, sillä jään liukkaus oli Padan kaatumisen myötä käynyt selväksi.

Runo auttoi Padan pystyyn tämän oikeaa kättä varoen. Pata tunsi ensimmäiset kivun juilaisut, muttei sanonut mitään. Häntä harmitti: juosta nyt sillä tavoin!

“Ei huoli ystävistä ole syy nolostua / päinvastoin: olihan siinä syytä ilostua. / Olen varma, että sinulla meni koko yö / kun murehdit, että mitä joukkomme saarella syö. / Ei siis ihme, että juoksit vastaan / vaikka siitä nyt seurasi harmia ainoastaan”, Runon tummissa silmissä oli lempeä katse. Hän tuntui arvanneen Padan ajatukset. Pata tunsi lämpimän ailahduksen sisällään, sillä vaikka tilanne oli vaikea, Runon läsnäolo rauhoitti häntä.

Rannan ja mökin välille oli jo painautunut selkeä polku uuteen lumeen. Mökissä yöpyneet olivat myös ehtineet tehdä lumiukon mökin viereen ja se tervehti heidän joukkiotaan leveä hiilinokarehymy kasvoillaan. Kivusta huolimatta Pata hymyili. Hän osasi kuvitella Mandoliinin muotoilemassa lunta innostuksesta hihkuen, Entäksen esittämässä kysymyksiä parhaista tavoista koota lumiukko ja Runon seuraamassa sivusta huvittunut ilme kasvoillaan. Pääsky tosin oli todennäköisesti pysytellyt sisällä ja seurannut tilannetta ikkunasta, sillä tuskinpa edes talvileikit olisivat saaneet häntä lähtemään ulos kylmään.

“Saitteko te mitään syötävää?” Pata kysyi. Runo nyökkäsi. Hän kopisteli lumen jaloistaan mökin portaiden juurella ja vastasi:

“Kaikkien näiden kinosten alla on kesä / joten Pääsky keksi, missä oli fasaanin pesä. / Ja koska lumi oli sen peittänyt muutenkin / otimme munat ja teimme omeletin. / Ja minä löysin kalliomarikin juuria / sikäli oli meillä tuuria. / Niistä sai välipalaa makeaa ja hyvää / joten emme kärsineet puutetta syvää.”

“Me toimme puuroa ja aamukahvia ja sen sellaista”, Pata sanoi. Hän astui sisään Runon perässä ja tunsi viimeistenkin hermostuksensa rippeiden varisevan. Mökissä oli kotoisaa. Sen hirsiseinät pitivät kylmän loitolla ja takassa roihusi tuli. Pääsky istui jakkaralla sen edessä ja veisteli jotakin pienestä puupalasta. Hän sirkutti tervehdyksen, johon muutkin mökissä yhtyivät kukin tavallaan. Mandoliini viritti soitintaan pöydän ääressä ja Entäs yritti kysellä Valalta siitä, miltä lumimyrsky oli mereltä katsottuna vaikuttanut. Mökin ikkunat olivat huurtuneet ja niihin oli muodostunut jääkukkasia.

Ilma tuoksui keitetyiltä marikinjuurilta, vuosikausien hiljaisuudelta, savulta ja sellaiselta kodikkuudelta, jonka Mandoliini tuntui aina tuovan mukanaan. Hän asettui taloksi sellaisella innolla, että se tuntui tekevän mistä tahansa väliaikaisestakin yösijasta turvapaikan.

Pata istui mökin vuoteen reunalle ja tajusi, että vaikka Pääsky ja Mandoliini ovat varmaan mahtuneet nukkumaan siinä, Entäs ja Runo ovat todennäköisesti nukkuneet koko yön kovalla lattialla. Se sai Padan sydämen muljahtamaan. Runo oli niin herkkäuninenkin, ja –

“Pääsky, herkeätkö taiteilemasta / pitäisi seuraavaksi veistää lasta. / Jos Vala haet siihen puun / niin Pääsky hoitaa sitten muun?” Runon kysymys katkaisi Padan harmittelun.

Pääsky nyökkäsi. Hän oli heistä nuorin, mutta ehdottomasti sormistaan näppärin: hän veisteli kauniita koriste-eläimiä, korjasi heidän lauttamajojensa repsottavia kohtia ja huomasi herkästi pienetkin rakennusvirheet. Oli suorastaan yllätys, ettei pojan nimi olli Vasara tai Veisto tai vaikka Nikkari.

“Mutta täytyy ottaa mitat”, hän ilmoitti ja säntäsi Padan luo. Pääskyn kirkkaissa mustissa silmissä oli innostunut katse. Hän tuntui aina ilahtuvan suuresti, kun sai jonkin tärkeän, henkilökohtaisen tehtävän. Pääsky kaivoi taskustaan mittanauhan ja mittasi varovasti matkan Padan ranteesta tämän kyynärpään kärkeen. Koko sen ajan hän höpötti itsekseen sopivasta lastan paksuudesta, oikeasta kulmasta ja muusta sellaisesta.

Pata puri hampaansa yhteen, sillä kipu oli yltynyt pahaksi. Hän melkein henkäisi helpotuksesta, kun Hellyys astui sisään oven kolahduksen saattelemana. Hänellä oli selässään rinkka, jonka päällimmäiseksi Hellyys oli sitonut Padan taikapadan. Kerrankin Pata oli aidosti iloinen sen kyvystä laittaa kelvollista ruokaa millaisissa oloissa tahansa, koska hänen murtunut kätensä tuskin sallisi ruoanlaittoa hetkeen, eikä ajatus kehnosti maustetuista keitoista, palaneista puuroista ja sellaisesta muhjusta, jota Harmi oli viimeksi muhennosta valmistaessaan saanut aikaan, tuntunut kovin piristävältä.

“Toin kipulääkkeitä ja sidostarpeita”, Hellyys sanoi. Runo nyökkäsi kiitokseksi ja viittoili Mandoliinin luokseen. He kaksi olivat saattueen parhaita lääkinnässä, sillä Mandoliinin äiti oli ollut Hoiva ja Runo taas oli oppinut paljon kirjoja lukemalla.

“Katsotaanpa sitten”, Mandoliini sanoi edelleen aurinkoisesti hymyillen ja kääri hihansa. “Minä en olekaan murtunutta kättä ennen päässyt hoitamaan!”

Pata huokaisi ja puri hammasta.

[hiddenben]

K/H: Tässä luvussa Hellyys joutuu lohduttamaan ja lauttakylä kohtaa uuden haasteen. Mukavaa viikonloppua! ♥


Kuudes luku: Hellyys

Hellyys löysi itselleen paikan mökin nurkasta. Sillä välin, kun Mandoliini ja Pääsky alkoivat höpöttäen hoivata tuskasta irvistelevää Pataa, ja Runo, Vala, Entäs ja Harmi istuivat keskustellen pöydän ääressä, Hellyys otti itselleen hetken ajatellakseen kaikkea tapahtunutta. Hänen mieltään painoi jään outo ilmestyminen. Siinä ei ollut järkeä: lumimyrskyn olisi kuulunut tuoda mukanaan matalapaine, eikä sen olisi pitänyt saada merta jäätymään. Vaadittiin korkeapainetta ja luihin ja ytimiin ylettävää pakkasta, jotta meri jäätyi tuolla tavoin.

Ja silti se oli jäätynyt.

Pata oli ehdottanut haastetaikuutta, mutta Hellyys piti sitä epätodennäköisenä. Haastetaikuudesta kerrottiin usein kodeissa ja kouluissa, mutta se oli ennemminkin kauhutarina kuin jotain, mitä todella tapahtui. Hellyyttäkin oli usein uhkailtu haastetaikuudella. Hän muisti elävästi lastentarhan hoitajan, Järjestyksen, sanat, kun yksi lapsista oli menettänyt lemmikkikaninsa. Lohduta häntä, Hellyys, tai joudut tekemisiin Suojan Nimitaikuusosaston kanssa. Haastetaikuudella uhkailemisen tarkoitus oli pelotella lapsia löytämään sopu itsensä ja nimensä kanssa ennen kuin joku kylässä huomaisi heidän vaikeutensa ja patistaisi merelle. Uhkaukset jäivät kuitenkin aina uhkauksen tasolle, eikä Hellyys siksi uskonut haastetaikuuden olevan täysin totta. Padan ehdotus nimitaikuudesta kuulosti järkevämmältä, mutta Hellyys ei ymmärtänyt, miksi joku käyttäisi taikuuttaan heitä vastaan.

Vastauksia pohtiessaan Hellyys katseli Mandoliinia, joka kokeili ja käänteli innostuneena Padan kyynärpäätä toisen irvistellessä kivusta, ja Pääskyä, joka oli uppoutunut muotoilemaan oikeanlaista lastaa Padan käsivarren tueksi. Hänen ajatukset keskeytyivät, kun Harmi onnistui tiputtamaan käsistään lattialle puisen vakan täynnä puuroa. Mustikkapuuron makea tuoksu täytti huoneen.

”Harmi!” Pata ärähti kasvot kivusta ja harmistuksesta vääntyneenä. Mandoliini ja Pääsky kavahtivat molemmat kauemmas Padan kiukun purkautuessa. ”Mene ulos! Sinusta on nyt vain harmia!”

Kerrankin Padan toru näytti löytävän Harmin sydämeen, ja nopeasti ympärilleen vilkaistuaan tyttö lähti mökistä sanaakaan sanomatta, kädet nyrkkiin puristettuna. Ulko-oven pamahtaessa kiinni mökkiin laskeutui hiljaisuus. Runo kumartui lattialle ja alkoi kaapia puuroa takaisin vakkaan. Entäs tuli avuksi ja kuivasi lopulta lattian mekonhelmallaan.

”Se on vain puuroa”, Hellyys sanoi lopulta, ja sai Padalta murhaavan katseen. 

”Kyllä minä sen tiedän! Mutta meidän tilanteemme on aivan mahdoton. Eikö kukaan muu teistä tajua sitä? En tiedä, miten pitkäksi aikaa ruokavarastomme riittävät, ja yksikin hukkaan heitetty annos tarkoittaa nälkää tulevaisuudessa.”

”Älä sinä murehdi siitä / eikö kyynärpääsi kipu riitä?”, Runo kysyi ja katsoi Pataa lempeästi. ”Vala ja Hellyys voivat tehdä reiän jäähän / kokeilla saavatko kalan koukun päähän. / Siitä saamme aterian yhden / se olkoon askel ratkaisua kohden.”

