Okakettu: Mukavaa että tykkäsit Elka/Kilve hetkistä
Taitavat myös asianomaiset toivoa, että asiat selkenisivät tuosta
Heh, tuletko lyömään heitä paistinpannulla päähän, niin ehkä he uskaltautuvat avautumaan
Hirttopuusta kuullaan kyllä lisää, eikä tarvitse edes kovin kauaa odottamaa
Tälläinen viikottainen julkasumenetelmä on mullekin suht kätevä, jos muistan aina viikonloppuna kirjotella
Kiitos jälleen kommentistasi <3
27. Valona Valona vilkaisi taaksensa Halhea ja Meltaa, jotka olivat näyttäneet jäävän riitelemään jostain. Ehkä oli vain hyväkin, että Valona lähtisi paikalta. Ei hänellä oikeasti ollut asiaa ryhmänohjaajalleen, mutta nyt kun hän oli Vuodenkimarassa, hän voisi kai yhtä hyvin käväistä Siilion luona. Halhehan oli sanonut, että hänen pitäisi ottaa härkää sarvista ja selvittää, mitkä mahdollisuudet hänellä oli sielunkumppaninsa kanssa. Valonaa harmitti, että hän oli joutunut valehtelemaan Halhelle, mutta oli hän suurimmaksi osaksi kuitenkin kertonut totuuden ja edes osan totuudesta kertominen oli huojentanut hänen sydäntään. Onneksi hän oli kertonut, muuten hän ei olisi ehkä saanut rohkeutta uskaltautua puhumaan Siiliolle uudestaan. Mitä lähemmäs mentorin työhuonetta Valona pääsi, sitä kovempaa hän kuuli sydämenlyönnit korvissaan. Häntä väsytti jo nyt niin kovasti, että pieni apu paluumatkalle ei olisi pahitteeksi, eikä kukaan muu kuin Siilio voisi auttaa häntä.
Valona tuijotti mentori Siilion työhuoneen puista ovea. Väsymys sai hänen ajatuksensa jo sumeiksi, sillä muuten häntä olisi varmasti hermostuttanut paljon enemmän. Taikuus oli käpertynyt syvälle piiloon, se tuntui vetävän häntä kasaan kuin yrittäen vaivuttaa hänet horrokseen keräämään voimia. Valona nosti kätensä ovea kohti. Siilion oli suostuttava, koska hän ei mitenkään jaksaisi kävellä takaisin. Hän koputti oveen ja odotti. Hän tuijotti ovea hermostuen hetki hetkeltä enemmän, sillä jos Siilio ei olisi ollenkaan koulussa, hän olisi pulassa. Hän koputti uudestaan ja kun ei vieläkään kuulunut vastausta, hän painoi korvansa ovea vasten. Huoneesta ei kuulunut ääntäkään. Valona oli kävellyt tämän luokan ohi, eikä tällä ollut ollut tuntia. Mahtoiko tämä olla opettajanhuoneessa?
Valona vilkaisi ympärilleen huultaan purren ja oli juuri lähtemässä pois päin, kun hän näki Siilion tulevan esiin nurkan takaa oliivinvihreä maahan yltävä viitta hulmuten harteilla. Valonan sydän hypähti kurkkuun ja hän sipaisi hiuksiaan korvan taakse hermostuneena. Mentorilla oli käsissään iso pino ruutupapereita, joiden joukosta hän yritti kävellessään löytää jotain tiettyä, joten hän ei ollut vielä huomannut Valonaa. Valona sipaisi hiuksensa pois korvan takaa ja hengitti syvään. Hän ei yhtäkkiä tiennyt mitä tehdä käsillään, mutta se arvoitus ratkesi, kun eräs paperi Siilion pinosta lennähti lattialle ja liukui aivan Valonan jalkoihin.
Valona nosti paperin – koepaperin – ylös ja ojensi sitä kohti Siiliota, joka oli jähmettynyt kolmen metrin päähän. Mies vilkaisi taakseen, josta kuului muutaman oppilaan puhetta, sillä tunnit olivat juuri loppuneet. Valona otti muutaman varovaisen askeleen ja laski paperin pinon päällimmäiseksi. Siilio seurasi metsänvihreillä silmillään hänen liikkeitään. Valona yritti näyttää huolettomalta, mutta se oli vaikeaa, kun hän tunsi toisen tutkailevan katseen itsessään niin vahvasti. Hän näperteli sormillaan paitansa helmaa.
