Nimi: Me shipataan teitä
Kirjoittaja: Altais
Ikäraja: K-11
Paritus: Edvin/Jokke
Genre: fluff, slice of life, mutual pining, idiots in love, fake(?) relationship
Haasteet: TROPES II (fake/pretend relationship)
Tiivistelmä: Voi kun sä olisit oikeasti mun poikaystävä.
A/N: Tämä tarina sijoittuu Edvinin ja Joken lukion 2. vuoden talveen, jolloin he ovat vielä (ainakin virallisesti) pelkkiä ystäviä. Jokke on pyytänyt Edvinin mukaan perheensä laskettelulomalle Lappiin, ja siellä he saavat itselleen kaksi ei-niin-toivottua ihailijaa. Homma lähtee vähän lapasesta, kun he keksivät erinomaisen keinon karistaa kannoillaan roikkuvien tyttöjen turhat toiveet lomaromanssista.
Jos tämä tarina tuntuu ennestään tutulta, niin se on esiintynyt maininnan tasolla ihan ensimmäisessä Edvin/Jokke -tarinassani Tule meille jouluksi, jossa aikuinen Edvin näki unta tästä samaisesta reissusta.
Me shipataan teitä
”Mutsi ja Timppa on kuulemma varannu jonku helvetin ison mökin Ylläkseltä. Viikoksi. Lähtö olis jo viikon päästä sunnuntaina. Joku äkkilähtö kai.”
Jokke kohotti päätään ja vilkaisi Edviniä alhaaltapäin. He loikoilivat parhaillaan Joken leveällä sängyllä. Edvin oli asettunut mukavasti puoli-istuvaan asentoon ja nojasi selkäänsä sängynpäätyä vasten asetettuun, valtavaan tyynyyn. Hän oli jo pitkään katsellut salaa ihaillen, miten helmikuisen iltapäivän aurinko osui hänen parhaan ystävänsä hiuksiin ja sai ne hohtamaan kullanvärisinä. Hän tunsi suurta houkutusta koskettaa niitä, mutta sen sijaan hän alkoi leikkiä hupparinsa naruilla ja kierittää niitä sormiensa ympärille.
Jokke makasi vatsallaan hänen vieressään ja nojasi päätään hänen kylkeään vasten niin, että se oli käytännössä puoliksi hänen sylissään. Sellainen läheisyys oli heille uutta ja outoa, vaikka he olivatkin olleet parhaita kaveruksia jo vuosia.
He olivat eilen palanneet vanhojentanssien risteilyltä. Nyt Edvinin olo oli väsymyksestäkin huolimatta erikoisen sähköinen, eikä hän ollut malttanut olla kotonaan ja nukkua, vaikka olisikin tarvinnut unta. Risteilyn jälkeen jokin heidän välillään oli hienoisesti muuttunut, vaikkei Edvin oikein tiennyt, mikä. Heillä oli ollut poskettoman hauskaa keskenään, niin kuin aina yleensäkin. He olivat käytännössä unohtaneet tanssiparinsa heti laivaan päästyään, ja oikeastaan he olivat unohtaneet kaiken muunkin. He olivat istuneet yläkannen sohvalla, puhuneet tuntikausia, juoneet hiukan liikaa ja nauraneet kippurassa toistensa jutuille. Niille huonoimmillekin, tai ehkä ihan varsinkin niille.
Edvin oli jäänyt kiinni Joken katseeseen niin monta kertaa, että se oli saattanut jo paljastaa liikaa. Mutta ei Edvin nousuhumalassaan ollut osannut sitä murehtiakaan.
Lopulta Edvin oli nukahtanut pää Joken sylissä, ja siitä hän oli herännyt vasta, kun Susanna ja Ville olivat tulleet sanomaan, että oli paras nousta ja mennä hyttiin nukkumaan ennen kuin joku valvojista huomaisi, että he olivat kännissä.
”Te ootte näiden vanhojen ylivoimaisesti suloisin pari, vaikkette edes oo virallisesti pari”, Susanna oli todennut.
Edvin oli kompastunut nurin pelkästä säikähdyksestä, sillä eihän hän halunnut kenenkään tajuavan mitään. Hän oli jo aikaa sitten päättänyt, että pitäisi tunteensa Jokkea kohtaan ikuisesti salaisuutena, ja nyt hän tunsi olonsa jotenkin paljastetuksi. Mutta Jokke oli tarttunut häntä rennoin ottein kainalon alta, taluttanut hyttiin nukkumaan ja vihellellyt niin kuin Susannan kommentissa ei olisi ollut mitään ihmeellistä.
Nyt Jokke siis oli lähdössä viikoksi reissuun. Se tarkoittaisi Edvinille tylsää, pitkää viikkoa ilman Jokkea, mutta hän ei halunnut näyttää pettymystään.
”Ai, no hyvä juttu sulle”, hän sanoi tavoitellen iloista äänensävyä. ”Viikko ylimääräistä lomaa koulusta. Kelpais kyllä mullekin.”
”Mä itse asiassa vähän mietin, lähdenkö ollenkaan”, Jokke sanoi hitaasti. Edvin katsoi häntä syvästi ihmeissään.
”Siis mitä? Ootko sä sekaisin? Totta kai sä menet. Sehän kuulostaa ihan mielettömän kivalta reissulta. Laskettelulomat on just parhaita.”
”En mä nyt tiedä, onko se niin kivaa…” Jokke sanoi huokaisten. ”Ellei sitten olis mahdollista, että sä ehkä lähtisit meidän mukaan?”
*
Reissu alkoi lupaavasti. Puoli vuorokautta bussissa Joken vieressä sopi Edvinille paremmin kuin hyvin. Välillä he viettivät tuntikausia jutellen kaikesta mahdollisesta niin hiljaa, etteivät muut matkustajat kuulisi, söivät karkkia samasta pussista ja tiesivät jo vanhastaan, mitkä olivat kummankin lempikarkkeja. Heillä oli sopivasti hiukan erilainen maku karkkien suhteen, niin että oikeastaan oli kannattavampaa ostaa valmispussit yhteisiksi ja jakaa ne. Edvin piti salmiakista ja Jokke hedelmäkarkeista, mutta yhdet tietyt karkit olivat silti molempien suosikkeja. Tällä kertaa Jokke antoi Edvinin syödä ne melkein kaikki, ja Edvinin pää meni siitä salaa vähän pyörälle.