Sanat sanoessaan Runo kääntyi katsomaan vuoroin Hellyyttä ja Valaa, jotka nyökkäsivät yhteistuumin.

”Palaamme lautalle aamupalan jälkeen ja kokeilemme”, Hellyys sanoi.

Pata katsoi heitä kaikkia ja purskahti lopulta väsyneeseen itkuun, haudaten kasvonsa terveeseen käteensä.

Hellyys tunsi Entäksen katseen selässään ja kääntyi. Tämän silmissä oli äänetön pyyntö lohduttaa, ja sen nähdessään Hellyyden hartioita alkoi kiristää ja hampaat kirskahtivat yhteen. Hän tiesi kuitenkin, että jos he halusivat ruokaa ja rauhaa kaaoksen keskellä, hänen oli saatava Pata paremmalle tuulelle. Tämä ei kykenisi valmistamaan syömäkelpoista ruokaa padassaan edes vähistä raaka-aineista, jos ei rauhoittuisi.

Vastahakoisesti Hellyys nousi tuoliltaan, käveli nurkasta Padan viereen pöydän ääreen ja istuutui.

”Oliko ulkona jotain tehtävää?” Entäs kysyi silloin ja sai nopeasti kaikki muut paitsi Pääskyn mukaansa ulos toimittamaan erilaisia tehtäviä polttopuiden keräämisestä syötävien kasvien etsimiseen. Hellyys tunsi suupielensä nykivän. Entäksellä on enemmän pelisilmää kuin olisin arvannut.

Mökkiin laskeutui rauha ja hiljaisuus. Pääskyn läsnäolo takkatulen ääressä ei häirinnyt Hellyyttä, vaan pikemminkin hän uskoi pojan pehmeän, linnunlaulua muistuttavan hyräilyn rauhoittavan Pataa, jonka hartiat vavahtelivat edelleen itkusta. Hellyys yritti miettiä, mitä sanoisi Padalle. Oli kulunut hetki siitä, kun hän oli viimeksi lohduttanut ketään, vapaaehtoisesti tai pakotettuna.

”Pata, kuulehan”, Hellyys sanoi ja kuuli matalan äänensä väreilyn. Se sai hänen ihonsa kohoamaan kananlihalle inhosta, sillä hän oli aina ollut sitä mieltä, ettei hänen äänensä sopinut lainkaan lohduttamiseen. Hellyys sulki silmänsä karkottaakseen inhon tunteen. Sitten hän avasi ne jälleen ja vei kätensä Padan hartioille. Hän veti tämän lähemmäs itseään, antoi nojata olkaansa vasten ja kuivata kyyneleensä hänen villapaitaansa. ”Kerro, mitä mietit.”

”Kaikki on pilalla”, Pata sanoi tukkoisella äänellä ja yritti hihansuullaan estää räkää valumasta nenästä. Hellyys kaiveli toisella kädellä taskujaan ja löysi yhden vähän käytetyn nenäliinan. Pata otti sen kiitollisena vastaan.

”Miksi niin sanot?”

”Koska tyhjästä ilmestyi lunta ja jäätä, ja nyt meidän on pakko pysyä täällä”, Pata sanoi. ”Emmekä me halua halua olla täällä, etenkään sinä, muttemme myöskään tahdo jään lähtevän, koska silloin lauttamme rikkoutuvat emmekä koskaan pääse liikkeelle emmekä pois mereltä.”

Pääsky kohotti katseensa vuolemastaan lastasta ja avasi jo suunsa, varmaankin kertoakseen osaavansa korjata vaikka mitä, mutta Hellyys pudisti päätään ennen kuin tämä ehti sanoa sanaakaan. Onneksi Pääsky totteli ja palasi työnsä ääreen.

”Mitä muuta?”

Pata niisti ja kohotti viimein kasvonsa katsoakseen Hellyyttä silmiin. ”Minä olen aivan kamala kaikille. Huudan Harmille, vaikka hän ei voi sille mitään, että on vielä niin nuori ja kömpelö, eikä Runo tai Vala tai Entäs tai kukaan muukaan jaksa minua enää kauaa, koska olen aivan sietämätön.”

Hellyys tukahdutti pienen hymyn, joka oli kohoamassa hänen kasvoilleen. ”Eiköhän tuo ole vähän liioittelua?”

”Se on totta”, Pata sanoi ja niiskahti. ”Sellainen minä olen. Minusta ei ole mihinkään muuhun kuin keittäjäksi. Minun pitäisi varmaan vain pysyä hiljaa ja olla ottamatta vastuuta mistään muusta paitsi keittiöstä. Vaikka nyt minun kyynärpääni on murtunut eikä ruoasta tule lainkaan niin hyvää kuin haluaisin siitä tehdä. Olen aivan hyödytön.”

Hellyys näki uusien kyyneleiden kohoavan Padan silmiin, ja puristi tätä jälleen lähemmäs itseään mahdollisimman lempeästi. Hän mietti seuraavat sanansa tarkkaan ennen kuin lausui ne.

”Jos sinua ei olisi, tämä lauttakylä ajelehtisi toimettomana ja eksyksissä merivirran mukana. Jos sinä et ottaisi vastuuta niin monesta asiasta, meistä kukaan ei pääsisi edes yrittämään sovun löytämistä itsensä kanssa. Sinä olet arvokas osa lauttakyläämme, vaikka joskus kiukuttelisitkin ja sanoisit pahasti. Se on osa elämää. Meillä kaikilla on huonoja päiviä. Minulla sattuu vain olemaan se onnekas asema, että vietän huonot hetket lautassani mahdollisimman kaukana teistä ettekä siksi saa tietää millainen olen, kun oikein pahalle päälle osun.”

Pata naurahti tukkoisasti. Hän kiersi terveen kätensä Hellyyden vyötärön ympärille ja puristi oikein lujaa.

”Kiitos”, hän kuiskasi. ”Kyllä kai minä tämän kaiken tiedän, mutta en vain… Joskus unohdan.”

Hellyys kiersi molemmat kätensä Padan ympärille ja he halasivat toisiaan. Kun pahin nyt oli ohi, Hellyys tunsi olonsa uupuneeksi: lohduttaminen oli todellista työtä. Hän katseli Pataa, joka pyyhki kasvonsa nenäliinalla ja niisti nenänsä.

”No niin”, Pata sanoi sitten ja henkäisi syvään. ”Minun pitäisi varmaan pyytää anteeksi Harmilta ja sitten voisimme syödä aamupalaa. Tarvitsen kupin kahvia. Kävisittekö te kaksi pyytämässä kaikki sisään sillä välin, kun katan pöydän?”

Hellyys nyökkäsi, tunsi jo kasvoilleen asettuvan tutun jurouden. Hänen keskustelunsa Padan kanssa oli avannut jonkin pienen solmun hänen sisällään, mutta nyt, hetken ollessa ohi, hän tunsi solmun kiertyvän jälleen takaisin itsensä ympärille ja asettuvan hänen rintakehäänsä aivan kuin se ei olisi koskaan avautunutkaan.

Hellyys vahti, että Pääsky puki riittävästi päälleen ja vedettyään takit niskaansa he astuivat ulos mökin ovesta. Hellyys kääntyi vielä katsomaan Pataa, ja tunsi mielihyvää nähdessään Padan kasvoille kohonneen hymyn hänen puuhastellessa pöydän ääressä, vaikka kattaminen yhdellä kädellä olikin kömpelöä. Hellyys tajusi, että kerrankin lohduttaminen oli tuntunut työn arvoiselta. Padan lohduttaminen sai hänet tuntemaan olonsa hyväksi. Se tuntui oudolta, js siksi Hellyys oli kiitollinen siitä, ettei hänen tarvinnut jäädä mökkiin Padan kanssa kahden.

”Minä olen niin lyhyt, etten näe mitään”, Pääsky murjotti kädet rinnallaan ristissä. Kirpeä pakkanen kipristeli poskia, kun he etsivät muita katseellaan. ”Muuttuisin linnuksi, jos haluaisin, mutta en halua, koska on niin kylmä.”

”Ymmärrän”, Hellyys sanoi. Padan lohduttamisesta jäänyt lämpö sai hänet kuitenkin vielä lisäämään: ”Mitä jos nostan sinut olkapäilleni? Näkisit kauemmas.”

”Joo!” Pääsky riemastui ja kiipesi Hellyyden selkään hänen kumartuessa kyykkyyn. ”En ole koskaan nähnyt näin kauas ihmisenä!”

Hetken Hellyys kääntyili suuntaan ja toiseen Pääskyn ohjaamana. ”Näkyykö ketään?”

”Näkyy vaikka ketä! Tuolla on Entäs Valan kanssa, ne supattavat jotain keskenään ihan kuin niillä olisi salaisuuksia. Ja tuolla on Mandoliini! Haloo, Mandoliini! Näetkö sinä minua?” – Hellyys yritti pitää tasapainonsa, kun Pääsky heilutti molemmilla käsillään – ”Äh, ei hän kuule. Ja tuolla on…”

Pääsky hiljeni äkkiä. Hellyys kurtisti kulmiaan.

”Kuka siellä on? Runoko?”

”Ei”, Pääsky vastasi hämmentyneenä. Hellyys tunsi, kuinka Pääsky alkoi väristä tuulenpuuskan puhaltaessa heitä kohti. ”Minä en tiedä kuka tuo on. Ei ainakaan kukaan meidän lautastamme.”

”Missä?”

”Merellä, kävelee jäätä pitkin. Ihan valkoiset vaatteet ja hiuksetkin ovat valkoiset, aivan kuin niissä olisi huurretta.”

Hellyys kääntyi katsomaan merelle ja yritti etsiä hahmoa Pääskyn ohjeiden mukaan. Lopulta, silmiä siristäessään, hän näki jotain jään keskellä. Se oli ihminen, joka käveli suoraan heitä kohti. Hellyys laski Pääskyn pikaisesti maahan ja hätkähti nähdessään Pääskyn kalvenneen ja hänen huulien sinertävän.

”Etsi muut ja käske heidät mökkiin, mutta pyydä Runoa tulemaan tänne. Juokse, mutta varo, ettet liukastu”, Hellyys ohjeisti ja Pääsky pyrähti juoksuun.

