Title: Khimairan hiukset
Author: Larjus
Chapters: Oneshot
Fandom: Slayers
Pairing: pieni Gourry Gabriev/Zelgadis Greywords
Genre: Drama
Rating: S
Disclaimer: Hahmot kuuluvat Kanzaka Hajimelle minä vain lainaan. En hyödy ficcini kirjoittamisesta rahallisesti.
Summary: ”Kunhan vain mietin, millaisilta hiuksesi tuntuvat.”A/N: Jostain syystä tähän mennessä kaikissa ficeissäni on ainakin jollain asteella käsitelty Zelgadisin ulkomuotoa
Ei ole ollut erikseen tarkoitus tehdä niin, se vain on sattunut olemaan hyvä aihe/lisämauste kirjoittelulle
Tää on aika lailla juoneton pätkä, halusin vain vähän pallotella Gourryn ja Zelgadisin välisellä vuorovaikutuksella.
Osallistuu
Fandomkohtaiset OTP:t III -haasteeseen.
Khimairan hiuksetMajatalon huoneen puinen ovi kolahti Zelgadisin selän takana, kun hän sulki sen perässään. Hän oli parin tunnin ajan kuljeskellut ympäri kylää ja sen jälkeen istahtanut majatalon baaritiskin ääreen, kuunnellut salaa paikallisten käymiä keskusteluja kiinnostavien juorujen toivossa. Mikään ei kuitenkaan ollut saanut kiinnitettyä hänen huomiotaan, ja niinpä hän oli lopulta päättänyt palata takaisin hänen ja Gourryn yhteiseen huoneeseen. Gourryn tuomio kylästä piti selvästikin paikkansa: pahuksen pieni ja tylsä paikka, mutta ainakin ruoka oli hyvää.
”Missä oikein kävit?” vuoteellaan makaava Gourry kysyi. Hän oli ollut juuri nokosilla mutta havahtunut hereille ovenkolahduksen myötä.
”Vähän kuulostelemassa tuulia”, Zelgadis vastasi yksinkertaisesti ja istahti oman vuoteensa reunalle. ”Mutta olit oikeassa – ei siellä mitään tapahdu.”
”Turha reissu siis?”
”Aika lailla.”
Keskustelun tyrehdyttyä Zelgadis jäi katselemaan ikkunasta ulos eikä huomannut, että myöskin istumaan noussut Gourry katsoi häntä herkeämättä kuin jotain odottaen. Kenties tämä oli sitä mieltä, ettei heidän keskustelunsa ollut vielä ohi.
”Aiotko lähteä tänään vielä jonnekin?” tämä kysyi sitten, mikä sai hänet havahtumaan omista ajatuksistaan.
”Hmm? Ai, en ajatellut”, hän sanoi Gourryyn katsahtaen.
”Siinä tapauksessa voit ihan hyvin riisua viittasi. Ei sinun minun seurassani tarvitse kasvojasi piilotella.”
Vasta Gourryn sanat saivat Zelgadisin tajuamaan, ettei hän ollutkaan vielä riisunut ulkomuotoaan verhoaavaa viittaansa. Hän käytti sitä lähes aina tuntemattomissa ihmisjoukoissa, koska ei jaksanut kuunnella muiden kauhistelevia tai jopa vihamielisiä kommentteja ulkonäöstään. Joskus niistä seurasi ikäviä konfliktejakin. Gourryn edessä hänen ei kuitenkaan tarvinnut piilotella. Tätä ei ollut koskaan hetkauttanut se, miltä hän näytti, ei edes heidän ensitapaamisensa aikana.
”Tiedän”, Zelgadis sanoi ja laski viittansa vain silmät näkyviin jättävän hupun alas paljastaen samalla siniset, kiviset kasvonsa, suipot korvansa sekä metallilankaa muistuttavan hiuspehkonsa. ”Se vain unohtui, kun jäi miettimään erinäisiä asioita.”
”Kuten mitä?”
”Seuraavaa määränpäätämme ja mihin se meitä vie.”
”Sitä en tiedä enkä jaksa edes vaivata päätäni asialla. Minä vain menen sinne minne Linakin. Sen olen hänelle luvannut.”
Gourryn huoleton vastaus sai Zelgadisin hymähtämään pienesti. Oli selvää, että heillä oli elämälle hyvin erilaiset tavoitteet, mutta hän oli silti iloinen siitä, että kohtalo antoi heidän kulkea samaa polkua ainakin toistaiseksi. Hän oli alun perin lyöttäytynyt Linan ja Gourryn mukaan lähinnä yleisen edun ja hyödyn takia mutta oli sittemmin alkanut arvostaa näitä ja muutakin heidän seuruettaan myös ystävinä.
”Tällä hetkellä taidamme kaikki mennä sinne, minne Lina haluaa mennä. Vaikka minulla onkin omat motiivini.”
”Niin, totta. Mutta onneksi ne vievät sinua samaan suuntaan kuin meitäkin.”