Välillä he kommunikoivat viestittelemällä toisilleen, mikä oli kai tavallaan typerää, koska he kerran istuivat vierekkäin. Mutta se oli myös kätevää, jos halusi vaikka kommentoida jonkun kanssamatkustajan typeriä juttuja muiden siitä tietämättä. Sitten he nauroivat vedet silmissä eikä kukaan muu tajunnut, mikä oli niin hauskaa.
Älä kato, mutta sun takana vasemmalla istuvat tytöt on tuijottaneet meitä koko matkan, ja tuijottaa nytkin, Jokke kirjoitti Edvinille.
Edvin kääntyi välittömästi katsomaan ja huomasi, että Jokke oli ollut oikeassa. Ruskeasilmäinen ja -hiuksinen tyttö tuijotti häntä hetken aikaa uteliaana, käänsi sitten katseensa pois ja alkoi kihistä jotain vieressään istuvan, vaalean kaverinsa kanssa.
Edvin kääntyi takaisin Joken puoleen, joka näpytteli virnuillen puhelintaan. Sitten Edvinin puhelin värisi viestin merkiksi.
Mä sanoin, että ÄLÄ kato, senkin ääliö.
Edvin tönäisi Jokkea kevyesti kylkeen. Jokke tönäisi takaisin, ja pian he jo olivat saaneet aikaan pienimuotoisen painiottelun. Jokke kietoi käsivartensa Edvinin ympärille ja yritti pitää häntä aloillaan. Edvin painoi nauraen Joken selän ikkunaa vasten. Ja taas kävi niin, että hetki pysähtyi ja he juuttuivat siihen tuijottamaan toisiaan, eikä kumpikaan enää nauranut.
Kumpikaan ei myöskään huomannut, että ne tytöt seurasivat yhä jokaista heidän liikettään äärimmäisen kiinnostuneina.
Jossain Oulun ja Rovaniemen välillä Jokke unohtui tuijottamaan ikkunasta lumista maisemaa, kunnes hänen päänsä alkoi nuokkua ikkunaa vasten. Edvinin sydäntä särki vähän, kun ystävän poski painautui vasten kylmää ikkunaa. Varovasti hän veti Joken lähemmäs, ja tämä asettui vastaan laittamatta nukkumaan hänen olkapäätään vasten. Edvin veti laskettelutakkinsa hellästi Joken ja itsensä peitoksi, ja hetken päästä hän oli unessa itsekin.
*
Seuraavana aamuna Edvin heräsi ennen Jokkea. He nukkuivat mökin parvella, jossa heillä oli pieni, jaettu huone ja kaksi kapeaa vuodetta melkein kiinni toisissaan. Edvin kohottautui kyynärpäänsä varaan, katseli Jokkea pitkään ja alkoi laskea pisamia tämän nenän päältä. Nyt niitä oli vain vähän, tuskin ollenkaan, mutta parin kuukauden päästä kevätaurinko saisi ne taas ilmestymään esiin. Nyt Joken hiukset olivat selkeästi hänen ihoaan tummemmat, mutta kesällä tilanne voisi olla toisinkin päin.
Edvin ei voinut vastustaa kiusausta, vaan antoi sormiensa hipaista varovasti Joken hiuksia. Ne tuntuivat täsmälleen niin pehmeiltä kuin hän oli arvellutkin. Hän upotti sormensa niihin hiukan rohkeammin, ja pyyhki kasvojen eteen valahtaneet suortuvat sivuun nähdäkseen paremmin. Jokke haki parempaa asentoa ja äännähti tyytyväisesti, muttei herännyt, joten Edvin antoi leikkinsä jatkua vielä hiukan pidempään.
Hän tiesi nyt, että tämä oli vakavaa ja täysin peruuttamatonta. Tämä ei enää ollut selitettävissä sillä, että hän tunsi vain pikkuisen enemmän vetoa kaveriinsa, kuin kavereiden kesken olisi ollut sopivaa. Hän ei tiennyt, miten kauan pystyisi pitämään salassa sen, miltä hänen vatsanpohjassaan tuntui joka kerta, kun hän vain vilkaisikin Jokkea, tai miten pienikin kosketus jäi hänen iholleen väreilemään päiväkausiksi.
Mutta hänen täytyi pystyä. Ei tämä ollut sellainen juttu, josta olisi voinut puhua avoimesti, niin kuin he puhuivat kaikista muista asioista. Jokke ei varmaankaan olisi suuttunut, järkyttynyt eikä katkaissut välejään häneen, mutta Edvin ei kestänyt ajatusta, että vähitellen kaikki olisi silti muuttunut hiukan kiusalliseksi ja väkinäiseksi heidän välillään. Oli hetkiä, joina hän melkein uskoi, että Jokke tunsi samoin kuin hänkin. Mutta se ei ollut missään nimessä varmaa, ja riski oli liian suuri.
Lisäksi oli vielä sekin ongelma, ettei Jokke eikä kukaan muukaan tiennyt, että Edvin oli homo. Tai… mikä hän sitten ikinä olikin. Ei hän oikein tiennyt sitä itsekään. Ei hän Joken lisäksi ollut ikinä ollut ihastunut kehenkään poikaan, ei ainakaan läheskään tällä tavalla. Hän oli kyllä ollut ihastunut tyttöihin, tai ainakin luullut olleensa. Mutta ei se ollut koskaan tuntunut samalta kuin tämä. Ei, vaikka hän oli seurustellutkin tytön kanssa pariin otteeseen. Edvin tiesi, että Jokke oli joskus seurustellut pojan kanssa, ja tapaillut kai jotakuta tyttöäkin, mutta ei hän ollut ikinä kysynyt, mitä Jokke ajatteli omasta suuntautumisestaan noin yleisesti. Hän olisi halunnut kysyä, mutta sekin tuntui liian suurelta riskiltä.