Tuuli heidän ympärillään alkoi yltyä ja ujeltaa ja nostatti lumipyörteitä ilmaan. Hellyys kääntyi katsomaan jäälle ja valmistautui kohtaamaan tulijan.

[Kaarne]

K/H: Vuorossa on ensimmäinen välinäytös, jossa selviää viimeinkin (ainakin osittain) syy lumotulle talvelle!

*

Ensimmäinen välinäytös: Riite

Päivää aikaisemmin

Riite nostatti myrskyä. Hänen otsansa oli rypistynyt keskittymisestä ja kalpealla iholla helmeili hiki, vaikka pakkanen oli jo kiristynyt. Riitteen notkeat kädet muovasivat ilmaa ja hänen hartiansa olivat pingottuneet ponnistuksesta. Tuuli nousi ja pilvet kerääntyivät Riitteen ylle, kun hän seisoi keskellä tummia aaltoja pienellä jäälautallaan ja kutsui hyistä viimaa ja pohjoiseen paennutta talvea luokseen.

Riite oli ollut sujut nimensä kanssa jo pienestä pitäen. Vaikka hänen äitinsä olikin saanut paleltumia häntä synnyttäessään ja imettäessään, ja kylän lapset (ja aikuisetkin) olivat pelänneet Riitettä jo ennen kuin hän oppi kävelemään, Riite ei ollut koskaan tuntenut oloaan ulkopuoliseksi. Siitä kylänvanhimmat olivat pitäneet huolen, sillä häntä oli aina kannustettu hiomaan kykyjään ja kasvamaan nimensä arvoiseksi. Silloin, kun Riite oli voimillaan vahingossa aiheuttanut koiran kuoleman ja itseään nuoremman tytön paleltumisen, häntä oli kyllä rangaistu kotiarestilla ja kuukauden hiljaisuudella, mutta siinä kaikki. Joku muu olisi saanut samanlaisista virheistä paljon raskaampia ja kestävämpiä rangaistuksia, mutta Riitteestä odotettiin erityisen voimakasta talventakojaa, ja siksi hänen epäonnistumisiaan katsottiin sormien välistä. (Ja kuollut tyttö oli muutenkin ollut vain Leinikki, jonka askelissa kasvoi kukkia. Kuka sellaista kykyä kaipasi?)

Riite ei kuitenkaan ollut julma. Hän ei halunnut kenellekään mitään pahaa, eikä kivun tai kuoleman tuottaminen tuottanut hänelle minkäänlaista iloa. Mutta toisaalta Riite ei myöskään pahemmin välittänyt ihmisistä. Hän oli enemmän kotonaan talven ja pakkasen seurassa, kaukana kylän yhteisöstä ja sen monimutkaisista sosiaalisista säännöistä. Siksi Riite viettikin suurimman osan ajastaan Suojaa ympäröivissä metsissä, pieniin rakentamiinsa talvikupliin vetäytyneenä. Hänen taikuutensa vuoksi metsässä satoi aina pehmeästi lunta ja Riitteen jurttaa ympäröivä maa oli keskikesälläkin nietosten peitossa.

Nyt Riite oli kuitenkin täyttänyt kahdeksantoista, joten hänet oli lähetetty suorittamaan aikuistumisriittinä tärkeä tehtävä. Riitteellä oli vietävänään viesti kylästä karkoitetulle seurueelle. Vaikka hänellä ei ollutkaan tapana keskittyä tunteisiinsa, myrskyä nostattaessaan Riite tunsi vaimeaa sääliä karkoitettuja kohtaan. Nämä eivät varmastikaan vielä edes tienneet kohtalostaan, sillä kaikille lapsille ja nuorille opetettiin, että jokainen nimi oli arvokas ja palveli yhteiskuntaa tavalla tai toisella. Se ei kuitenkaan ollut totuus, sillä Suojassa tilaa oli lopulta vain vahvimmille, ja ne, jotka eivät tulleet toimeen nimensä kanssa, lähetettiin pois. Heille puhuttiin kyllä mahdollisuudesta palata, mutta todellisuudessa kukaan ei kaivannut nimensä kanssa kamppailevia horjuttamaan tasapainoa tai aiheuttamaan ongelmia.

Meren pinnalle muodostuva jää räsähteli ja versoi laajemmalle Riitteen ympärille. Sen kärhät etenivät siitä huolimatta, että meri oli keskikesän lähestyessä jo ehtinyt lämmetä, eikä kovin mielellään alistunut yllättäen ja pyytämättä saapuneen talven käskettäväksi. Sillä ei kuitenkaan ollut vaihtoehtoja, sillä Riitteen omaa nimitaikuutta ruokkivat Väkevän ja Viiman nimistä kumpuava voima. Sitä hän oli varastoinut sisälleen matkaan lähtiessään ja kantanut hellien mukanaan tähän hetkeen asti.

Myrsky oli tullut ja se pyyhkäisi yli Jalavasaaren ja sitä ympäröivän meren. Riite puri hampaansa yhteen väitellessään talven kanssa: se oli vikuripää ja olisi kovin mielellään kuorruttanut kaiken jääpuikoin ja kuristanut pakkaskourin elämän ulos jokaisesta puusta ja ihmisestä. Sitä he eivät kuitenkaan olleet tulleet tekemään. Riitteen tehtävänä oli varoittaa, ei tappaa.

Ainakin tällä kertaa. Myöhemmin hän pysähtyisi vielä toisessa paikassa, ja sen suhteen Suojan ohjeet olivat olleet paljon suorasukaisemmat.

[Kaarne]

K/H: Luku vähän viivästyi, mutta tällä viikolla saattekin sitten kaksi.

*

Seitsemäs luku: Pata

Pata oli tuskin saanut katettua lautaset – joista kaksi hänen oli täytynyt kattaa ikkunalaudalle, sillä pöydän ääreen ei kahdeksaa henkeä mahtunut – kun mökin ovi paiskautui auki. Hyinen viima tuiversi sisään ja sammutti tulen muutamassa silmänräpäyksessä. Pata tuijotti häkeltyneenä sammunutta tulisijaa, eikä hän ehtinyt toipua ällistyksestään, kun Vala jo säntäsi sisään Pääskyä kantaen. Pääsky tärisi ja oli ripustautunut Valaan kuin kauhistunut pikkulapsi vanhempaansa.

Vala laski Pääskyn vuoteelle ja kietoi tämän kahteen vilttiin. Pääskyn hampaat kalisivat ja hänen katseensa sinkoili vauhkona ympäri mökkiä.

Pata harppoi ovelle. Tuuli ujelsi häntä vastaan, ja vaikka Pata työnsi ovea kaikin voimin terveellä olkapäällään, se ei suostunut sulkeutumaan. Myrsky oli ilmeisesti yltynyt uudelleen, sillä ulkona oli nyt hämärää, ja lumipyryn läpikin Pata näki synkkien pilvien peittäneen koko taivaan. Kaikki oli tapahtunut alle kymmenessä minuutissa.

“Ovi kiinni. Nyt!” Vala murahti, ja samassa ovi paiskautui karmejaan vasten sellaisella voimalla, että mökki tärähti. Pata huoahti helpotuksesta ja kääntyi katsomaan Valaa.

“Mitä oikein tapahtuu?”

“Nimitaikuutta, luulen. Joku, jolla on talven nimi”, Vala vastasi lyhyesti.

“Mitä hän meistä haluaa?” Pata kysyi.

Vala pudisti päätään. “Runo ja Hellyys menivät häntä vastaan.”

“Minäkin –”

“Älä”, Pääsky keskeytti hampaat kalisten. Hän tärisi vilteistä huolimatta. “Palellut. Se ei ole tavallista talvea.”

Padan teki mieli kivahtaa, että kyllä hän sen nyt tiesi, mutta Pääskyn kurjuus sai hänet pitämään kielensä kurissa. Sen sijaan hän jäi seisomaan oven eteen ja puskemaan sitä hartiavoimin myrskyä vastaan. Hetkeä myöhemmin ovi tosin paiskautui auki ja Pata sai kunnon kolauksen olkapäähänsä, kun Mandoliini, Harmi ja Entäs säntäsivät sisään kylmästä vapisten. He jäivät kuin sanattomasta sopimuksesta Padan viereen työntämään ovea hartioillaan, kunnes Vala nousi ja kantoi kaksi tuolia oven eteen. Niiden avulla he saivat sen teljettyä pysyvästi kiinni.

Pata ryhtyi mittaamaan mökistä löytyneeseen, muhkuraiseen ja mustuneeseen teepannuun teelehtiä ja puoliksi hyhmettynyttä vettä.

“Sytyttäisitkö tulen?” Pata kysyi Valalta. Vala kohotti katseensa Pääskystä ja epäröi hetken.

“Sytytän”, hän sanoi lopulta.

Vala polvistui takan eteen ja ryhtyi sytyttämään riitteen peittämiä puoliksi palaneita puita. Mökin lämpötila oli laskenut pakkasen puolelle, joten Pata huokaisi helpotuksesta, kun Vala sai tulen syttymään ensimmäisellä yrittämällä.

Pääsky syöksähti tulisijan viereen edelleen huopiinsa kääriytyneenä. Pata vilkaisi ulos ikkunasta, mutta huurre ja jää olivat sumentaneet sen täysin, eikä hän erottanut mitään. Oli hiljaista; tuuli oli tauonnut yhtä nopeasti kuin se oli alkanutkin. Lumottu talvi mökin ympärillä oli hiljaa, aivan kuin sekin olisi odottanut jotakin.

Pata epäröi. Hän olisi halunnut lähteä ulos ja kohdata heidän kimppuunsa hyökänneen taikuuden silmästä silmään. Vala tavoitti hänen katseensa huoneen poikki ja pudisti kevyesti päätään.

Pata huokaisi ja nyökkäsi. Hän ripusti teepannun riippumaan koukusta tulen yllä, istui alas ja veti Pääskyn varovasti syliinsä.

“Minä voisin kertoa sinulle tarinan”, Pata sanoi. “Auttaisiko se?”

“Eivät tarinat pidä lämpimänä”, Pääsky vastasi hampaat kalisten. Pata ajatteli vastikään lukemaansa romanttista tarinaa maagista ja hänen nuoresta morsiamestaan ja hymähti, mutta päätti olla väittämättä vastaan. Sen sijaan hän kietoi viltin tiukemmin heidän ympärilleen.

