Ikäraja: S
Kirjoittajalta: Saikkupäivän armosta sain kuin sainkin kirjoitettua
Etydikirpputori-haasteen innoittaman tekstin.
Etydini aiheutti mulle vähän harmaita hiuksia, koska ko. runo tuntui musta niin selkeän romanttiselta, enkä jostain syystä halunnut kirjoittaa mitään romanttista. :---D Myrsky tuntui inspiroivalta, ja mulla oli ajatus kirjoittaa mun pöytälaatikko-originaalihahmoista, ja lopulta tää naksahti jokseenkin kohdalleen.
Kannatko, kannathan
Kynsi repsotti jo, ja veri valui kohti peukalon hankaa. Silti Vaula ei voinut lakata puremasta. Ukkonen vaelsi vuorilla ja ujelsi mökin seinissä. Hän pelkäsi taivaan raivoa ja maata, joka vavisi kuin kirppuja turkistaan ravistava eläin.
Purppuraa uhoava taivas ratkesi jälleen vuotaen sokaisevan valkoista valoa Ankujin kattojen ylle. Vaula kietoi äitinsä kutoman huovan tiukemmin ympärilleen ja sulki silmänsä. Kerran äiti oli opettanut hänet laskemaan kolmeen. Jos ehti ennen kuin jyrähti, myrsky oli turvallisen matkan päässä.
Vaula toivoi, että äiti olisi hänen kanssaan nyt. Vetäisi syliin, painaisi vasten rintaa, lämmintä kuin kissan juovikas kylki, alla kiivaana sykkivä sydän. Kuiskaisi korvaan lohdun sanan, jonkun niistä, joita oli kuullut tuulessa. Kunpa Vaulakin ymmärtäisi tuulen kieltä. Se, joka nyt kolkutti ikkunalautoja, ei ollut ystävä.
Isää hän ei raaskinut herättää. Antaa tämän nukkua viereisessä huoneessa, kenties nähdä unia äidistä, kurkiaurasta taivaalla, hyvän puun hunajanvärisistä syistä tai jostakin muusta, mitä tämä ei enää valveilla ollessaan kaihin läpi erottanut. Eikä isältä lohdun sanaa liikenisi kuitenkaan.
Elämä koettelee, ei auta kuin kestää. Jotakin siihen suuntaan tämä oli sanonut, kun Vaulan koira oli kuollut vankkurin pyörän alle. Niin niin, Vaulan oli opittava tyynnyttämään itse itsensä.
Taas jyrähti, ja Vaula painui kyyryyn kuin kantaan asti taottu naula. Kyyneleet virtasivat polttavana purona poskelle. Ei auta kuin kestää.
Ei, Vaula ajatteli. ”Ei!”
Hän ei nyyhkisi tyvenen perään. Häntä ei tuuli riepottelisi kuin rättiä. Hän katsoisi sitä silmästä silmään, myrskyä, elämää, mitä ikinä.
Hän heitti huovan sivuun ja kiskoi saappaat jalkaan. Myräkkä oli pyyhkinyt värit maailmasta. Tallin kulma, vanha verstas ja muut tutut paikat erottuivat maisemasta mustan eri sävyinä. Sade piiskasi mökin seinää, vyöryi vihaisena räystästä pitkin. Saappaat upposivat syvälle mutaan. Vuohet itkivät hänen peräänsä, kun hän kiipesi aitauksen yli.
Samoja polkuja Vaula oli kulkenut vuohien kanssa kerran toisensa jälkeen, mutta pimeässä kaikki tuntui vieraalta. Myrsky paukkoi ja pauhasi. Vuorilla sen kumu kantautui kauas. Vaula kompuroi rinnettä ylöspäin, polvet pian yhtä tummanpuhuvina kuin yö hänen ympärillään.
Lopulta hän löysi paikkaan, jossa taivas avartui koko kauheudessaan. Ukkonen veti viiltoja sen kuperaan kanteen, kaikkien tähtien valo yhdessä rytäkässä. Vaula tärisi kylmästä ja pelosta. Hän puristi kädet nyrkkiin ja kohotti kasvonsa taivaalle.
Hän seisoi siellä aamuun asti, kunnes horisonttiin repesi verenkarvas haava. Vuoret herkesivät valittamasta ja puun latvat asettuivat hänen alapuolellaan. Sade pirskoi pehmeänä kuin rakkaimman kosketus otsalla.
Kannathan minua, hän kuiskasi tuulelle, jo leppyneelle.
Kun Vaula palasi, vettä valuvana ja elämän voittaneena, Ankujissa tuoksui lupaus leivästä.