Yhtäkkiä Joken silmät olivat auki. Aamuauringossa ne olivat melkein häikäisevän vihreät, vaikka toisenlaisessa valossa ne olivat vihreänharmaat, vähän kuin merivettä. Edviniä ihastutti, miten ne näyttivät eri valossa ja eri taustaa vasten joka kerta hiukan erivärisiltä.
”Mitä sä katsot?” poika mutisi, haukotteli eikä ravistanut Edvinin kättä pois hiuksistaan.
Edvin jatkoi leikkimistään Joken hiuksilla, tällä kertaa molemmin käsin. Hän yritti koota ne kiinni pojan takaraivolle.
”Sun hiukset on kasvaneet”, hän totesi. ”Nää ylettyis jo melkein kiinni. Kato vaikka.”
”Vihjailetko sä, että mun pitäis mennä parturiin?” Jokke kysyi kulmiaan kohottaen.
”En mä sillä”, Edvin sanoi. ”Mä tykkään niistä kyllä näinkin.”
”Ai?” Jokke jäi katselemaan häntä kiinteästi.
”Joo, sä voisit kyllä näyttää tosi hyvältä myös hiukset kiinni.”
”Näytänkö mä sun mielestä hyvältä?”
”No siis… mä nyt vaan sanoin ääneen kaikkien tietämän tosiasian. Ei se silleen ollu mikään mun mielipide.” Edvin tunsi kasvojensa alkavan hehkua tulikuumina. Hän irrotti otteensa Joken hiuksista ja nousi istumaan.
”Kuulostaa siltä, että sun mutsilla on jo aamupala valmiina”, hän lisäsi, kun Jokke pysyi hiljaa. ”Pitäisköhän kohta nousta ja mennä syömään, niin päästään joskus rinteeseenkin?”
*
Kun he pääsivät ulos mökistä ja lähtivät kulkemaan kohti tienvartta, josta rinnebussi poimisi heidät mukaansa, he törmäsivät näkyyn, joka sai Edvinin mielialan heti laskemaan vähäsen. Ne bussimatkalla kikatelleet tytöt tulivat ulos yhdestä lähistöllä olevista mökeistä juuri, kun Edvin ja Jokke kulkivat ohi, ja lähtivät seuraamaan heitä pyrkien niin lähelle, ettei se voinut olla vahinko.
Jokke vilkaisi taakseen ja nyökkäsi tytöille rennosti. Ele sai välittömästi aikaan ihastunutta kiherrystä, joka sai Edvinin sisällä kiehumaan. Kun hän nyt kerran oli päässyt Joken kanssa koko viikoksi tänne, kauas pois kaikista tavanomaisista kuvioista, hän myös halusi pitää Joken kokonaan itsellään. Häntä raivostutti ajatuskin, että Jokke haluaisi alkaa viettää aikaansa neljästään noiden rasittavien kikattelijoiden kanssa.
”Voi vittu, tätäkö tää nyt sit on koko viikon?” hän jupisi puoliääneen.
”Älä nyt oo noin tosikko.” Jokke tönäisi häntä leikkisästi. ”Sun perässähän noi on, vähintään yhtä lailla kuin mun. Meinaan vaan, että kato nyt ittees. Noi tytöt ei varmaan oo ikinä nähnykään yhtä hyvännäköistä poikaa kuin sä.”
”En mä oo tosikko. Mä vaan en halua mitään lomaromansseja just nyt.” Ainakaan noiden kanssa, Edvin olisi halunnut lisätä. Joken sanat olivat saaneet hänen sisällään kihisseen kiukun muuttumaan joksikin aivan muuksi, jota hänen oli vielä hankalampi hallita.
Jokke laittoi käsivartensa Edvinin hartioiden ympärille, veti hänet lähemmäs ja rutisti. Vaikka ele olikin luultavasti tarkoitettu vain kaverilliseksi, se sai Edvinin tunteet lähtemään välittömästi laukalle. Hän kuuli takaansa, miten tytöt kuiskuttelivat kiivaasti jotain toisilleen ja nauroivat sitten. Hän olisi halunnut suudella Jokkea siinä ja nyt. Ihan vain todistaakseen, että Jokke oli hänen, vaikkei tietenkään oikeasti ollut.
”Mulla on ajatus”, Jokke kuiskasi hänen korvaansa. Hänen huulensa hipaisivat Edvinin korvalehteä, ja Edvin olisi halunnut välittömästi tarttua häntä leuasta ja painaa huulensa hänen huulilleen, jotka pakkasessakin tuntuivat lämpimiltä ihoa vasten.
”No mikä?”
”Jos sua tosiaan vaivaa noi tytöt, niin mä tiedän yhden tavan, jolla me voidaan takuuvarmasti päästä niistä eroon.”
”Okei. Mä kuuntelen.” Edvinin kasvoille oli levinnyt niin tyytyväinen hymy, että se sai Joken naurahtamaan ääneen.
”Esitetään, että mä olen sun poikaystävä.”
*
Heidän välilleen laskeutui syvä hiljaisuus, jonka rikkoi vain Edvinin liian lujaa takova sydän. Tai ainakin hänestä tuntui, että sen saattoi kuulla matkojen päähänkin. Mitä Jokke olikaan juuri sanonut?
”Poikaystävä?” Edvin toisti. Jokke oli lausunut sen niin kevyesti ja leikkisästi. Mutta kun Edvin sanoi sen, sana lämmitti hänen sisintään, sai rinnassa lepattamaan ja jäi väreilemään ilmaan heidän välilleen. ”Siis tarkoitatko sä nyt, että –”
”Että me esitettäisiin noille, että ollaan yhdessä. Siis yhdessä yhdessä. Eli että me seurustellaan. Saatko kiinni, mitä ajan takaa?”