“Mitä sitten? Mikä auttaisi?”

“Vala voisi luvata, että minun tulee lämmin”, Pääsky ehdotti toiveikkaasti. Vala pudisti kuitenkin tiukasti päätään. Entäs puuttui puheeseen:

“Se ei olisi hyvä ajatus. Entä jos sen seurauksena veresi kuumenisi liikaa? Tai sinulla olisi sitten aina lämmin?”

“Se olisikin erinomaista”, Pääsky huokaisi. “Siis jos olisi aina lämmin.”

“Saatat ajatella niin nyt”, Pata sanoi. “Mutta mietihän vaikka sitten, jos olisi hirveä helle. Sinulle tulisi tukavat oltavat, kun edes mereen sukeltaminen tai jäätee ei vilvoittaisi.”

“Hmm”, Pääsky äännähti mietteliäänä. Tuli räsähteli mökin takassa ja lämpö alkoi vallata uudelleen alaa. Siitä huolimatta Padan sydäntä kylmäsi, kun hän ajatteli maailmaa mökin seinien ulkopuolella ja sitä, mitä Runolla ja Hellyydellä oli edessään. Talven tuonut ihminen – tai jokin muu olento – oli selvästi voimakas, eikä heidän pienessä joukossaan varmasti ollut ketään sellaista, joka olisi kyennyt lumottua talvea vastustamaan. Ellei sitten Vala, mutta –

Oveen koputettiin. Vala nosti tuoleja hetkeksi syrjään ja Runo astui rivakasti sisään. Hän ei kuitenkaan jäänyt lämmittelemään, vaan jäi seisomaan oven eteen kopistelematta edes lunta kengistään. Pata kohottautui ylös ja kiiruhti Runon luo. Näytti siltä, että jokin oli pahasti vialla. Runon otsa oli kurtussa, joten Pata yritti hymyillä rauhoittavasti oman sydämensä kiihtyneestä sykkeestä huolimatta.

“Tarvitsisin Hellyyden rukkaset, kaulahuivin ja pipon / ulkona ongelmia nyt on”, Runo sanoi niin hiljaa, etteivät muut mökissä kuulleet. Pata havaitsi jo sanojen niukkuudesta, ettei sijaa aikailulle ollut, joten hän kaivoi Hellyyden repusta Runon pyytämät vaatekappaleet ja sipaisi sitten tämän poskea rohkaisuksi. Runo nyökkäsi lyhyesti ja kiirehti takaisin ulos. Hänen käytöksensä huolestutti Pataa entisestään.

Mutta murehtiminen ei auttanut, joten Pata sysäsi huolen mielensä perukoille ja ryhtyi lämmittämään jäätynyttä puuroa uudelleen.

[marieophelia]

Voi kamala Riite! Välinäytöksessä saatiinkin aika huolestuttavaa tietoa tämän maailman meinigeistä.

Riite tunsi vaimeaa sääliä karkoitettuja kohtaan. Nämä eivät varmastikaan vielä edes tienneet kohtalostaan, sillä kaikille lapsille ja nuorille opetettiin, että jokainen nimi oli arvokas ja palveli yhteiskuntaa tavalla tai toisella. Se ei kuitenkaan ollut totuus, sillä Suojassa tilaa oli lopulta vain vahvimmille, ja ne, jotka eivät tulleet toimeen nimensä kanssa, lähetettiin pois. Heille puhuttiin kyllä mahdollisuudesta palata, mutta todellisuudessa kukaan ei kaivannut nimensä kanssa kamppailevia horjuttamaan tasapainoa tai aiheuttamaan ongelmia.

Aika julmaa! Toisaalta, onko tämä nyt Riitteen omaa "vahvemman oikeuteen" perustuvaa päätelmää vai ihan todellinen tapa, miten yhteisö on järjestetty? Pistää miettimään, ketkä eristetään ja ketkä oikeasti olisi tarpeen eristää ja millä perustein.. Leinikin kohtalo surettaa!

Pata ajatteli vastikään lukemaansa romanttista tarinaa maagista ja hänen nuoresta morsiamestaan ja hymähti, mutta päätti olla väittämättä vastaan.

  Pääsky, et tiedä, mitä menetät!

Tätä lukee kyllä mielellään enemmänkin kuin yhden osan viikossa! Jännityksellä ja kauhulla odotan, mitä Riite saa vielä aikaiseksi!

[hiddenben]

marieophelia, Riite on kyllä katala! Nimileikin maailmassa jokainen kaupunki ja yhteisö järjestäytyy niiden periaatteiden mukaan, jotka he kokevat tärkeimmiksi. Suojan politiikkaa voi pitää vähintäänkin kyseenalaisena. Heh, Pääsky-raukka ei todellakaan tiennyt, mitä menetti! Kivaa, että viihdyt tämän parissa! Sen kuuleminen ilahduttaa meitä molempia kovasti Kiitos kommentista!

K/H: Vietimme Kaarneen kanssa muutaman päivän kirjoitusretriitillä sirkushostellissa ja editoimme siellä Nimileikkiä kynät sauhuten. Tässäpä siis kahdeksas luku, jossa Hellyys ja Runo kohtaavat vieraan ja saavat kurjia uutisia.



Kahdeksas luku: Hellyys


Jäätä pitkin saapuva hahmo lähestyi. Hellyys vilkaisi taakseen ja varmisti, että muut ehtivät mökille ennen kuin lumisade muuttui liian sakeaksi. Vala ja Pääsky kiirehtivät ensimmäisinä, sitten tulivat Entäs ja Mandoliini toisiaan kädestä pitäen ja Harmi heidän perässään jo huurtuneet letit heiluen. Viima uhmasi jokaista ulos jäänyttä, mutta pian piipusta alkoi tupruta päättäväistä savua, ja Hellyys käänsi katseensa jälleen merelle. Hän puri hampaansa yhteen ja napitti takkinsa ylös asti. Kädet hän piilotti syvälle taskuihin, sillä hanskat olivat jääneet reppuun ja kaulahuivi tuolille.

Tulkoon nuha ja yskä, kuumekin, mutta minä en sinua pakene. Hellyyttä hermostutti ja hän keskittyi hengittämään syvään. Hahmo oli yhä lähempänä, mutta sakea lumisade teki näkemisestä vaikeaa. Hellyys oli erottavinaan pitkät, tuulenriepottamat valkoiset hiukset ja kapeat hartiat.

Yhtäkkiä Runo seisoi hänen vierellään ja ojensi rukkaset, pipon ja kaulahuivin. Hellyys otti ne kiitollisena vastaan. Runo kohotti kätensä ja tähyili tulijaa tuiskun läpi.

”On vieras jäällä tuntematon / hänen viimansa, mielensä arvaamaton. / Lienee parasta vain hiljaa kuunnella, / ettei meiltä jäädy pian myös hella.”

Hellyys vastasi pelkällä murahduksella. Tulija oli päässyt jäältä rannalle ja hänen kohottaessa katseensa heihin, tuuli Runon ja Hellyyden ympärillä tyyntyi ja lumi alkoi jälleen sataa pehmeinä hiutaleina. Hellyys oli huokaista helpotuksesta, sillä viima oli todella koetellut hänen kestävyyttään. Vieraan kanssa olisi helpompi puhua, kun ei tärissyt kylmästä.

Tulija käveli koko matkan heidän luokseen sanaakaan sanomatta tai kättään tervehdykseen kohottamatta. Hän oli poika, nuorempi kuin Hellyys ja Runo, mutta uhkui sellaista itsevarmuutta, jollaista Hellyys ei ollut koskaan tuntenut. Tulijan valkoiset hiukset liikahtelivat eloisasti kevyen tuulen mukana ja lumihiutaleet muodostivat hänen päähänsä kruunun.

”Minä olen Riite”, poika sanoi ja kumarsi kevyesti nyökäten. Lumen valkeus heijastui hänen tummista vaatteistaan. ”Ja minulla on teille viesti.”

Hellyys rypisti otsaansa: ”Keneltä?”

Runo hipaisi hänen käsivarttaan, ja Hellyys puristi huulensa yhteen.

”Minä olen Runo, tämä tässä on Hellyys / Pyydän, anna anteeksi toverini… tylyys”, Runo haparoi ja pohti hetken ennen kuin jatkoi. Hellyyttä lohdutti se, että Runo tuntui olevan yhtä hermostunut kuin hänkin. ”Sinäkö nostatit tämän myrskyn hurjan? / Teit olostamme varsin kurjan.”

”Myrsky on minun, sen voin luvata sulle /”, Riite vastasi silmiään siristäen. Ovela hymy kohosi hänen huulilleen. ”Vaikka se laittoi suunne mutrulle.”

Hellyys huomasi Runon kasvojen lihasten jäykistyvän. Runo ei ehkä pitänyt siitä, että joutui puhumaan riimein, mutta se ei oikeuttanut ketään tekemään pilkkaa hänen puhetavastaan – varsinkaan, kun riimit olivat niin huonosti sommiteltuja kuin Riitteen. Vieras pilkkasi Runoa julkeasti, ja kun Riite käänsi katseensa Hellyyteen, hän tiesi olevansa seuraava uhri.

”Ja sinäkö olet Hellyys? Ymmärrän hyvin, että he lähettivät sinut matkoihisi. Sympatia ja lohdutus ovat heikoille, eikä vahva yhteiskunta kaipaa sellaisia”, Riite sanoi. Jokin hänen silmiensä värissä sai Hellyyden miettimään pohjoisen kaamosta. Periksiantamatonta, kylmää pimeää.

”Sanoit nimeksesi Riite ja kerroit kantavasi mukanasi viestiä”, Hellyys sanoi, taistellen pitääkseen äänensä välinpitämättömänä. ”Oletan siis, ettet jää luoksemme kutsumattomaksi vieraaksi?”

”Oletat varsin oikein”, Riite ilkkui.

”Kerro siis viestisi, niin voit jatkaa matkaa.”

”Ettekö te lainkaan halua leikkiä kanssani, haastaa minua hieman?” Riite kysyi kuin itseään säälien, hiljainen ääni kuitenkin täynnä arvaamatonta uhkaa. ”Eikö tämä talven ihmemaa ole teidän mielestänne ihmeellinen? Ettekö halua tietää, miten nostatin myrskyn? Eikö teillä ole minulle mitään muuta sanottavaa?”