”Mitä sinä täällä teet, Valona?” Siilio kysyi ääni hieman käheänä, joten hän yskäisi lauseensa perään ja vilkaisi ensin Valonan olan yli ja sitten uudestaan taaksensa. Muutama kahdeksasluokkalainen käveli heidän ohitsensa, eikä Valona voinut olla huomaamatta sitä ihastunuttat katsahdusta, jonka tytöt löivät ensin Siilioon ja sitten merkitsevästi toisiinsa. Tytöt alkoivat kikattaa ohitettuaan heidät.
”Olin kävelyllä”, Valona sanoi ja hymyili peittääkseen hermostuneisuutensa. Nyt väsymyskään ei tuntunut ihan niin vahvalta kuin aikaisemmin.
”No, älä anna minun häiritä sinua”, Siilio sanoi pikaisesti ja käveli Valonan ohi huoneensa ovelle. Hän yritti kaivaa avaimia taskustaan, mutta tasapainotellessaan paksua paperipinoa yhdellä kädellä, se näytti hankalalta. Valona käveli mentorin viereen juuri, kun paperit alkoivat uhkaavasti kallistua lattiaa kohti. Valona tarttui kiinni pinoon, jolloin Siilio jähmettyi ja vilkaisi häntä kuin valmiina repimään paperit itselleen hetkenä minä hyvänsä. Miehen ilme oli kovin varovainen, puolusteleva. Sellaista ilmettä Valona ei ollut tottunut näkemään tämän kasvoilla. Yleensä Siilio oli ystävällinen ja avoin kaikille. Viimein Siilio hellensi otteen papereista ja antoi Valonan ottaa ne käsiinsä.
“Olisin kyllä saanut ne taikuudella”, Siilio mutisi ja alkoi taas käymään läpi viittansa taskuja. Avaimet löytyivät oliivinvihreän viitan oikeanpuoleisesta povitaskusta. Mies työnsi avaimia kohti lukkoa niin nopeasti, että avaimen pää ei millään sujahtanut itse lukkoon, vaan naarmutti kullanvärisen lukon reunoja.
“Minua ei haittaa auttaa”, Valona sanoi ja tarkkaili mentorin käden hätäistä liikettä. Avain sujahti viimein lukkoon ja Valona nosti katseensa miehen rypistyneeseen otsaan. Miksi tämä oli niin hermostunut?
”Ihme, että jaksoit tänne asti”, mentori tokaisi ja työnsi oven auki raolleen. Hän veti Valonan käsissä olevan paperipinon itselleen ja sujahti sisään, jääden seisomaan oven viereen, jotta voisi sulkea sen jalallaan.
Valona painoi kätensä ovea vasten ja työnsi sen auki. Siilio horjahti, mutta onnistui pitämään tasapainonsa. ”Tiukkaa teki. Takaisin tuskin jaksan”, Valona selitti katsellen miestä vaativasti ja otti yhden askeleen sisälle huoneeseen. Siilio kyllä tajusi mitä hän tarkoitti. Tämän katseli häntä hetken aikaa niin kuin odottaisi hänen luovuttavansa, mutta kun Valona pysyi paikoillaan, hän avasi suunsa hitaasti.
”Eiköhän joku auto ole vapaa. Pyydä jotakuta viemään sinut, mutta sinun tuskin kannattaa lähteä näin pitkälle toista kertaa”, Siilio selitti ja vilkaisi merkitsevästi käytävää, jolla alkoi jo kävellä ihmisiä.
Valonakin vilkaisi taaksensa. Siilio selvästi halusi, että hän lähtisi. Ehkä se oli tarpeeksi vastaus hänelle? Vai oliko? Jos hän ei kysyisi asiasta suoraan, hänen ylianalysoiva mielensä tuskin saisi rauhaa.