Edvin peitti äkillisen tunnemyrskynsä nauruun. Hän tönäisi Jokkea niin, että tämä oli kaatua lumipenkkaan, mutta sai kuitenkin pidettyä tasapainonsa. Jokke kaappasi Edvinin hetkeksi aikaa tiukkaan painiotteeseen ja rutisti häntä niin, että läheisyys sai Edvinin haukkomaan henkeään.
”Iisisti nyt, rakas”, Jokke sanoi tarkoituksellisen kuuluvasti. ”Mä päästän irti susta vasta sitten, kun on varmaa, ettet ala riehua.”
”Sä oot hullu”, Edvin sanoi edelleen nauraen. ”Ihan helvetin hullu.”
Hän pyristeli vastaan ihan vain osoittaakseen, ettei itse asiassa halunnut Joken päästävän irti. Lopulta he jatkoivat matkaansa Joken käsi edelleen tiiviisti Edvinin ympärillä. Edvin sujautti oman kätensä Joken toiseen takintaskuun ja piti tätä kiinni vyötäisiltä.
”Ehkä mä olen, mutta siks sä musta niin paljon tykkäätkin”, Jokke sanoi, edelleen melko kuuluvasti. ”Vai mitä?”
Edvin vilkaisi nopeasti olkansa yli. Tytöt seurasivat yhä heidän kintereillään ja katselivat heitä silmä tarkkana. Hän tunsi outoa voitonriemua, tai ehkä se oli vain elämisen ja olemassa olemisen riemua, kuplivaa onnea siitä, että sai olla Joken kanssa juuri tässä hetkessä ja kokea jotain tällaista, vaikka se olikin pelkkää harhautusta.
Hänet valtasi vastustamaton houkutus antaa periksi ja heittää kaikki epäilykset syrjään. Täällä kukaan ei tuntisi heitä, joten he olivat vapaita tekemään mitä huvitti. Edvin tiedosti hämärästi, että tämän viikon jälkeen hänen sydänparkansa olisi vieläkin pahemmin sekaisin Jokesta kuin ennen, ja että se tuskin toipuisi siitä ikinä. Siitä huolimatta hän tiesi, että tämä kortti piti katsoa. Ei hän malttaisi jättää sitä katsomattakaan.
”Hitto, kiinni jäin”, hän sanoi, niin ikään hyvin selkeästi ja kuuluvasti. ”Totta se on. Kyllä mä tosiaan taidan tykätä susta aika paljon.”
Sanojensa vakuudeksi hän hetken mielijohteesta kurkotti lähemmäs Jokkea ja painoi hellän suukon tämän poskelle. Jokke kääntyi kiireesti katsomaan häntä. Katseessa oli jotain syvästi yllättynyttä, lämmintä ja ehkä… kaipaavaa? Tai siltä Edvinistä tuntui, vaikka se kai olikin pelkkää toiveajattelua.
”Jos mä kerran olen sun poikaystävä, niin mä aion olla sitä kunnolla”, hän kuiskasi Joken korvaan ja suukotti tämän poskea uudelleen. Sitten hän sipaisi tämän kasvoja peukalollaan.
”Sä näytät niin hyvältä, rakas”, hän sanoi kehräävällä äänellä. Hemmetti, tämähän oli hauskaa. Kerrankin sai sanoa ääneen asioita, joita hän oikeastikin mietti koko ajan. Sitä paitsi hän oli aika hyvä tässä. Jokke hymyili hänelle hämillisen näköisenä, ja tämän posket olivat alkaneet hehkua vaaleanpunaisina.
Oliko tuokin pelkkää esitystä, vai oliko hän oikeasti saanut Joken pasmat noin sekaisin?
Silloin rinnebussi tuli esiin mutkan takaa ja heidän piti juosta loppumatka pysäkille. Bussissa he pitivät kiinni samasta tangosta, antoivat käsiensä koskettaa toisiaan tarkoituksella, hymyilivät typerästi ja vaihtoivat katseita, jotka tuskin jättivät kanssamatkustajille paljonkaan tulkinnanvaraa.
*
Myöhään illalla he menivät kävelylle pohjoisen tähtitaivaan alle. Jokke ei ollut ikinä ennen nähnyt revontulia, mutta Edvin oli haltioituneempi parhaasta ystävästään kuin taivaalla leimuavista valoilmiöistä. Hänestä näytti kuin kaikki revontulet ja taivaan tähdet olisivat heijastuneet Joken silmistä ja saaneet hänet näyttämään kauniimmalta kuin ikinä ennen.
Hän poimi käteensä Joken pipon alta karanneen hiuskiehkuran ja nauroi, kun siihen jäätynyt huurre alkoi sulaa hänen sormilleen.
Paluumatkalla Jokke yhtäkkiä tarttui häntä hihasta ja hidasti heidän tahtiaan juuri sen mökin kohdalla, jossa ne tytöt asuivat.
”Älä katso”, hän aloitti matalasti. ”Ja mä tarkoitan, että älä nyt ihan oikeasti katso. Mutta ne on tuolla ikkunassa just nyt, ja ne tuijottaa meitä. Eiköhän anneta niille, mitä ne haluaa?”
Edvin meinasi vaistomaisesti kääntää päänsä mökin suuntaan, mutta silloin Jokke tarttui häntä kasvoista, ensin toisella kädellä, sitten molemmilla. Hänellä ei ollut lapasia käsissään, ja hänen sormensa tuntuivat jääkylmiltä Edvinin poskilla, mutta silti hänelle tuli kosketuksesta kuuma. Joken kasvot olivat niin lähellä, ja tämä nojautui hitaasti vielä lähemmäs. Edvin teki samoin. Hän huokasi ääneen ja antoi silmiensä painua autuaasti kiinni.