”Teet pienestä yhteisöstämme kurjaa pilkkaa, / kannustaisin sanomaan sanasi kiireen vilkkaa. / Et omaa käytöstapoja, et näe meidän olevan tasa-arvoisia / pikemminkin kohtelet meitä, viattomia, kuin loisia. / Sinä et sanoillasi, ruoja, meitä hämmennä / kerro vain viestisi ja voit sitten mennä.”

Oli Hellyyden vuoro tarttua Runon käsivarteen ja rauhoitella. En ole koskaan nähnyt häntä tällaisena. Runo on aina lempeä, ei koskaan kärsimätön tai vihainen. Mitä nopeammin pääsemme Riitteestä eroon, sen parempi.

”Hyvä on, hyvä on!” Riite huudahti ja tuhahti. ”Kerrotaan sitten. Pyydän, että välitätte tämän viestin eteenpäin seurueenne muille jäsenille, eli” – mies kaivoi taskustaan pienen muistilapun ja naurahti – ”Mandoliinille, Pääskylle, Entäkselle, Valalle ja Padalle. Heh, olette kyllä melkoinen joukko.”

”Ja Harmille”, Hellyys lisäsi leukaperiään kiristellen.

”Aivan, myös hänelle. Kovin harmillista, että satuin unohtamaan hänet”, Riite sanoi kepeästi ja antoi muistilapun tuulen vietäväksi. Hänen kasvoilleen kohosi virkamiehen totinen ilme ja ääni jäljitteli samaa vakavuutta hänen sanoessaan: ”Suoja ilmoittaa, että teidän oikeutenne palata takaisin kyläänne on evätty. Vaikka tekisitte sovun nimenne kanssa, ette saa enää palata kotiinne. Siinä se.”

Hellyys tunsi sydämensä jättävän yhden lyönnin väliin.

”Miten se on mahdollista?” oli ainoa, mitä hän kykeni kysymään. Runo hänen vieressään seisoi hievahtamatta paikoillaan.

”Suoja on käynyt läpi nimilistojaan ja todennut, että tarvitsee kehittyäkseen ja menestyäkseen toisenlaisia nimiä kuin ne, jotka te voitte heille antaa. He toivottavat teille onnea matkaan ja valoisaa tulevaisuutta.”

Riite jäi seisomaan paikoilleen kuin odottaen vastausta. Hellyys ei kuitenkaan tiennyt mitä sanoa. Kun hiljaisuus heidän välillään kasvoi, ilme Riiten kasvoilla muuttui vakavasta pitkästyneeksi ja lumihiutaleet heidän ympärillään alkoivat muodostaa pieniä pyörremyrskyjä, kieppuen ilmassa yhä villimmin. Siihen tarvittava tuuli kohosi, kun Riite vain koukisti sormiaan ja pyöräytti kättään, ja Hellyyttä alkoi jälleen paleltaa. Riite tulee toimeen nimensä kanssa ongelmitta. Hän on nimensä arvoinen. Toisin kuin me muut. Hellyys tajusi, että vaikka heidän lauttakylänsä yrittäisi yhdistää voimansa Riitettä vastaan, heistä ei olisi Suojan lähettiläälle mitään vastusta. Se synkensi hänen mieltään entisestään.

”Mistä tiedämme, että puhut totta? / Millä todistat, ettet ole pelkkä rotta?” Runo kysyi lopulta, hiljaisuuden rikkoen. Kysymys sai Riitteen purskahtamaan nauruun. Lumi heidän jaloissaan pöllähteli naurunremakan kaikuessa Jalavasaaren poukamassa.

”Sepä se, Runo! Mistä tiedätte, että puhun totta?” Riite vastasi ja veti taskustaan pienen kirjekuoren. ”Tässä on virallinen lausunto. Lukekaa se tovereillenne, jotka piilottelevat voimiltani tuon mitättömän mökin sisässä. Ja tämän sanon teille: ottakaa viesti tosissanne. Tämä ei ole pila. Älkää yrittäkö palata, jos henkenne on teille kallis.”

Hellyys otti kirjekuoren ja katsoi sen valkoista pintaa typertyneenä. Hän ei vieläkään voinut uskoa Riitteen sanoja todeksi. Kirje oli kuitenkin suljettu Suojan omalla sinetillä, jossa ojennettu käsi piteli palavaa myrskylyhtyä. Valo ja lohtu pimeydessä. Sen oli oltava aito.

Kun Hellyys kohotti katseensa kirjeestä, Riite oli jo lähtenyt ja ehtinyt askelissaan kauas merelle. Runo ei sanonut mitään, tuijotti vain jään päällä kävelevää viestinviejää synkkä ilme kasvoillaan. Askel askeleelta Riite katosi kauemmas ja lumisade muuttui jälleen tiheämmäksi. Viime hetkellä hän kuitenkin kääntyi ja antoi tuulen kuljettaa äänensä heidän korviinsa:

”Lumisade kyllä lakkaa, jahka lähden. Ja älkää huoliko, kyllä jääkin sulaa, kun ehdin riittävän kauas. Mutta muistakaa tämä: te ette ole enää tervetulleita Suojaan. Älkää tulko takaisin. Älkää edes yrittäkö. Olette nyt omillanne.”

Riite katosi nostattamaansa lumimyrskyyn. Hellyys värisi nyt toden teolla kylmästä ja kääntyi katsomaan Runoa. Hänen kulmiinsa oli tarttunut lumihiutaleita, mutta hän ei tuntunut välittävän niistä. Hellyys repäisi kirjeen auki ja luki sen sisällön ensin ennen kuin ojensi sen Runolle. Kirje vahvisti Riitteen sanat mitä kauheimmalla tavalla. Hellyys tunsi olonsa ontoksi. Hän katseli, kuinka Runon silmät hyppivät riviltä toiselle ja mitä pidemmälle Runo kirjeessä pääsi, sitä kalpeammaksi hän muuttui. Hellyys tunsi yllättäen vahvaa halua halata Runoa ja luvata kaiken järjestyvän, mutta samalla hän tiesi, että oli tärkeämpää palata sisälle ennen kuin kylmyys veisi heistä voiton.

”Tule”, Hellyys sanoi ja tarttui Runon käteen. Hän tuskin vastasi otteeseen, mutta lähti kuitenkin seuraamaan Hellyyden vetäessä heitä takaisin kohti mökkiä. Aivan ovella Runo kuitenkin pysähtyi. Hellyys kääntyi katsomaan häntä.

”Jos viesti Suojasta on aito ja oikea, / on tilanteemme silloin todella vaikea. / En tiedä, kuinka kertoa uutiset heille / ilman, että joutuisimme hakoteille.”

”Minä kerron heille, kun hetki on sopiva”, Hellyys vastasi, vaikka hänen ajatuksensa kulkivat aivan samoja polkuja kuin Runonkin. ”Mietitään kuitenkin vielä, miten on parasta toimia.”

Runo ei tuntunut rohkaistuvan hänen sanoistaan paljoakaan, mutta he nyökkäsivät toisilleen ennen kuin astuivat mökin ovesta sisään.

[marieophelia]

Todellakin Suojan politiikka vaikuttaa vähintäänkin kyseenalaiselta! Voi kauhistus, mitä uutisia! Riite on kyllä ääliö, varsinkin tuo Harmin tahallisen tahaton unohtaminen oli juuri niin kiusaajamaista kuin olla voi! Mutta toki, jos yhteiskunta on noin selektiivinen, se vielä ruokkii toisten ylemmyyden tunnetta. Pistäähän tämä itsekin miettimään, uskaltaisiko tällaisessa maailmassa olla Harmin kaveri, jos riski saada harmia niskaan olisi suuri Ääh, millainen yhteiskunta heittää Runon ulos??? Tämä kyllä noin ylipäätään pistää miettimään, millaisia ominaisuuksia, taitoja ja elämäaloja arvostetaan korkeimmalle. (Itse en kyllä haluaisi elää maailmassa ilman runoutta!) Mietin jo jossain vaiheessa, miksei tällaisella "selviytymisleirillä" ole mukana ainakin varuilta ketään Rohtoa tai Lääkepulveria, mutta kun tarkoitus ei olekaan selviytyä takaisin, se tietysti selittää asian. Olipahan käänne!

Mutta joo, jännityksellä ja kauhulla odotan, miten uutinen vaikuttaa henkilöidemme elämään. Toivottavasti he saavat voimaa toisistaan!<3

[Isfet]

Minä olen jo parikin kertaa luullut kommentoineeni tätä, mutta aina sitä vain saa uudelleen huomata oman saamattomuutensa  Puolustuksekseni on sanottava, että olisi täysin loogista olettaa minun jo kirjoittaneen tänne jotakin, sikäli kun pidän teidän molempien teksteistä erikseen, niin miksi en pitäisi yhdessä? Korjaan asian hetimmiten, edes lyhyesti!

Olen aina pitänyt kiehtovana ajatusta, että nimillä olisi voimaa, ja tekstissä koko konsepti onkin viety uudelle tasolle! Muistan lukeneeni näistä hahmoista joskus (olisiko ollut joulukalenterissa?) ja onkin kivaa että nyt saan lukea koko tarinan    Hahmot ovat omanalaisiaan ja maailma kiinnostavaksi luotu, joten viikoittaisia julkaisukertoja kyllä odotetaan ainakin täällä   

Jätän tarkemmat spekulaatiot ja pohdinnat tällä kertaa sikseen, pahoittelut siitä, mutta tahtoisin mainita että yksityiskohtiin panostaminen ilahduttaa tässäkin. Eikä ainoastaan silloin, kun lukijana bongaa intertekstuaalisia viittauksia yhteen aikamme suurteokseen - vaikkakin ehkä erityisesti silloin 

Kiitos, jatkan seurailua ja toivottavasti vähän tiheämpää kommentointiakin ♥

[Kaarne]

marieophelia, joo, Suoja ei ole mikään lintukoto. Ja olen samaa mieltä myös Runon heittämisestä ulos, enkä vähiten siksi, että hän on oma lempilapseni. Lääkepulveri olisi kyllä bängeri nimi, ehkä sitä hyödynnetään sitten jatko-osassa. Ja sen voin luvata, että pikkuinen sovintoonvaellusryhmä kyllä pitää yhtä – tai ainakin yrittää! Kiitos kommentista. ♥

Isfet, aikamme suurteos tosiaankin.  Ehkä muitakin viittauksia on luvassa myöhemmin, kannattaa pitää silmät tarkkana. Ja heh, nimet ovat meikän lempiaihe, joten pakkohan konsepti oli vetää äärimmilleen. hiddenben toi sitten osaltaan siihen jäntevyyttä ja loogisuutta. ♥ Kiitos paljon kommentista!