”Minä kävelen mielelläni”, Valona sanoi ja astui peremmälle huoneeseen, jotta pystyi sulkemaan oven takanaan. Hän antoi katseensa kiertää läpi huonetta, jonka jokaisella tasolla näytti olevan ainakin yksi likainen kahvikuppi. Siitä oli kauan, kun hän oli viimeksi käynyt täällä. Täällä he olivat keskustelleet hänen valmistujaispäivänään siitä, että olisi parasta, että he molemmat unohtaisivat tapahtuneen. Silloin Valona oli suostunut, koska hän oli ajatellut, että Siilio oli hävennyt häntä. Hän oli luullut, että tämä ei mitenkään voisi pitää hänestä. Se keskustelu viidellätoista oli kuitenkin herättänyt toivonkipinän hänen sisällään.
”Enkä pidä autoista”, Valona jatkoi, kun Siilio seisoi yhä hiljaa oven vieressä. “Minulle tulee aina huono olo.” Hän ei ollut ollut monen auton kyydissä, mutta tarpeeksi monen tietäessään, että hän kärsi aina matkapahoinvoinnista niiden kyydissä.
”Se on harmillista, mutta sinun ei olisi kannattanut sitten tulla näin kauas”, Siilio sanoi ja käveli kohti Valonaa, joka oli pysähtynyt lähelle työpöytää. ”Sinun on lähdettävä.”
”Minä voin aivan hyvin kävellä takaisinkin”, Valona intti ja työnsi melkein työpöydältä tippumassa olevan mustekynän kunnolla pöydälle. Hän käänsi katseensa Siilioon, joka oli pysähtynyt takan eteen, vakava ilme kasvoillaan. ”Tosin pieni energia ei olisi pahitteeksi”, Valona myönsi.
Siilio huokaisi ja käveli työpöytänsä taakse, jolle hän laski paperinippunsa parin keltaisen kansion päälle. ”En tiedä mitä sinä kuvittelit saavuttavasi tulemalla tänne, mutta mitään ei tule tapahtumaan”, hän sanoi tiukasti ja alkoi etsimään jotain paperia pinon seasta.
Valona hengitti varovasti sisään. Siilio oli antanut nyt vastauksensa. Hänen pitäisi luovuttaa, mutta hänen sydämensä alkoi hakkaamaan entistä kovempaa. Taikuus alkoi liikahdella, venytellä. Se aisti Siilion taikuuden, vaikkeivat he olleet edes hipaiseet toisiaan. ”Selvä”, Valona sanoi hitaasti. “No, minä kai sitten pökerryn jonnekin ruohikkoon matkan varrella”, Valona huokaisi ja vilkaisi pikaisesti ovea.
Siilio vilkaisi häntä kulmien alta selaillessaan yhä paperipinoa. ”Nytkö sinä kiristät minua?” hän murahti.
Valona hymyili. ”Se on kiristystä vain, jos sinä välität.”
Valona huomasi kuinka Siilion suupielet nykivät. Mies pudisti päätään yrittäen näyttää yhä ärtyneeltä, mutta katseen läpi paistoi huvittuneisuus. Valonan sydän hypähti ja aivan huomaamattaan hän liikahti aivan kiinni pöytään. Taikuus oli työntänyt hänet siihen, se kurotteli lähemmäksi Siilion taikuutta. Siilion taikuuden aura tuntui samalta kuin hetki ennen kesän vaihdosta. Ikkunan takana puhalsi voimakas tuuli, joka löi koulun läpi kasvavien puiden lehtiä ikkunaan. Lehtien leikkiin sekoittui lumihiutaleita.
”Vuodenkierron nimeen, olet mahdoton”, Siilio huokaisi, mutta äänen läpi kuului lempeyttä. Hän löysi viimein etsimänsä paperin. Hänen silmänsä pysähtyivät sille hetkeksi, mutta sitten hän vilkaisi Valonaa sen yli.
”Vuodenkierron nimeen”, Valona toisti maistellen, hymynkaare suupielillään. Se oli Siilion lempisanonta ja taisi olla tämän keksimäkin, sillä hän ei ollut kuullut kenenkään muun käyttävän sitä. “Vieläkö sinä käytät tuota sanontaa?”