Nytkö se tapahtuisi? Nytkö toteutuisi se, mitä hän oli kuvitellut mielessään, kaikissa niissä salaisissa fantasioissaan jo luvattoman pitkään? Saisiko hän nyt kokea sellaisen hetken ihan todella? Hän ei välittänyt, vaikkei se olisikaan ollut täysin todellista. Hän oli aina ajatellut, että jos saisi kokea sen edes kerran elämässään, se riittäisi. Sen voimin hän jaksaisi mitä tahansa vaikka koko loppuelämänsä.
Jokke silitti hänen kasvojaan kylmillä sormillaan. Kiduttavan hitaasti hänen huulensa painautuivat vasten Edvinin poskea, aivan lähelle hänen suupieltään, mutta ei kuitenkaan ihan. Edvin huokaisi ääneen. Hänen kätensä eksyi Joken niskaan ilman, että hänen tarvitsi erikseen päättää liikuttaa sitä. Hän toimi kuin jokin maaginen, häntä itseään vahvempi tahto olisi ohjannut häntä.
Hän nojautui taas varovasti lähemmäs Jokkea. Tämä irrotti toisen kätensä hänen kasvoiltaan ja kietoi sen hänen vyötäisilleen. Veti lähemmäs itseään, hieroi hellin liikkein hänen alaselkäänsä. Paksun takin läpikin kosketus sai Edvinin sisukset syttymään tuleen.
Helvetti, että hän oli halunnut tätä paljon ja kauan. Ei hän ollut kunnolla ymmärtänytkään, miten paljon.
”Mun poikaystävä”, Jokke sanoi tuskin kuuluvasti, ja hymy hänen silmissään oli samaan aikaan hellä ja surumielinen.
Voi kun sä olisit oikeasti mun poikaystävä, Edvin halusi sanoa. Mutta ei hän olisi uskaltanut puhua. Hän pystyi hädin tuskin enää hengittämäänkään, kun hän pelkäsi, että hetki saattaisi muuten särkyä.
Silloin Jokke nojautui uudelleen lähemmäs häntä. Edvin rohkaisi mielensä ja kuroi kiinni viimeiset millimetrit. Ainahan tämän voisi selittää sillä, että heidän piti hiukan esiintyä, hän ajatteli hyvin sekavassa mielessään, joka tuntui olevan täynnä lämpöistä, väreilevää sumua.
Heidän huulensa kohtasivat toisensa ensin hyvin arasti ja tunnustelevasti. Jokke naurahti ääneen. Edvinkin naurahti. Se helpotti hiukan sitä pakottavan ihanaa tunnetta, joka puristi hänen rintaansa. Mutta kun Jokke suuteli uudelleen rohkeammin, heitä ei enää naurattanut. Vaikka Edvinin silmät olivat kiinni, hän näki edelleen tähtitaivaan ja sen miljoonat tähdet, jotka tuntuivat loistavan kaikki vain heille.
Voiko olla, että tämä oli Jokelle vain näytelmää? Pelkkää kevyttä hauskanpitoa typerien, lemmenkipeiden tyttöjen kustannuksella? Jos niin oli, miksi se sitten tuntui niin todelta? Kun Jokke suuteli noin, tuntui aivan kuin hän olisi tarkoittanut sitä, ihan kuin Edvin itsekin tarkoitti.
Mä rakastan sua, Edvin ajatteli, mutta jätti sanomatta.
Eiväthän ne tytöt olleet kuulolla juuri nyt, eikä tuollaista varmaankaan olisi voinut mennä sanomaan, vaikka olisivat olleetkin. Leikin nimissä ei voinut tehdä ihan mitä tahansa, ja se olisi sitä paitsi ollut liian vaarallista. Sillä Edvin olisi tarkoittanut sitä, ja Jokke olisi saattanut huomata sen.
Silloin mökin ovi kolahti. Jokke ja Edvin säpsähtivät irti toisistaan ja näkivät ne tytöt, jotka seisoivat nyt mökkinsä edustalla ja yrittivät näyttää siltä, kuin olisivat olleet siinä ihan muuten vain, eikä ollenkaan Edvinin ja Joken takia.
”Tuu, mennään”, Jokke sanoi virnistäen. ”Meillä on hiukan turhan paljon yleisöä.”
Hän kietoi käsivartensa taas Edvinin ympärille niin kuin kunnon poikaystävä, ja veti hänet mukaansa. Edvin oli edelleen niin äskeisen suudelman lumoissa ja sekaisin, että olisi tuskin löytänyt itse perille ilman Jokkea.
Edvin oli kuulevinaan, että tytöt huusivat heidän peräänsä jotain sellaista kuin älkää antako meidän häiritä, mutta se saattoi olla vain hänen mielensä tuottamaa harhaa.
He kävelivät hetken aikaa hiljaisuudessa. Jokke irrotti otteensa hänestä vasta aivan mökin pihassa, eiväthän he sentään aikoneet tulla Joken perheen näkemiksi tällä lailla.
”Jaaha”, Jokke sanoi rikkoen painostavaksi muuttuneen hiljaisuuden. ”Siel onkin varmaan sauna jo lämmin.”
Voi perkele, Edvin ajatteli. Se tästä enää puuttuikin. Miten pirussa hän selviytyisi Joken kanssa saunomisesta kunnialla enää tämän jälkeen?
*
Myöhään yöllä Edvin hiipi yksinään saunalle. Hän ei ollut saanut nukutuksi, kun hän vain tuijotti nukkuvaa Jokkea, kuunteli hänen tasaista hengitystään ja taisteli itseään vastaan, ettei koskettaisi häntä salaa hänen nukkuessaan.
Voisihan sitä koskettaa vain ihan vähäsen tämän hiuksia, ehkä kasvojakin, eikä poika varmaankaan heräisi. Rinteessä vietetyn päivän ja kunnon löylyjen jälkeen Jokke nukkuisi kuin tukki aamuun asti. Häntä tämä tilanne ei tainnut hämmentää yhtään, vaikka samaan aikaan Edvinin sisukset olivat täynnä kuumaa laavaa.