K/H: Kas niin! Tässä viimein uusi luku. Perjantaina loppui kesän viimeinen rippileiri ja olenkin kasaillut itseäni sen jäljiltä, mutta kesäkerhon pakottamana on nyt saatava viikon luku ulos, joten tässä tulee!

*

Yhdeksäs luku: Pata

Pata odotti kärsimättömänä, että Runo ja Hellyys palaisivat viimeinkin sisälle. Hän oli jo valmiiksi huolissaan, mutta sen lisäksi Pata tunsi olonsa kömpelöksi, kun joutui jatkuvasti varomaan loukkaantunutta kättään. Siitä huolimatta hän otti tutun roolinsa ja ryhtyi ohjeistamaan toimettomiksi jääneitä Entästä, Pataa ja Harmia. Heidän aamiaisensakin oli venynyt, mutta lounasaika lähestyi uhkaavasti, joten oli paras käydä toimeen.

Entäksen Pata määräsi kuorimaan vihanneksia ja Mandoliinin pilkkomaan niitä. Harmille hän ojensi parsittavaksi villasukat, joita oli säästänyt tällaista tilannetta varten. Oli tärkeää, että Harmi pysyisi poissa muiden tieltä ja saisi jotakin tekemistä vikkelille käsilleen. Jonakin toisena hetkenä Harmi olisi ehkä ryhtynyt väittämään vastaan, mutta nyt jopa hän tuntui helpottuvan siitä, että sai jotakin tekemistä.

Kun kaikki keskittyivät töihinsä, mökissä vallitsi kymmenen minuutin ajan sopusointu. Sitten ovi narahti jälleen ja Runo ja Hellyys astuivat sisään vakavina. Pata kohtasi ensin Runon huolestuneen katseen, ja sitten Hellyyden mietteliäät vihreät silmät.

“Pitäisikö meidän hakea kaivosta vettä?” hän kysyi. Kysymys oli typerä: tietenkin vesi olisi jäätynyttä ja jokainen mökissä näki varmasti tekosyyn läpi. Hellyys kuitenkin nyökkäsi.

“Käydään katsomassa”, hän sanoi. “Pakkasen pitäisi lauhtua pian.”

“Menkää te, mutta varokaa kylmää / ei ole vieläkään mikään lempeä sää”, Runo totesi. Hän tuijotti tuleen sulkeutunut ilme kasvoillaan. Padan sydäntä kylmäsi, sillä yleensä Runo ei näyttänyt noin toivottomalta ja lannistuneelta, ja vaikka Runo olisikin tuntenut olonsa sellaiseksi, hänellä oli yleensä kyky pitää tunteensa sisällään ja säteillä tyyneyttä ympärilleen. Nyt tyyneys ja rauha oli kuitenkin poissa ja harmaissa silmissä pyrytti edelleen lunta, vaikka sade ulkona olikin tauonnut. Pata olisi halunnut istua Runon viereen ja rutistaa häntä, mutta sellaiseen nyt ei kerta kaikkiaan ollut aikaa. Jonkun piti pitää huolta siitä, että he eivät jäisi liiaksi märehtimään, vaan lounas valmistuisi ja tilanne ratkeaisi ajallaan. Niinpä Pata tyrkkäsi Runolle kupillisen lämmitettyä puuroa ja harppoi ovelle.

Pata kietoi kaulaliinan kaulaansa ja kiskoi yhden pölyisistä vilteistä ympärilleen murtunutta kättään varoen. Hellyys avasi hänelle oven ja he astuivat ulos pakkaseen. Pilvipeite oli jo alkanut rakoilla ja kaikkialla vallitsi pehmeä, lumen kietoma hiljaisuus.

He eivät kävelleet kauaksi, vain puiden rajaan. Jos tilanne ei olisi ollut niin vakava, Pata olisi ihastellut esiin murtautuneiden auringonsäteiden kylvämää säihkettä hangilla ja puiden lumivaatteita, mutta nyt Hellyyden vakavuus vei kauneudesta kaiken ilon. Hellyys yskähti.

“Me emme voi palata takaisin.”

“Lauttakylään?” Pata hätääntyi. “Miksi?”

Hellyys pudisti päätään. “En tarkoittanut sitä. Tämä on… pahempaa. Emme voi palata Suojaan.”

Hän ojensi Padalle sinetöidyn kirjekuoren. Sinetti oli murrettu jo kertaalleen, mutta se oli selvästi Suojan virallinen merkki.

“Miksi ihmeessä?” Pata tuijotti kirjettä häkeltyneenä. Hellyys vain murahti ja viittasi sitä kohti, joten Pata avasi kuoren tärisevin käsin ja luki kirjeen.



Suojan neuvosto tekee tiettäväksi Runon sovintoonvaellusryhmälle

Runon nimen ei ole nähty tuottavan yhteisölle etua. Riimit eivät täytä vatsaa, eikä niillä rakenneta taloja tai taistella vihollista vastaan.

Padan nimen ei ole nähty tuottavan yhteisölle etua. Padan kyvyttömyys hyväksyä osaansa on vaarallista niskurointia, jonka voidaan katsoa vaarantavan yhteisöllisyyden.

Entäksen nimen ei ole nähty tuottavan yhteisölle etua. Kysymykset horjuttavat ja nakertavat pohjaa siltä, mikä on vuosisatojen aikana todettu oikeaksi.

Hellyyden nimen ei ole nähty tuottavan yhteisölle etua. Hellyys on toistuvasti kieltäytynyt hoivaamasta ja rauhoittamasta lohtua tarvitsevia, eikä hänen katsota ansaitsevan paikkaansa yhteisössä.

Harmin nimen ei ole nähty tuottavan yhteisölle etua. Sellaisesta nimestä on yhteisölle vain harmia.

Mandoliinin nimen ei ole nähty tuottavan yhteisölle etua. Suojassa on etevämpiä muusikoita, jotka eivät haihattele turhaan kuvitteellisen Laulun perään.

Pääskyn nimen ei ole nähty tuottavan yhteisölle etua. Pääskyt ovat haavoittuvaisia lintuja, eikä niitä voida pitää Suojan tarkoitusperien kannalta hyödyllisinä.

Valan nimen ei ole nähty tuottavan yhteisölle etua. Vaikka nimi itsessään onkin voimakas ja hyödyllinen, sen kantajan jatkuva jääräpäinen kieltäytyminen nimensä mukaisesta tehtävästä voidaan katsoa maanpetturuudeksi. Neuvosto toivottaa kuitenkin Valan tervetulleeksi takaisin, mikäli hän ymmärtää tehtävänsä ja nimensä merkityksen.

Suojan vanhimpien neuvosto kieltää Runon sovintoonvaellusryhmää palaamasta. Mikäli tätä kieltoa rikotaan, on seurauksena ensimmäisestä yrityksestä vakava rangaistus ja toisesta yrityksestä kuolema.

Tämän päätöksen vahvistavat neuvoston jäsenet

Laki
Valta
Sopu
Nälkä


Pata tuijotti kirjettä sanattomana. Siinä ei ollut mitään järkeä. Heidät oli lähetetty pois nimiensä vuoksi, se oli totta, mutta – mutta heidän oli ollut tarkoitus kasvaa sopuun niiden kanssa, ei joutua hylkäämään Suojaa iäksi. Kaikki kirjeessä oli väärin.

“Mutta –”

“Oletko ikinä ajatellut”, Hellyys sanoi hiljaa, “että Suojan aikuisissa ei ole juurikaan sellaisia ihmisiä kuin me? Tai että kun tällaisilta sovintoonvaelluksilta palataan, palaajat ovat aina sellaisia kuin Sato tai Rohkeus tai Uni? Tarpeellisia ja tärkeitä.”

Pata puri huultaan. Hän oli luottanut saamiinsa vakuutuksiin ja neuvostoon koko elämänsä ajan. Hellyyden sanojen kylmää logiikkaa ei silti käynyt kiistäminen. Padan isosisko Hunaja oli kyllä palannut, mutta Hunaja oli kaunis ja ahkera ja toi yhteisölle iloa mehiläisineen ja hunajakakkuineen. Sen sijaan Padan lapsuudenystävä, Kerkkä, ei ollut palannut. Nyt Pata ymmärsi miksi: Kerkän kotipihalla kuuset olivat ehkä kasvaneet tuuheampina, mutta hänen nimestään ei varsinaisesti ollut Suojan ankarassa ja järjestäytyneessä maailmassa mitään hyötyä.

“He sulkevat yhteisön ulkopuolelle kaikki, jotka eivät hyväksy nimeään tai ole tarpeeksi hyödyllisiä?” Pata yritti ymmärtää kirjeen sisältöä. Hän olisi tahtonut kieltäytyä uskomasta omia sanojaan, mutta Pata oli aina ollut käytännöllinen ja järkevä, ja sillä hetkellä juuri se esti häntä elättelemästä turhia toiveita. Kaikki kirjeessä kävi lopulta järkeen.

Pata ojensi kirjeen takaisin Hellyydelle, sulki silmänsä ja hengitti syvään. Alle kahdessa minuutissa Pata oli antanut kaiken tietämänsä romahtaa ja suostunut putoamaan pimeyteen, jonka pohjaa hän ei nähnyt. Mitä muutakaan hän olisi voinut tehdä? Totuuden kieltämisestä ei olisi hänelle – tai heille – mitään apua.

Pata ajatteli herkkää Mandoliinia ja Pääskyä, jonka sydän varmasti särkyisi, kun tämä ei voisi palata kotiin. Hän ajatteli Harmia, joka kätkisi ahdistuksensa ja surunsa kiusanteon taakse, ja Entästä, jonka kysymyksistä ei tulisi loppua. Ja sitten Valaa – Valaa, joka oli varmasti tiennyt, mutta pysynyt vaiti kykynsä vuoksi. Valalle neuvosto oli varmasti puhunut suoraan – niinhän he tekivät kirjeessäkin.