”Täytyy myöntää, ettei se ole vieläkään saanut odottamaani suosiota”, Siilio naurahti ja laski hitaasti niin kovasti etsimänsä paperin pinon päällimmäiseksi. Hän nosti katseensa Valonaan ja tarkkaili häntä arvioivasti. ”Mutta en ole vielä luovuttanut sen kanssa. Kuten et näköjään sinäkään tämän asian kanssa.”
Valonan vatsassa alkoi lennellä perhosia. “En”, hän sanoi. Ehkä Siiliokin halusi tätä. Ainakin tämä näytti arvostavan hänen sinnikkyyttään.
Siilio nyökkäsi ja viittoi Valonaa istumaan työpöydän ovenpuoleisella puolella olevalle tuolille samalla kuin mies itse istui toiselle. Siilio siirteli hieman papereitaan pois edestään ja risti kätensä pöydälle. “Olen kertonut sinulle mitä mieltä olen tästä asiasta”, hän sanoi asiallisella äänellä, opettajan äänellä.
“Niin”, Valona myönsi, tuntien olonsa hieman noloksi, kuin nuhdelluksi lapseksi. Hän tuijotteli sormiaan, jotka tunnustelivat punaisen paidan helmaa. Miten Siilio ei voinut uskoa sielunkumppanuuteen, kun taikuus kutitti ihon alapintaa, yrittäen päästä lähemmäksi toista? Valona ei ollut koskaan aistinut toisen auraa niin vahvasti. He olivat joskus taikateorian tunnilla puhuneet aurojen aistimisesta ja se onnistui vain, jos toiseen oli tarpeeksi vahva sidos. Hän oli joskus kokeillut tuntea ystäviensä auroja, mutta se oli onnistunut heikosti vain kunnolla keskittymällä. Nyt hän ei edes yrittänyt, oikeastaan hän yritti olla tuntematta, pakottaa taikuutta alas, mutta se tuntui vain kimmastuvan hänen yrityksistään ja yrittävän luikerrella lähemmäs Siilion auraa, niin kuin sillä olisi oma tahto. Taikuus muisti edellisen kerran, kun se oli päässyt kosketukseen Siilion taikuuden kanssa ja halusi lisää sitä samaa. Valona painoi kätensä kiinni penkin reunoihin ja pakotti itsensä pysymään paikoillaan.
“En ole muuttanut mieltäni”, Siilio huomautti.
Valona vilkaisi Siiliota varovasti kulmiensa alta. Tämän kädet liikahtelivat hieman pöydän päällä, sormet piirsivät edestakaisia kuvioita puupintaan. Kurkottivat lähemmäs pöydänreunaa – Valonaa – ja vetäytyivät taas puristumaan nyrkkeihin. “Tunnetko sinä aurani?” Valona kysyi hiljaa.
Siilio laski katseensa käsiinsä ja veti ne sitten piiloon pöydän alle. “Olen harjoitellut aurojen tuntemista, joten sanoisin olevani melko hyvä tuntemaan ihmisten aurat. Se ei merkits-”
“Minun ei tarvinnut harjoitella sinun aurasi tuntemista”, Valona keskeytti. “Ja minun taikuuteni tuntuu siltä, kuin se yrittäisi paeta kehostani.”
Siilio laski katseensa pöydän pintaan. “Siksi onkin parempi, ettemme tapaa”, hän sanoi vakavana.
Valona vilkaisi ikkunaa, pureskellen poskensa sisäpintaan. Ne sanat satuttivat, sillä hän oli pienestä asti unelmoinut löytävänsä sielunkumppaninsa. Kaikki siitä unelmoivat, mutta harva oikeasti sai mahdollisuuden tavata toista puoliskoaan. He voisivat olla onnellisia yhdessä, mutta Siilio ei halunnut edes yrittää. Hän halusi tukahduttaa taikuutensa, vaikka se sattuisikin. Ehkä tämä ei ollut oikeaa rakkautta, mutta kuka sanoi, ettei se joskus voisi olla?
“On parasta, että lähdet”, Siilio sanoi hiljaa.
Valona käänsi katseensa Siilioon. ”Oletko sinä ikinä rakastunut?” hän kysyi, ääni melkein rikkoutuen.