Hän tiesi, että jos antautuisi koskettamaan parasta ystävää vähän, hän ei voisi vastustaa kiusausta jatkaa, ja lopulta hän jäisi kiinni. Hän halusi kömpiä Joken peiton alle ja painautua tämän kylkeen lämmittelemään. Tunnustella unenlämpöistä ihoa, hukuttaa itsensä Joken huumaavaan läheisyyteen. Se ei menisi enää tämän heidän hullun, vaarallisen leikkinsä piikkiin, ei sitten mitenkään. Silloin Jokke tajuaisi kaiken.
Siksi Edvin pakeni saunalle ennen kuin oli liian myöhäistä. Ensin hän aikoi vain ottaa viilentävän suihkun, mutta käänsikin sitten veden lämpimälle ja antoi sen hyväillä vartaloaan. Hän sulki silmät, antoi veden valua hiuksiaan pitkin kasvoille, selälle ja koko vartalolle ja kuvitteli, millaista olisi, jos Jokke koskettaisi häntä niin kuin lämmin vesi. Hyväilisi häntä joka puolelta, antaisi hänen kietoutua itseensä kokonaan.
Edvin antoi käsiensä vaeltaa omalla ihollaan, ja niiden tilalle hän kuvitteli Joken kädet. Hän kuvitteli sen suudelman uudelleen ja uudelleen, mutta ei tähtitaivaan alla vaan täällä suihkussa, lämpimän veden valuessa heidän molempien vartaloille. Hänen piti painaa käsi suunsa eteen, ettei hän olisi vahingossa herättänyt koko taloa, se olisi ollut kammottavan noloa ja vaikeasti selitettävissä miksikään muuksi kuin mitä se oli.
Kun hän tassutteli olohuoneen läpi kohti parvelle vieviä portaita, hän hiukan säpsähti huomatessaan Joken isäpuolen Timpan, joka istui yksikseen sohvalla. Miehellä oli edessään kylmä olut, ja hän kohenteli takkaa kaikessa rauhassa. Huomatessaan Edvinin hän hymyili omaan, leppoisaan tapaansa.
”Eikö sullekaan tullut uni?” hän kysyi hyväntahtoisesti. Edviniä alkoi tahtomattaan hymyilyttää, kun hänen kielensä päällä käväisi, että ei, uni ei ehkä tullut, mutta jokin muu sitten sitäkin enemmän.
”Ei oikein”, hän sanoi. ”Mä oon aina vähän huono nukkumaan vieraissa paikoissa. Mut kyllä se siitä.”
”Sama vika”, Timppa sanoi. ”Mutta yksi huonosti nukuttu yö tai pari sinne tai tänne, ei se kuolemaksi ole. Kyllä niiden jälkeen taas nukuttaa.”
”Joo”, Edvin sanoi. Timpan seurassa hänelle tuli aina mukava ja kotoisa olo, vaikkei oltaisi puhuttu mitään erityistä. ”Niin mäkin uskon.”
”Onko teillä pojilla muuten ollut hauska reissu tähän asti? Ei olekaan paljon teitä näkynyt, kun olette olleet menossa melkein koko ajan.”
”Joo on. Tosi hauskaa. Ollaan oltu rinteessä melkein aamusta iltaan, mitä nyt välillä käyty syömässä rinneravintolassa hiukan ranskiksia. Ja tota… kiitos, kun mä sain tulla mukaan.”
”Ilo on ihan meidän puolella”, Timppa sanoi. ”Kiva, kun sun vanhemmat antoi sun lähteä, vaikka tämä osuikin ihan kouluviikolle. Jokke tuskin olisi suostunut ollenkaan lähtemään ilman sua, ja se olis ollut harmi. Ja nuo minun muksut tykkää susta kyllä myös. Ne on aina paljon fiksummin, kun sä olet paikalla. Niin että tässä kohtaa niin sanotusti kaikki voitti, kun sä tulit mukaan.”
”No… kiitos joka tapauksessa, kun otitte mut mukaan”, Edvin mutisi mielissään ja vähän nolostuneena Timpan vilpittömistä sanoista.
Timppa oli varmaankin arvannut, että Edvinillä oli tosiaan ollut melkoinen taivutteleminen vanhemmissaan ennen kuin lupa reissuun oli irronnut. Hän oli pyhästi luvannut tehdä kaikki rästiin jääneet tehtävät, ja muutenkin lukea tulevan koeviikon kokeisiin erityisen ahkerasti reissun jälkeen. Mutta se ei olisi isokaan hinta tästä, mitä hän nyt sai. Se ei olisi yhtään mitään. Hän olisi valmis tekemään vaikka vuoden rästitehtävät, jos vain saisi siitä hyvästä Joken viikoksi itselleen tällä tavalla.
Kun hän kömpi takaisin parvelle nukkumaan, Jokke kohotti unisen päänsä tyynystä ja katsoi häntä pimeässä.
”Etkö sä saa unta?”
”Mä kävin vaan keittiössä juomassa”, Edvin valehteli ja käpertyi mukavasti peiton alle.
”Ai jaa…” Jokke sanoi hitaasti. ”Jännä juttu, kun sun hiukset on kuitenkin ihan märät.”
Joken käsi kurkotti häntä kohti ja sipaisi hänen kosteita hiuksiaan kevyesti. Edvin tuhahti eikä viitsinyt alkaa selitellä mitään. Miten hän olisi sen edes selittänyt muuksi kuin mitä se oli?
”Nuku nyt”, hän sanoi huokaisten raskaasti. ”Hyvää yötä.”
Olisitpa sä oikeasti mun poikaystävä, hän lisäsi taas mielessään.
*
Seuraava päivä rinteessä oli edellistä vauhdikkaampi. Jokke sekoitti heille isoon termospulloon kaakaota, johon tuli myös enemmän kuin pikku tilkka perheen aikuisten minttuviinaa. Hän pakkasi termospullon ja kaksi mukia reppuun, jota pystyi kätevästi säilyttämään lukittavassa lokerossa sillä aikaa, kun he olivat rinteessä.