Pata tunsi kateuden pistoksen, mutta se oli poissa vain hetkeä myöhemmin. Hän ei halunnut sitä, mitä Valalla oli. Moni ehkä halusi, mutta Pata oli nähnyt Valan lipsahduksen seuraukset kertaalleen, eikä hän halunnut edes ajatella sitä, mitä itse saisi samanlaisella nimellä aikaan.

Viimeiseksi Pata ajatteli heidän vanhempiaan. Nyt hän ymmärsi paremmin, miksi isän katse oli ollut niin välttelevä, ja miksi hänen äitinsä oli rutistanut laiturilla Pataa niin pitkään eikä suostunut päästämään irti ennen kuin Laki oli komentanut häntä tekemään niin. Hän ymmärsi Pääskyn äidin kauhistuneen ilmeen ja sekavasti soperretut hyvästit. Hän ymmärsi, mikseivät Runon tai Hellyyden vanhemmat olleet tulleet hyvästelemään lapsiaan lainkaan. Jo silloin Pata oli ajatellut, että kaikki oli tavalla tai toisella väärin, mutta nyt hän todella ymmärsi: hyvästelijät olivat tienneet, etteivät he enää palaisi kotiin.

“Mitä Runo tästä kaikesta ajattelee? Onko hän kertonut, mitä aikoo tehdä?” Pata kysyi lopulta. Hän ei onnistunut kaikesta yrittämisestä huolimatta pitämään ääntään tyynenä, vaan se räsähti surusta. Pakkanen lauhtui jatkuvasti ja pilvet olivat kadonneet lähes täysin. Maisema suorastaan kylpi valossa, mutta Padan sydän oli huolesta raskas.

“Minä lupasin kertoa muille. Hän sanoi, ettei pysty”, Hellyys huokaisi. Pata pudisti hitaasti päätään.

“Ei. Ei vielä. Meidän täytyy – meidän ei tarvitse kertoa heti. Me voisimme odottaa. Tämä koko tilanne on vielä kaikille uusi. Olemme viettäneet merellä vasta muutaman viikon. On helpompaa, jos opimme elämään yhdessä, ja ehkä totuuskin on helpompi hyväksyä, jos muut pääsevät ensin sopusointuun nimiensä kanssa. Ja ainakin meidän pitäisi olla valmiimpia kohtaamaan muiden suru. Olisi hyvä, että heillä olisi edes joku, johon turvautua. Jos me olemme kaikki samaan aikaan surun kourissa, siitä ei tule mitään. Lamaannumme ja lannistumme täysin.”

“Mutta entä se pettymys? Entä sitten, jos vaikka Entäs tai Mandoliini kokisi olevansa valmis palaamaan? Kuinka kertoisit heille silloin, ettei se ole mahdollista?” Hellyys kysyi. Pata tuijotti vettyneiden kenkien peittämiä jalkojaan.

“Silti. Odotetaan muutama viikko. Sen verran, että tästä elämästä – mitä se sitten nyt tarkoittaakin – on tullut enemmän omamme. Sen verran, että me itse – siis sinä, minä ja Runo – olemme valmiita. Meidän täytyy olla vahvoja muiden tähden.”

Hellyys ei sanonut mitään. Hänen suunsa puristui tiukaksi viivaksi. Lumi heidän ympärillään suli ja ilma oli täynnä putoilevan veden tipahtelusta syntyvää rytmikästä lipinää ja ryskyen oksilta putoavan lumen ryminää.

Lopulta Hellyys nyökkäsi.

“Ja nyt sinun on aika syödä vähän puuroa. Et ole syönyt mitään koko aamuna”, Pata sanoi ja patisti Hellyyden takaisin sisään.

[hiddenben]

K/H: Sateista huomenta! Perjantai muuttui tapahtumantäyteiseksi ja lauantai meni sadepäivän horroksessa, mutta tänä aamuna heräsin kahdeksalta ja tajusin, että olen unohtanut julkaista uusimman luvun! Tässä siis kymmenes luku, jossa Hellyys käsittelee tapahtunutta ja hänen ja Runon välinen ystävyytensä vahvistuu.



Kymmenes luku: Hellyys


Hellyys kulki päivän läpi kuin sumussa. Hän auttoi laittamaan mökkiä kuntoon, sillä he joutuisivat jäämään sinne varmaankin vähintään muutamaksi yöksi ennen kuin jää alkaisi rakoilla ja meri jälleen avautuisi. Hän kantoi vettä tiski- ja pesuvedeksi, ensin keräämällä lunta ämpäreihin, joka sitten suli, ja myöhemmin nostamalla kaivosta. Hän otti jopa vastuun iltapäiväkahveista, kun Harmi kiukuspäissään lähti jälleen ulos ovet paukkuen ja jätti nokipannun tulen ylle kiehumaan. Hellyys auttoi niin Pataa kuin muitakin pyydettäessä, mutta koko päivänä hän ei sanonut sanaakaan. Sen sijaan hän yritti ajatella ja ennen kaikkea ymmärtää.

Kirje oli vienyt pohjan kaikelta, minkä hän oli uskonut tietävänsä ja tuntevansa. Vaikka Hellyys ei ollut tullut toimeen nimensä kanssa ja kärsinyt siksi yhteisönsä odotuksista ja vaatimuksista, Suoja oli silti hänen kotinsa. Hänellä oli siellä ystäviä, vanhemmatkin, ja hänellä oli päättötodistus Suojan Oivallisten nimien lukiosta. Hän oli valmistunut koulusta samaan aikaan yhden kirjeen allekirjoittajan, Vallan, pojan kanssa. Tämä oli tosin hyväksynyt nimensä jo pienenä ja pärjännyt erinomaisesti, sillä hänen nimensä oli Strategia ja hän oli alusta pitäen oppinut hyödyntämään taitoaan. Strategia oli itse asiassa ollut se, joka myös opetti Hellyyttä välttelemään ihmisiä. Mutta tiesikö Strategia, mikä minua odotti? Entä isä ja äiti: miten pitkään he ovat tienneet? Siitäkö lähtien, kun Suojan neuvosto antoi minulle nimeni?

Suojan kamalan ja karun salaisuuden paljastuminen sai Hellyyden mielen sekaisin. Mihin hän pystyi enää luottamaan, jos ei kotiinpaluuseen? Vaikka Hellyys oli liittynyt lauttakylään pakotettuna, astunut kannelle määräys kädessä ja rannalla vaativat silmät hänen selkäänsä tuijottaen, hän oli silti uskonut, että löytäisi kaikesta huolimatta sovun nimensä kanssa ja voisi palata Suojaan. Hän oli todella uskonut. Mutta nyt hän sai tietää olleensa väärässä. Mitä hänen tulevaisuutensa piti sisällään, jos ei kotiinpaluuta?

Kysymyksiä oli liikaa, vastauksia ei lainkaan. Eivätkä ne vastaukset, jotka Hellyys keksi, olleet tyydyttäviä.

Illan tullen hän istui tuolillaan ja katseli mökissä vallitsevaa rauhaa. Kesäaurinko laski lempeästi horisonttiin ja värjäsi jään jo vetiseksi muuttuneen pinnan ilta-auringon kauneimmilla punaisen sävyillä. Mandoliini näppäili soitintaan, Pääsky hymisi tyytyväisesti itsekseen, sillä tämä talvi olikin kestänyt vain muutaman päivän ja pian hän saisi jälleen lentää. Entäs ja Vala istuivat pöydän ääressä ja opettivat Harmille uutta korttipeliä (siinä Entäs oli erityisen hyvä, sillä hän opetti kysymällä ja pyysi oppilastaan keksimään vastaukset).

Kukaan heistä ei tiennyt, että heidän maailmansa oli muuttunut kertaheitolla toisenlaiseksi.

Vain Hellyys, Pata ja Runo tiesivät, ja käsittelivät totuutta omilla tavoillaan: Pata piti itsensä kiireisenä patansa ääressä, Hellyys taas piti etäisyyttä muihin. Runo istui takkatulen ääressä eikä tuntunut kuulevan tai näkevän mitään. Entäs oli esittänyt huolestuneen kysymyksen Runon voinnista, sillä tämä oli heidän muutaman viikon mittaisella matkalla ehtinyt muodostua iltojen viihdyttäjäksi runonlausunnalla ja tarinoilla. Hiljainen Runo oli kaikille tuntematon.

”Taisin jäätyä pahasti pakkasen viimassa / yhä pitelee kylmä minua otteessa tiukassa”, oli ainoa, mitä Runo sai sanottua, ja sitten Pata tulikin jo hätyyttämään Entäksen muualle.

Padan ehdotus pitää totuus salassa kalvoi Hellyyden vatsanpohjaa ja sai hänet kiemurtelemaan tuolillaan. Hänen mielestään totuuden evääminen toisilta oli väärin, vaikka hän ymmärsikin Padan halun kerätä hieman ajatuksiaan ja saada lauttakylä jälleen liikkeelle ennen kuin tilanne räjähtäisi käsiin. Tällaisen salaisuuden kantaminen ei kuitenkaan ollut helppoa. Siksi Hellyys olikin pitänyt etäisyyttä muihin koko päivän: hän ei halunnut päätyä tilanteeseen, jossa joutuisi valehtelemaan Riitteen viestistä.

Hänen oli kuitenkin saatava puhua asiasta jonkun kanssa. Hellyys odotti, kunnes ilta alkoi muuttua yöksi ja muut kävivät nukkumaan. Lopulta jäljellä olivat vain Hellyys, Vala ja Runo, ja kun kuu ilmestyi pilven takaa ja valaisi yön, Vala sanoi lähtevänsä pilkkimään. Mökin oven sulkeuduttua Hellyys käveli Runon luo ja asetti kätensä tämän olalle.

”Tulisitko pöydän ääreen istumaan?”

Runo kohotti katseensa kuin horroksesta heräten. Hänen silmänsä olivat punareunaiset ja pitkät hiukset roikkuivat kasvoilla. Hellyys toisti kysymyksensä, kun Runo ei liikahtanut, ja sai vihdoin nyökkäyksen. Heidän siirtyessä pöydän ääreen Hellyys kävi hakemassa repustaan taskumatin, jonka oli aamulla pakannut mukaansa ja istui sitten ystäväänsä vastapäätä.

Metalliset kierteet kitisivät korkin kiertyessä auki. Taskumatin sisältä kohosi makea, mausteinen tuoksu, ja Hellyys joi pienen siemauksen lämmittävää viiniä. Sitten hän tarjosi taskumattia Runolle, joka kohotti yllättyneenä kulmiaan.

