Kirjoittaja: Qmore
Ikäraja: S
Genre: Lievä Angst
A/N: Vähän juoneton orginaali oneshot. Keskellä kaksi pätkää Sannin Me ei olla enää me -biisistä. Osallistun tällä samaisella oneshotilla nimittäin Albumihaaste #4:n Sannin albumilla sotke mut. Olisi mukava saada jotain kommenttia tästä ensimmäisestä ficistäni finfanfuniin..
Kiitos ja kuittaus!
Jonkun muun miesOn kulunut useampi kuukausi siitä, kun viimeksi puhuimme. Hieroin käsiäni yhteen lämmittääkseni niitä ja hermostuneena puraisin peukalonkynnestäni palasen. Olin odottanut jo useamman minuutin sinua, mutta et ole saapunut vieläkään. Vihdoin huomasin auton etuvalot, jotka lähestyivät. Vauhti hidastui, kunnes viimeinkin sammutit auton ja astuit ulos. Painoit vielä jotain nappia, niin että lamputkin sammuivat. Oli taas pimeää. Nyökkäsin tervehdykseksi ja sinä teit samoin. Kaivoin tärisevin käsin talvitakkini taskusta askin tupakkaa – ulkona oli kylmä. Otin puoliksi tyhjästä askista tupakan ja tyrkkäsin sitä sinua päin tarjotakseni yhden, mutta kieltäydyit. Katselin edessäni huojuvaa puuta keräten voimia puhumiseen sen viimeisestä lehdestä. Sytytin huulteni välissä olevan tupakan ja imaisin nautinnollisesti ensimmäiset savut hetkeen.
”Mulla on sun villasukat”, sain vihdoin sanottua ja tökkäsin vieressä olevia villasukkia. Sain myös rohkeutta katsoa sinua. Sinä olit niin tuttu kun pystyit olla, mutta jotenkin silti täysin vieras. Kasvosi näyttivät samoilta, niin epämääräinen vaateyhdistelmäkin. Mutta tiesin sinun olevan täysin erilainen. Et ollut enää minun. Tiesin keitten kanssa vietit aikaasi, vaikken haluaisi tietää. Jokainen päivityksesi sosiaalisessa mediassa sai sydämeni sykähtämään ja hetken katkoksen aivoihini. Minulla oli vieläkin ikävä sinua.
Katselen sua, sä näytät samalta
Mutta äänessäs on jotain uutta
Onpa kiva pitkästä aikaa jutella
Vaikka en tunne enää sinua
Oli kulunut tunti saapumisestasi, mutta en huomioinut aikaa, en halunnut. Tiesin, että herätykseni lähestyi jatkuvasti, mutta suljin asian pois mielestäni. Olin sukeltanut silmiisi, jotka olivat samanväriset, kuin minun. Olin uppoutunut huuliisi, joita nuolaisit aina välillä. Ne kun kuivuivat sinun puhuessa jatkuvasti. Sanoin välillä sanojesi sekaan jotain, nyökkäilin ja vastailin kysymyksiisi, en ollut yhtä puhelias. Sormieni välissä paloi jo neljäs tupakka, en osannut lopettaa. Tiesin aina sytyttäessäni tupakan, ettet voinut lähteä vielä ainakaan viiteen minuuttiin. Pidin sinut itselläni.
Oli outoa, etten voinut koskettaa kädelläni kättäsi. Se oli niin lähellä, mutta tiesin sen olevan täysin kiellettyä. Sormesi rummuttivat kevyesti reittäsi vasten aina puhuessasi, varsinkin ne minun teki mieli pysäyttää, katsoa silmiisi hymyillen pienesti ja naurahtaa. Niin olin aina ennen tehnyt. Mutta siitä onkin ikuisuus. Katsoin sinua taas silmiin, huomattuasi katseeni katsoit takaisin. Se oli hetki, jota olin kaivannut pitkään. Nuo taianomaiset sekunnit kestivät ikuisuuden ja olivat nautinnollisia, kunnes katsoin alas ja huomasin kellonajan rannekellostani.
”Vittu. Se on jo puoli kolme”, sanoin hiljaa katsoen maahan. Heitin tupakantumpin kauas meistä ja vilkaisin sinuun odottavasti.
”Kai mä sitten lähden… Mutta hyvää yötä!” toivotit ja nousit hitaasti ylös. Tämä oli hetki, jolloin sinun kuuluisi halata minua. Seisoit siinä hetken ja kävelit autollesi tutuin laahustavin askelisi. Heilutit vielä kertaalleen kättäsi ennen kuin kipusit uuden autosi kyytiin ja ajoit pois paikalta. En ollut vielä ikinä istunut tuon auton etupenkillä. Se oli jonkun muun paikka.
Koska me ei olla enää me
Ostetaan joululahjat jollekkin toiselle
Sä et kuulu enää mulle
Kun lähdet, en perääsi enää kävele
Koska me ei olla enää me
Voit saattaa kotiin, muttet pääse enää sisälle
Ei haavat niitä repimällä parane
Joten käänny ja kävele
Koska me ei olla enää meTuuli heitteli hiuksiani ympäriinsä, enkä enää tuntenut käsiäni. Tunsin kyyneleen valuvan poskeani pitkin, mutta estin seuraavat. Tuo oli sinun viimeinen kyynel. On aika päästää irti.