Laskujensa välissä he nauttivat kuumaa minttukaakaota ja katselivat toisiaan ujoina silmiin. Eilisillan suudelma pyöri edelleen Edvinin mielessä taukoamatta, ja hän olisi halunnut kysyä, ajatteliko Jokkekin sitä. Edvin toivoi, että pieni nousuhumala saisi hänen ylikierroksilla käyvän mielensä rauhoittumaan, mutta kävikin ihan päinvastoin. Sitä mukaa, kun juoma nousi päähän, hän alkoi luoda Jokkeen rohkeampia ja rohkeampia silmäyksiä.
Hissijonossa hän tarttui Jokkea kädestä, vaikkei ollut missään nimessä aikonut sortua minkäänlaiseen julkiseen kosketteluun kenenkään muiden edessä kuin niiden kahden tytön. Jokke säpsähti vähän, mutta ei irrottanut otettaan. Kun Jokke katsoi häntä piponsa alta ja hymyili, Edvinin polvet tuntuivat heikoilta. Aurinko heijastui Joken silmistä ja otsalle nostetuista laskettelulaseista ja Edvin ajatteli sydän särkien, että hänellä oli valtavan upea poikaystävä. Harmi vaan, ettei tämä ollut oikea poikaystävä, vaan pelkästään ystävä. Vaikkei tietenkään olisi saanut ajatella, että se oli yhtään vähäisempää.
Oikeastihan Joken ystävyys merkitsi hänelle ihan kaikkea. Miksi hänen kirottu sydämensä silti halusi jotain enemmän?
Vasta, kun oli heidän hissivuoronsa, Edvin huomasi, että he olivat olleet jonossa koko paikan kaikkein vaativimpaan rinteeseen. He eivät olleet laskeneet siitä vielä, eikä hän ollut ihan varma, kannattiko laskeakaan. Hän itse olisi kyllä pärjännyt, mutta hän tiesi, ettei Jokke ollut kovin tottunut laskettelija, vaikkei sitä päällepäin mistään huomannutkaan. Jokke omaksui aina nopeasti kaiken, mikä liittyi jotenkin liikuntaan, eikä hän myöskään mielellään myöntänyt, ettei osannut jotain.
”Ootko sä varma, että haluat mennä tonne?” hän kysyi. ”Vielä ehtis vaihtaa jonoa.”
”Kyllä mä pärjään”, Jokke sanoi itsevarmasti. ”Jos sä meinaat, että mä en uskalla, niin mä tuun vielä todistamaan, että oot todella väärässä. Kysymys on enemmänkin siitä, uskallatko sä?”
Edvin kohotti kulmiaan Jokelle ja mutisi, että sehän vielä nähdään. Hissimatka kului hiljaisuuden vallitessa. Edvinin päässä pyöri vähäsen, mutta hän tiesi pysyvänsä silti pystyssä. Hänen vanhemmissaan ei ollut monia hyviä puolia, mutta joissain asioissa oli ollut kätevää, että heillä oli rahaa. Edvin oli käynyt kaikki mahdolliset laskettelukurssit, ja vanhemmat olivat myös kustantaneet hänelle kausikortin kotikaupungin laskettelukeskukseen melkein joka talvi.
Tämä ei voisi mennä pieleen.
”Vika alhaalla tarjoaa pizzat”, hän huikkasi olkansa yli ja lähti kiitämään rinnettä alas. Häneen iski jokin mielipuolinen tarve voittaa, vaikkei hän tiennyt tarkalleen, mistä se oli tullut. Hän antoi vauhtinsa kiihtyä niin kovaksi kuin vähänkin uskalsi, ja sitten vielä pikkuisen lisää. Taitavasti hän väisteli pahat paikat, esteet ja itseään hitaammat laskijat.
Vasta liian myöhään hän tajusi virheensä. Joku, jonka ohi hän oli juuri laskemassa, kääntyi katsomaan taakseen, ja niin teki muutama muukin.
”Ai saamari”, joku nainen sanoi. ”Tuon täytyi kyllä sattua. Voi poikaparkaa.”
”Pitäisköhän sille hakea jotain apua?” toinen sanoi. ”Tuolla alhaallahan oli se ensiapu. Vai soitetaanko suoraan ambulanssi?”
Edvinin maailma pysähtyi kun hän tajusi, että se oli Jokke, jonka takia kaikki olivat lakanneet laskemasta ja kääntyneet huolissaan katsomaan. Tämä makasi maassa vain vähän matkaa hänen takanaan, ja hänen päällään oli niin iso kerros lunta, ettei häntä erottunut kunnolla. Edvin ei edes tiennyt, miten sai sukset jaloistaan ja suoriutui Joken luo niin nopeasti. Hän tajusi vain, että tämä makasi lumessa silmät kiinni eikä reagoinut häneen mitenkään.
”Jokke jumalauta, nyt heräät”, hän sanoi ja pudisteli lunta pois tämän kasvoilta ja hiuksilta. ”No niin. Jokke, kuuletko sä mua? Jos kuulet, niin avaa silmät ja kato mua.”
Edvin kuuli omat sydämenlyöntinsä korvissaan. Ne tuntuivat hitaalta. Kaikki muukin tuntui hitaalta ja epätodelliselta. Hän ei tiennyt, kauanko oli ollut siinä. Hän tiesi vain, että jos tämä loppuisi tänään, tällä lailla, hän ei tietäisi enää, miten jatkaa eteenpäin. Hän oli ollut tyhmä ja uhkarohkea, kun oli riskeerannut kaiken tällä tavalla. Eihän oikeasti millään muulla ollut merkitystä, kunhan vain Jokke oli hänen elämässään joka päivä. Vaikka sitten parhaana ystävänä, jos ei minään muuna.
”Nyt Jokke saatana ihan oikeesti heräät, tai muuten mä… muuten mä tapan sut.”
Silloin yhtäkkiä Jokke avasi silmänsä ja katsoi Edviniä. Hetken aikaa he olivat siinä paikoilleen lamaantuneina ja vain tuijottivat toisiaan.