Kysymys selvästi yllätti Siilion. Tämä avasi suunsa raolleen ja huokaisi sitten, kääntäen katseensa ikkunaan. ”Olen. Muutamankin kerran”, hän sanoi tauon jälkeen.
”Missä he ovat nykyään?”
”Maan alla”, Siilio vastasi neutraalisti, seuraten katseellaan lehtien havinaa.
”Ai. Olen pahoillani”, Valona sanoi, vaikka asia ei näyttänyt enää vaivaavan Siiliota. ”Onko siitä aikaakin?”
Siilio piti katseensa ikkunassa. ”Viimeisimmästä alkaa olla kolmekymmentä vuotta”, hän sanoi hieman kaihoisasti.
”Se on jo pitkä aika”, Valona huomautti.
”Sinulle ehkä”, Siilio sanoi ja laski katseensa hitaasti työpöytäänsä.
Valona alkoi katua sitä, että oli ottanut asian puheeksi. Ilmeisesti Siilio yhä välitti, ehkä rakastikin näitä kuolleita heilojaan. ”Elämä jatkuu silti”, hän huomautti hiljaa. ”Milloin sinä annat itsellesi luvan jatkaa?”
Siilio nosti katseensa Valonaan, silmissään nyt enemmän kylmyyttä kuin aikaisemmin. Ehkä hänen ei olisi pitänyt ottaa rakkautta puheeksi. ”Kyse ei ole siitä, ettenkö antaisi. Kyse on siitä, että sinä olet liian nuori, etkä voi ymmärtää minua.”
”Aika epäreilusti sanottu, jos et ole antanut minulle mahdollisuutta”, Valona huomautti.
Siilio risti kätensä työpöydälleen ja huokaisi. ”Käsitätkö, että mitä luultavammin minä menettäisin työpaikkani, jos aloittaisin suhteen oppilaani kanssa?”
”En ole oppilaasi-”
”Niin kauan, kun asut Vuodenkimaran tiluksilla, johon kuuluvat mökit, sinut lasketaan oppilaakseni, vaikka olisitkin valmistunut. Aiotko sinä pyytää minua riskeeraamaan elinkeinoni?”
Valona laski katseensa syliinsä nolostuneena. ”En”, hän mutisi.
”Hyvä”, hän sanoi ja naputti työpöytänsä pintaa hetken ajan sormillaan. Sitten hän nosti katseensa jonnekin Valonan ohi ja nousi ylös. ”Minulla alkaa pian tunti.”
Valona nousi ylös hitaasti. Oli ollut typerää olettaa, että Siilion vastaus olisi muuttunut. Ei se, että Siilio saattaisi pitää hänestä henkilönä muuttanut heidän tilannettaan muiden silmissä, eikä silloin Siilionkaan silmissä. Siilio kiersi pois työpöydän takaa ja viittoi Valonaa kävelemään oven luokse. Valona piti katseensa maassa kävellessään ovelle, vaikka taikuus kivisti hänen solujaan yrittäessään päästä lähemmäs Siiliota.
Valona pysähtyi oven eteen, eikä voinut estää itseään kääntymästä vielä miehen puoleen ja kysymästä sitä yhtä kysymystä, joka oli mietityttänyt häntä jo siitä ihmepuun alla koetusta hetkestä asti. ”Entä… mitä tapahtuu sitten, kun minä lähden mökistä?”
”Sitten”, Siilio aloitti hitaasti, miettien vastausta hetken aikaa, ennen kuin jatkoi, ”monet asiat ovat saattaneet muuttua elämissämme.”
”Mutta?” Valona kysyi toiveekkaasti.
Siilio hymyili hieman. ”Mutta, sitten mikään ei teknisesti ole este.”
Valonan sydän lepatti toiveekkaasti. Se ei ollut lupaus, mutta hän ei voinut olla ajattelematta, että se tarkoitti sitä, ettei Siilio nähnyt heidän suhdettaan mahdottomana.