”Se on hyvää”, Hellyys sanoi ja ojensi pullon vielä lähemmäs. ”Se tekee hyvää. Rohkaisee mieltä.”

”Rohkeudesta en voi puhua / kuultuani sen, mikä ei olekaan vain huhua”, Runo vastasi vaimeasti ja tarttui lopulta taskumattiin, mutta ei kohottanut sitä huulilleen vaan katsoi Hellyyttä epäillen. ”En ole koskaan maistanut viiniä makeaa / se kai voi tehdä mielestäni sameaa?”

Hellyys naurahti. Kasvoille kohoava hymy tuntui hyvältä, ja rintakehää lämmittävä viini helpotti ahdistunutta oloa. ”Voi kai niinkin sanoa. Mutta joskus samea mieli on juuri se, mitä tarvitsemme.”

Runo kohotti kulmiaan ja joi lopulta siemauksen. Hän yskähti kerran, toisen, vielä kolmannen, mutta pyyhki sitten suupielensä ja hymyili. Sen näkeminen sai Hellyyden rentoutumaan: hän ei pitänyt siitä Runosta, jonka oli tänään joutunut näkemään. Hymyilevä Runo, se taas oli tuttu ja turvallinen.

”Mitä pidät?”

”Maistan mausteisen kanelin, kesäisen herukan / hapokkuutta lienee tässäkin hiukan. / Maku on hyvä, lämmin ja syvä / tuntuu kuin mielessäin ois aatteen jyvä.”

Huoneen nurkassa pienellä kerällä nukkuva Mandoliini käänsi kylkeä. Hellyys tukahdutti naurun, ettei olisi herättänyt muita. Runo otti hymyillen vielä toisen huikan ennen kuin ojensi pullon Hellyydelle. Hänkin joi siemauksen, asetti taskumatin sitten pöydälle ja pohti hetken seuraavia sanojaan ennen kuin aloitti:

”Riitteen tuoma kirje... En voi käsittää sitä. Suojan mukaan olemme hyödyttömiä: sinä, minä, Pata, Harmi… Kaikki paitsi Vala. Me emme ole heille minkään arvoisia.”

Hellyys tutki Runon kasvoja ja näki niissä hämmennystä. Hän jatkoi, kertoen tarkemmin Padan kanssa käymästään keskustelusta ja siitä, kuinka Pata toivoi, että totuus pidettäisiin vielä heidän välisenään salaisuutena. Hellyys kertoi ajatuksistaan, epäilyksistään ja kaikista niistä kysymyksistä, jotka olivat hänen mieltään päivän mittaan kuormittaneet. Kertomuksen aikana he molemmat ottivat uudet kulaukset viiniä, ja Hellyys huomasi hiljalleen rohkaistuvansa pelosta ja ahdistuksesta huolimatta.

“Ajattelen, että Padan tuumassa on kyllä itua / vaikka meidän pitääkin valheen kourissa hetki kitua. / Silti on tärkeää ensin ratkaista tämä: / milloin pääsemme pois ja kuinka korjataan lauttamme rämä?” Runo vastasi Hellyyden selontekoon hieman päihtynein riimein.

”Ymmärrän sen, mutta samalla pelkään salaisuuden vain pahentavan tilannetta, kun sen sisältö lopulta selviää muille”, Hellyys sanoi. ”Eikä se ole reilua, että pimitämme heiltä tietoa, joka kuitenkin niin selkeästi koskee heitä.”

Runo hiljeni pitkäksi aikaa ja tuijotti yhteen ristittyjä käsiään. Hänen katseensa ei kuitenkaan ollut enää lasittunut ja valju, kuten takkatulen ääressä vaan ajatukset olivat selvästi lähteneet liikkeelle. Oliko se viinin ansiota vai ei, sitä Hellyys ei osannut sanoa, mutta yhtä kaikki Runon eloisuus ja tarkkaavainen kuuntelu helpottivat hänen oloaan.

“Ymmärrän Padan huolen suuren, / samalla se luo salaisuuden juuren. / En voi sanoa, etteikö totuus olisi kurja / on aina kamalaa nähdä asioiden puoli nurja. / On kirjeen sisältö silti ennemmin tai myöhemmin kerrottava muille, / ettei luottamuksellemme käy kuin ajopuille.”

Hellyys puuskahti. Ei ollut vain yhtä oikeaa vastausta. Oli vaikea päättää, mikä oli tärkeämpää hoitaa ensin: lauttakylän korjaaminen ja edespäin matkaaminen vai totuuden kertominen. Hän joi pitkän kulauksen viiniä. Se poltti kurkkua ja rintakehää suloisesti, vaikka Hellyys tiesi makean muuttuvan karvaaksi aamuauringon noustessa.

Runo jatkoi, mutta nyt hitaammin ja sanojaan painottaen:

“Mutta odotetaan vielä päivä tai kaksi / kunnes jää sulaa ja muuttuu murskaksi. / Merellä kaikki on toisenlaista / ehkä ei uutinenkaan silloin ole painajaista.”

Hellyys katseli Runoa hetken, kunnes nyökkäsi. Vaikka päätös ei tuntunutkaan aivan oikealta, oli parempi, että he ja Pata olivat asiasta edes jokseenkin samaa mieltä.

Silloin mökin ovi avautui ja Vala käveli sisälle, kantaen mukanaan komeaa turskakalaa. Hänen kasvonsa kiilsivät hiestä.

”Jää halkeilee”, hän sanoi. ”Sain juosta ehtiäkseni pois lähestyvien halkeamien luota.”

[Chuva]

Tää on ihana!

Mä en nykyään oikeastaan enää lue juuri mitään finissä ja silloinkin jos jotain satun lukemaan, niin en kommentoi juuri mitään juuri minnekään. Mutta kun nyt olen tästä kerran jos toisenkin saanut iloa kesääni, niin kai mun pitää vähän sanaisen arkkuni kantta raottaa. Ainakin kerran.

Tän lukemisessa on vähän samaa fiilistä kun silloin kun katsoin ekaa kertaa Avatarin kaikki kaudet ja imeydyin täysin siihen maailmaan niiksi pariksi päiväksi jotka mulla meni sen sarjan ahmimiseen. Ehkä mulla on ollut jotain seikkailufantasiavajetta, mut on tuntunu äärimmäisen virkistävältä lukea tätä ja jännittää hahmojen kanssa, että mitä seuraavaksi tapahtuu. Kaikki tuntuu raikkaalta ja kiinnostavalta, eikä mulla tässä  vaiheessa tarinaa ole aavistustakaan siitä mitä seuraavan nurkan takana odottaa.

Oon äärimmäisen ihastunut Nimileikin hahmoihin, joista jokainen tuntuu jotenki tosi aidolta ja persoonalliselta. Ehkä juuri kahden kirjoittajan ansiosta Padan ja Hellyyden näkökulmat tuntuu oikeasti kahden eri henkilön näkökulmilta (en sano etteikö yksi kirjoittaja voisi onnistuneesti kuvata tapahtumia useasta näkökulmasta, mutta usein se kirjoittajan oma ääni kuitenkin pysyy samanhenkisenä siitä huolimatta miten niitä hahmojen ajatuksia ja motiiveja kuvaa), mut erot ei kuitenkaan ole liian veitsellä leikattuja. Eli siis kokonaisuus pelaa hyvin saumattomasti.

Etenkin Pääsky ja Mandoliini on löytäneet ihan oman soppensa mun sydämestä. Ne kun jotenkin on tosi sympaattisia. Toki tykkään kaikista tarinassa esiintyneistä hahmoista (Riitekin on hyvin mielenkiintoinen tapaus, joka toivottavasti palannee estradille toistekin), mutta kai sitä silti saa lemppareita hankkia.

Odotan myös mitä suurimmalla mielenkiinnolla miten poppoon matka tästä jatkuu nyt kun tietävät (tai ainakin osa tietää), ettei vanhaan kotiin ole enää menemistä. Kaikenlaiselle salailulle allergisena toki toivon, että Pata, Hellyys ja Runo pian kertoisivat totuuden tilanteesta muille, ettei pääse lankakerä karkaamaan käsistä, vaikka toki motiivi totuuden hetkelliseen peittelyyn on ymmärrettävä.

Toivottavasti saadaan pian taas lisää jatkoa tähän seikkailuun! Lupaan uskollisesti lukea jokaisen uuden luvun mitä suurimmalla mielenkiinnolla, mutta en voi luvata kommentoivani ainakaan hetipian uudestaan, sillä nimileikin maailmassa mun nimeksi olis varmaan tullut joko Laiska tai Vätys.

[hiddenben]

Chuva, kiitos aivan todella ihanasta ja piristävästä kommentista! On aina yhtä suuri ilo ja kunnia saada kuulla, että jokin oma teksti (tai yhteisprojekti, niin kuin tämä!) innostaa toisen ihmisen lukemaan. Kiitos siis, että jaoit tämän kanssamme Sen lisäksi on ihanaa kuulla, että kokonaisuus toimii ja että Pata ja Hellyys ovat riittävän erilaisia näkökulmahahmoina. Joskus tulee mietittyä, ovatko he kerrontatyyliltään liian erilaisia, mutta ehkä eivät Lempihahmoja saa olla, tietenkin! Ja kaikkein parasta onkin kuulla, kuka nousee kenenkin suosikiksi. Mandoliini ja Pääsky ovat kyllä ihania, olen siitä samaa mieltä Hauskaa lukea pohdintojasi tarinan jatkosta, totuudella on kyllä tapana tulla esiin - ja ehkä Riitteestäkin kuullaan vielä!

Mahtavaa, että olet mukana seuraamassa lauttakylän menoa! Tervetuloa ♥


K/H: Hei vaan kaikki Nimileikin seuraajat! Kaarne pitää tällä hetkellä taukoa Finistä, mutta haluamme jatkaa Nimileikin julkaisemista siitä huolimatta. Koska tämä topic oli Kaarneen perustama, päätin aloittaa uuden topicin, jotta pääsen muokkaamaan otsikkoon ja alkutietoihin uudet päivitykset. Tämä topic lukitaan ja tarina jatkuu täällä (K-11) Toivottavasti jatkatte matkaa kanssamme siellä, olisi nimittäin erinomaisen mukavaa ♥