”Ootsä kunnossa?” Edvin kysyi edelleen ääni vapisten järkytyksestä.
Jokke räpytteli pari kertaa silmiään. Sitten hän tyrskähti ääneen pari kertaa, kunnes hetken päästä nauroi niin, että vedet valuivat silmistä.
”Et kai sä nyt ottanu tätä noin tosissaan?” hän sai sanotuksi naurunsa seasta. ”Voi Edvin kulta. Ei mulla oo mikään hätänä. Ei mua edes sattunut. Kaikki okei. Mä vaan vedätin sua.”
Edvin tuijotti häntä silmät suurina ja tunsi helpotuksensa keskelläkin, miten häpeän ja suuttumuksen puna alkoi hiipiä hänen poskilleen.
”Voi nyt hevonvitun perkele sun kanssa, senkin mulkero”, hän huudahti. ”Sietäisit saada turpaasi.”
Hän nousi kiivaasti ylös, mutta silloin Jokke nappasi häntä kiinni takinhihasta. Hän oli lakannut nauramasta ja katsoi nyt Edviniä hyvin vetoavasti.
”Hei, älä nyt suutu. Et sä sitä paitsi voi mua tähän jättää. Noi kaikki ihmiset pitäis sua ihan surkeana poikaystävänä, jos tekisit niin. Ihan tosi, rakas. Auta mut ylös.” Viimeiset sanansa Jokke sanoi tarkoitushakuisen kuuluvasti. Edviniä alkoi hymyilyttää, vaikka hän halusikin olla vielä vihainen.
Silloin jostain ilmestyivät ne kaksi naapurimökin tyttöä. Edvin tajusi, että niiden takia kai Jokke oli taas alkanut esittää hänen poikaystäväänsä. Tytöt alkoivat hössöttää Joken ympärillä, kysellä tämän vointia ja että miten kävi, ja että pystyihän Jokke varmasti nousemaan ylös ja kävelemään. Toinen tytöistä tarjoutui kantamaan Joken sukset ja toinen kiirehti sanomaan, että Jokke voisi nojata häneen.
”Kiitti vaan tarjouksesta, mutta enköhän mä kuitenkin hoida sen”, Edvin sanoi hyvin painokkaasti, tarttui Jokkea kainalon alta ja auttoi tämän jaloilleen.
Jokke horjahti melkein koko painollaan häntä vasten, ja kun hän varasi vasemmalle jalalleen, hänen kurkustaan pääsi pieni, kivulias ähkäisy. Hän selitti kiireesti, että kaikki oli hyvin, ja että häntä vain huimasi vähän päästä, mutta Edvin arvasi sen olevan vain Joken tapa vähätellä äsken kokemaansa. Sitä kai tuo kaikki muukin oli ollut. Jokke ei vain ollut halunnut Edvinin olevan huolissaan, siinä kaikki.
Yhtäkkiä Edvinin kiukku oli sulanut pois ja korvautunut jollain muulla. Hän antoi Joken nojata itseensä ja piteli tätä kiinni vyötäisiltä vielä vähän tiukemmin kuin olisi ollut tarpeen.
”Ai niin”, sanoi toinen tytöistä, se ruskeahiuksinen, juuri ennen kuin he olivat päässeet rinteen alas asti. ”Teidän olis ehkä hyvä tietää, että ei meidän oo ollut tarkoitus mitenkään ahdistella teitä.”
”Okei?” Edvin sanoi pystymättä täysin peittelemään pientä ärtymystä äänessään.
”Joo, aivan”, se vaaleatukkainen tyttö jatkoi. ”Ei me siis yritetä iskeä teitä tai mitään. Vaan me ikään kuin… shipataan teitä. Vai mitä Kiia?”
”Niin just”, sanoi Kiiaksi kutsuttu tyttö. ”Kyllä me ehdottomasti shipataan teitä.”
Edvin kurtisti kulmiaan eikä sanonut mitään. Hän meni hiukan vaikeaksi, niin kuin yleensä kävi silloin, kun hän ei ymmärtänyt mistä puhuttiin, muttei halunnut paljastaa sitä. Jokke nyökytteli ymmärtämisen merkiksi ja toivotteli vielä tytöille hyvät päivänjatkot ennen kuin nämä lähtivät takaisin hissijonoon.
”Jaaha, eiköhän mentäis välillä syömään?” Jokke sanoi rennosti. ”Musta tuntuu, ettei meille tullu sittenkään pizzapäivää tänään, mutta on tuolla listalla onneks muutakin. Ja loppupäivän mä juon sitten pelkkää mehua. Ei enempää minttukaakaota mulle tänään, mä luulen.”
”Joo, ei ehkä mullekaan”, Edvin sanoi ja vilkaisi Jokkea arasti. Hänen mieltään kaiveli kysymys, joka hänen olisi pakko ennen pitkää esittää. ”Tota… siis mitä noi tytöt oikein äsken sanoi? Mä en totta puhuen tajunnu siitä yhtään mitään.”
Jokke naurahti ääneen ja näytti yhtäkkiä hyvin ujolta, kun hän katsoi Edviniin. Hän käänsi katseensa alas lumiseen maahan, mutta vilkaisi pian uudelleen Edviniä.
”Joo, no siis tota… niistä me vissiin kai ollaan aika… suloisia yhdessä. Tai… jotain sellasta.”
Jokke nauroi kiusaantuneesti. Hänen poskensa olivat tulipunaiset, ja se tuskin johtui vain pakkasesta. Noin nolona Edvin ei ollut häntä vielä koskaan ennen nähnyt. Edvin tarttui häntä kädestä. Syrjäsilmällä hän näki, että tytöt katselivat heitä yhä hissijonosta.
”Okei, no kai me sit ollaan”, hän sanoi hymyillen. ”Tuu rakas, kyllä mä voin tarjota sulle sen pizzan, vaikka tässä kävikin niin kuin kävi.”
