Ikäraja: S
Tyylilaji: hajanainen draama
Sanamäärä: 281
Haasteet: Ime kappale tyhjiin II (Samuli Putro – Olet puolisoni nyt), Tarot-haaste (erakko) ja Originaalikiipeily (136. palapeli)
A/N: Tällainen tilkkutäkki tuli aikaiseksi, kun haalin samantyyppisiä pätkiä yhteen. Tuota otsikkoa olen halunnut käyttää jo pidemmän aikaa, koska se on aivan ihana säe. Ja koska tässä tekstissä on peltoja ja vuoria, mutta ei preeriaa, niin ei se ole ihan tuulestakaan temmattu. Erakko taas toivottavasti näkyy näiden yksinäisyydessä ja pohdiskelussa.
Ei preeriaa
Ajatus, josta en aivan saa otetta. Tunne, jota en tavoita. Uni, jota en muista.
Harmautta, sumua, sadetta. Paljaita puita, aukeita nummia.
Märkä tie ja tuulilasinpyyhkijät.
Palelevat käteni autonratilla.
Taivas on vanha, iätön oikeastaan. Meretkin ovat olleet täällä aina. Niiden synty on pelkkää teoriaa tieteellisissä kirjoissa.
Veljeni kutsuu minua haaveilijaksi. Joskus halveksien, joskus hellästi. Sävy riippuu siitä, kuinka onnellinen hän itse sillä hetkellä on.
Englannin nummilla tuulee. Kanervikot ovat autioita ja yksinäisiä. Puita ei ole. On pelkkää kumpuilevaa maata ja ankara, vartaloa hakkaava viima. Se pureutuu läpi vaatteista kuin nuoli ja jää kylmäksi, pakottavaksi kivuksi rintaan.
Ajattelen liikettä ja nahkakenkiesi kiiltoa
Sotkuinen huntu on alku
Lämpimän laho omena piinaa
Ei tyydytä nälkää,
joka lyö minut maahan
Sanot: ”rakas, voit syyttää vain itseäsi”
Väkivallan virta on iätön ja päättymätön
Ihoani pistelee ja kutittaa. Raavin ja kiemurtelen. Ei ole hyvä olla. Koskaan ei ole hyvä. Jokin on jatkuvasti vinossa eikä aivan kohdillaan. Kenties minä vain synnyin vähän repsottamaan.
Hevosen lämpö lohduttaa, kun seison kylmässä erämaassa. Nuotioni pikemminkin savuttaa kuin varsinaisesti palaa. Tuuli käy kasvoihini. Se pistelee. Mukana on pölyä ja hiekkaa. Vedän hattuni lieriä alemmas, mutta siitäkään ei ole suojaksi yötä vastaan.
Alla laaksoja, edessä vuoria. Keltainen auringonlasku antaa kullan hehkun ennen hämärää. On kuljettu pitkä matka. Yöt ovat olleet lyhyitä ja levottomia. Varjounia. Varoituksia pimeässä.
Makaan liikkumatta, lähes hengittämättä
Piileskelen, henkeni riippuu siitä
Ikkunan takana vaanii hirviöitä
Lukitut ovet eivät niitä pysäytä
Jäätyneet kasvit ovat kuuran peitossa. Ne ovat jäykistyneet kurjiin, nujerrettuihin asentoihin. Minun käy niitä sääliksi.
Meillä on täällä peltoja ja yksinäisiä taloja. Koivuissa on vielä muutama lehti, mutta pian nekin ovat paljaita. Marraskuu on melkein täällä. Ja sen jälkeen enää henkäys – ja on talvi. Harmaa, kylmä, lumeton. Luonnon luut eikä muuta.