Siilio kumartui Valonan ohi avatakseen oven, mutta tehdessään sen, he päätyivät jo niin lähelle toisiaan, että heidän auransa koskettivat toisiaan. Valona hengähti pakonomaisesti, kun taikuus kipinöi hänen ihonsa alla, kaivaten lisää. Hipaus ei riittäisi energiaksi kymmenen kilometrin kävelylle. Siiliokin tunsi aurojen kosketuksen selvästi, sillä hänen kätensä pysähtyi ovenkahvalle, eikä näyttänyt enää haluavan painaa sitä alas. Hänen silmänsä sulkeutuivat hitaasti niin kuin hän yrittäisi löytää itsestään vahvuutta vetää auransa kauemmas.
”Minä en ihan totta jaksa kävellä mökkiin asti”, Valona kuiskasi ja liikahti hieman lähemmäs, niin että heidän välissään ei ollut edes metriä. Hän hengitti sisään Siilion käyttämän partaveden tai kenties käsirasvan miellyttävän omenaista tuoksua. Taikuus otti tuoksun vastaan ja tuntui kietoutuvan siihen kiinni kuin nälässä pidetty koira, joka nuoli viimeisetkin murut ruokakupistaan.
Siilio avasi silmänsä, jotka hohtivat kevättä. ”Minä etsin sinulle auton”, Siilio lupasi kähentyneellä äänellä, mutta ei siltikään painanut ovenkahvaa alas. Hänen hengenvetonsa kuulostivat raskailta.
”Etkö sinä silti voisi antaa minun tuntea taikuuttasi… tai siis eihän sen tarvitse merkitä mitään?” Valona anoi. Hänen kätensä nytkähtelivät lähemmäs Siiliota, mutta hän ei uskaltanut koskettaa, vaikka taikuus yllyttikin häntä siihen.
Siilio hengähti hivenen naurahtaen ja katseli Valonaa silmissään niin intiimi katse, että se sai Valonan tuntemaan taikuuden halujen lisäksi ihmisten haluja.
”O-onko sekin kielletty säännöissä?” Valona kysyi tuntien olonsa melkein hengästyneeksi, sillä hänen jokainen solunsa kipinöi lähemmäs Siiliota. Oli fyysisesti uuvuttavaa olla kuromatta niitä viimeisiä senttejä kiinni. He seisoivat niin lähellä toisiaan kuin oli mahdollista seisoa koskettamatta toista fyysisesti. Taikuus helmeili jo iholla, sekä Valonalla, että Siiliolla.
”Tämä on niin harvinainen tapaus, että tuskin säännöt määrittelevät tällaista kohtaa”, Siilio henkäisi ja nielaisi heti perään.
”No sittenhän se ei ole kielletty”, Valona huomautti ja nousi varpailleen, sillä taikuus kihelmöi jo hänen huuliaan.
“Valona”, Siilio henkäisi moittivasti ja suoristautui, sillä hän oli epähuomiossa kumartunut kovin lähelle Valonan kasvoja. ”Vain koska sitä ei ole säännöissä, ei tarkoita, etteikö se olisi epäsopivaa”, hän huomautti, mutta silmät yhä hyväilivät Valonaa kaipaavasti katseellaan.
Valona äännähti turhautuneena, mutta pakotti kantapäänsä maahan. ”Minä en kerro kenellekään.”
Siilio pudisti päätään vaisusti.
”Ole kiltti”, Valona anoi ja antoi viimein periksi mielihalulleen hipaista Siilion kämmenselkää etusormellaan. Siilio hengähti äkkinäisesti ja veti kätensä kauemmas juuri ennen kuin vihreä oli kohonnut kädelle. Voi miten hyvältä se tuntui, se pienenpieni, kaksi sekuntia kestänyt sormenpäällä hipaisu. Miten hyvältä tuntuisikaan, jos hän koskettaisi Siilion kämmenselkää kaikilla sormillaan silloin, kun se säteilisi taikuutta, liu’uttaisi kättään käsivartta ylemmäs.... koskettaisi kasvoja, hyväilisi huulia... ”Minä kaipaan taikuutta”, Valona huokaisi sormenpää loistaen keltaista.
”Jos suostun…” Siilio sanoi syvällä äänellä, katse kämmenselässään, jonka vihreän hän pakotti piiloon. “Et saa tulla tänne uudestaan. Lupaatko?”