Zelgadis hymyili Gourryn sanoille ja alkoi näpertää auki viittansa nyörejä riisuakseen sen kokonaan. Muutama hänen hiuksistaan oli tarttunut kiinni hupun kankaaseen kuin ongenkoukut, ja hän joutui nykimään tovin, ennen kuin sai ne irti. Gourry seurasi hänen tekemisiään edelleen tarkasti.
”Mitä nyt?”
”Ei tässä mitään”, Gourry sanoi. ”Kunhan vain mietin, millaisilta hiuksesi tuntuvat.”
Joltakulta muulta kuultuna sellainen kommentti olisi todennäköisesti vain ärsyttänyt Zelgadisia. Gourryn sanomana siinä ei kuitenkaan ollut mitään ihmeellistä.
”Haluatko kokeilla?”
”No, jos ihan tarjoudut niin…”
Gourry nousi omalta vuoteeltaan ja istahti Zelgadisin viereen. Varovasti hän tarttui kädellään muutamaan tämän hiussuortuvaan ja hypisteli niitä sormissaan.
”Ovatpa ne kovia”, hän ihmetteli. ”Ihan kuin metallista tehty.”
”Metallia ne ovatkin.”
Vaikka Zelgadis ei sitä ääneen sanonutkaan, Gourryn käsi hänen hiuksissaan tuntui mukavalta. Yleensä hän ei pitänyt siitä, että muut koskivat häneen – ei ollut pitänyt siitä silloinkaan, kun ei vielä ollut khimairaksi kirottu – mutta Gourry ja tämän kädet olivat poikkeus. Häntä harmitti vain sen tiedostaminen, että tavallisena ihmisenä olisi voinut pitää tämän kosketuksesta enemmänkin, khimairana kun hänen tuntoaistinsa ei ollut puoliksikaan niin herkkä kuin ennen. Toisaalta siinä tapauksessa Gourry ei ehkä olisi edes kiinnostunut tietämään, miltä hänen hiuksensa oikein tuntuivat.
Yhtäkkiä Gourry inahti ja veti kätensä pois.
”Joko sait tarpeeksesi?” Zelgadis kysyi.
”Ei kun minä satutin itseni”, Gourry vastasi ja näytti tälle kämmentään. Etusormea viilsi pitkä haava, joka oli alkanut jo vuotaa verta. ”Sinun hiuksesi ovat kuin veitsenteriä!”
”Jestas sinun kanssasi”, Zelgadis huokaisi ja tarttui kiinni toisen käteen. Hän siveli sen etusormea omallaan ennen kuin alkoi mutista parannusloitsua. ”Noin, nyt se on kuin et olisi itseäsi koskaan satuttanutkaan”, hän sanoi sitten tarkastellessaan tekemänsä loitsun tehoa.
”Paitsi yhä verinen.”
”Paitsi yhä verinen”, Zelgadis toisti. Hän piteli Gourryn kättä yhä omassaan ja nosti sen lähemmäs kasvojaan. Sitten hän painoi sen melkein huuliaan vasten ja alkoi nuolla verta pois. Gourryn käsi ei värähtänytkään.
”Kiitos”, tämä vastasi yksinkertaisesti, kun Zelgadis oli puhdistanut käden kielellään ja päästänyt siitä irti. Heidän katseensa kohtasivat. ”Mutta nyt sinulla on verta suupielessäsi.”
Gourry ojensi Zelgadisin juuri parantaman sormen tätä kohti ja pyyhkäisi sillä veritahran pois tämän suupielestä. Tämä nyökkäsi kiitokseksi.
”Sinulla ei taida tällaista ongelmaa olla”, Gourry totesi tarkastellessaan sormeaan lähietäisyydeltä. Vain hetki sitten siinä oli ollut pitkä haava, mutta nyt vammasta ei näkynyt enää edes arpea.
”Ei”, Zelgadis myönsi ja laski katseensa omiin käsiinsä, jotka sormenpäitä lukuun ottamatta olivat ohuiden hansikkaiden peittämät. Käsineiden tarkoitus ei tosin ollut suojata hänen ihoaan, joka olisi kestänyt sellaisenaan vaikka miekaniskutkin, vaan ainoastaan piilottaa se ulkopuolisten tuomitsevilta katseilta. ”On siitä etuakin.”
”On varmasti”, Gourry vahvisti. ”Vaikka ymmärrän kyllä, miksi haluat siitä eroon.”
Hän otti kiinni siitä Zelgadisin kädestä, joka oli häntä lähempänä, ja ujutti heidän sormensa toistensa lomaan. Zelgadis loi häneen vilkaisun sivusilmällä mutta ei vetänyt kättään pois, nyökkäsi vain vahvistukseksi hänen sanoilleen.
”Ehkä vielä jonain päivänä”, Gourry sanoi ja tiukensi otettaan tämän kädestä.
Zelgadis vastasi kädenpuristukseen.
”Niin”, hän sanoi. ”Ehkä vielä jonain päivänä.”