Valona hipaisi Siilion kämmenselkää peukalollaan, eikä Siilio vetänyt kättään kauemmas, vaikka tällä kertaa näki eleen ennalta. ”Tulisitko sinä sitten minun luokseni?”
Siilio pudisti päätään ja veti kätensä irti kosketuksesta, ennen kuin se alkoi kipinöidä. ”En, Valona. Luulin, että meillä on ymmärrys tästä asiasta. Onko meillä?”
Valona ei halunnut enää valittaa, jos se tarkoittaisi, että Siilio antaisi hänelle haluamansa. Hän nyökkäsi. ”On.”
He molemmat laskivat katseensa Siilion käteen, kun se liikkui hitaasti kohti Valonan omaa. Aivan liian hitaasti. Valona työnsi oman kätensä toisen kättä vasten. Heidän sormensa lomittuivat, eivätkä vetäytyneet pois, kun taikuus nousi iholle.
Se tuntui jopa ihanammalta kuin aikaisemmin, koska Valonan jokainen solu oli odottanut tätä hetkeä ikuisuudelta tuntuvan ajan. Taikuus tuntui suorastaan räjähtävän Siilion omaa vasten, eikä se tuntunut vain kädessä, vaan levisi jokaiseen kehon soluun. Patoutunut, tukahdettu taikuus tuntui kasvavan moninkertaiseksi ja kietoutui yhteen Siilion taikuuden kanssa täyttämään hänen kehonsa.
Se tuntui satakertaiselta vaihdokselta, se tuntui joltain tutulta ja luonnolliselta, mutta samaan aikaan uudelta ja erikoiselta. Siilion taikuus oli hieman erilaista kuin hänen omansa, se oli kolikon toinen puoli, peilikuva, mutta mitä kauemmin meni, sitä enemmän se alkoi tuntua hänen omaltaan. Sitä enemmän taikuus sekoittui kuin kaksi eriväristä maalia, jotka muodostivat yhdessä uuden värin. Valona näki keltaista ja vihreää. Hän tunsi, haistoi ja maistoi sitä.
Sitten taikuus loppui kuin seinään. Ihan kuin hän olisi hetkellisesti menettänyt tajuntansa ja herännyt saman sekunnin aikana. Hän näki edessään avautuvan oven ja tunsi selässään paianvan käden työntävän hänet ulos ovesta. Taikuus oli laantunut, se tuntui tyytyväiseltä, se säteili iloisesti ihon alla. Valona vilkaisi hivenen hämmentyneenä taakseen ja näki Siilion puristavan ovea rystyset valkoisina. Tämän silmissä oli erikoinen katse: pelästynyt, intensiivinen ja ristiriitainen. Mies puri huultaan ja veti toisen kätensä sotkuisen näköisten hiustensa läpi. Olivatko hiukset olleet noin pörrössä aikaisemminkin? ”Mene, äläkä tule takaisin”, Siilio sanoi tiukasti ja veti oven kiinni Valonan nenän edessä.
Valona jäi tuijottamaan ovea ja sipaisi hiuksiaan häkeltyneenä siitä, miten nopeasti taikuuden tunne oli muuttunut. Yhtenä hetkenä se oli halunnut vain lisää, mutta vain pienen hetken jälkeen se oli täysin tyytyväinen. Hänen ihoaan kyllä yhä kihelmöi kauttaaltaan. Hymynkaare suupielillään, hän lähti suuntaamaan kohti internetluokkaa, josta arveli löytävänsä Halhen.
Hän raaputti kutisevaa ihoa solisluidensa välistä ja äkkäsi paidan kokolapun sojottavan etupuolelta. Valona tunki sen piiloon. Outoa, oliko hänen paitansa ollut väärin päin koko päivän? Toivottavasti Siilio ei ollut huomannut sitä.
Hän vilkaisi vielä haikeasti kohti Siilion työhuoneen ovea, sillä häntä harmitti kovin, ettei sama luultavasti tulisi tapahtumaan enää, ainakaan ennen kuin hän lähtisi mökistä. Sentään hänellä oli tuo muisto siitä, miltä taikuus saattoi tuntua.
Kaksi ja puoli vuotta. Hän kestäisi sen.