Nimi: Uhrilahja
Kirjoittaja: Pura
Fandom: Silmarillion
Ikäraja: K-11
Genre: Noituus, AU, hämärähommat, kauhu
Vastuuvapaus: En omista mitään enkä tee tällä rahaa.
Varoitukset: Verta, pientä ihon leikkelyä, kyseenalaisia ja vastuuttomia rituaaleja
Yhteenveto:
Mairon kastaa sormensa maljaan ja värähtää, kun neste kirvelee kuin syövyttäisi ihoa ja lähtee kiipeämään hitaasti sormea pitkin ylöspäin, kuin sillä olisi oma tahto. Kynttilöiden liekit lepattavat, kun hän piirtää kiellettyjen kielten symboleilla korukielisen kutsun lattiaan ympyrän sisälle.
A/N:
Hämärä AU, jossa Mairon on kyllä edelleen maia, mutta elää aika erakkomaista elämää seppänä ja noitana rauhaisassa Ardassa, jota Melkor ei koskaan terrorisoinut, koska Melkor ei koskaan ollut vala. Nyt Mairon tekee taikoja ja asioita alkaa tapahtua.
Kuuntelin tätäkin osaa kirjoittaessa tällaista ihanan creepyä musiikkia, suosittelen laittamaan taustamusiikiksi lukemisen ajaksi jos mahdollista!
Rosmariinille, kiitos että arvostat tätä rölli-Maironia <3
-
Edellinen osa: Korpinoita, K-11
-
Seuraava osa: Mustevirta, K-18-
UhrilahjaMairon makaa kylmällä lattialla pitkään ja miettii. Hän on säästellyt voimiaan ja kerännyt aineksia ja tietoa jo pitkään, ja hiljalleen hän alkaa olla valmis. Ehkä örkkien käynti oli jonkinlainen merkki maailmalta, merkki siitä, että nyt se on valmis hänen yritykselleen. Että nyt hän on valmis.
Hän oli suunnitellut lähtevänsä piakkoin vuorille hakemaan lisää arvometalleja, mutta ehkä sen täytyy odottaa. Hän ei voi kieltää, etteikö hän jollain tasolla kaipaisi Thuringwethilin ja Gothmogin seuraa, mutta ne kaksi asuvat vuorellaan vielä sittenkin, kun koko tämä tapaus on ohitse ja Mairon on päässyt oli pakottavasta tarpeestaan repiä rikki maailman rajoja. Thuringwethil lentää öisin Ardan yllä ja on luultavasti tietoinen hänen puuhistaan ilman, että hänen tarvitsee niistä vampyyrittarelle kertoa, ja Gothmogia laavakammioissaan vuoren alla tuskin kiinnostaa, mitä kauhuja Mairon saa päähänsä manata esiin täällä kaukana metsäisessä laaksossaan.
Hän kääntää päätään ja tiirailee verhojen raosta ulos. Ikkunan lasi on aikojen saatossa valunutta ja ylhäältä ohentunutta - ja sitä paitsi niin nokeentunutta sisältä päin, että siitä tuskin näkee läpi - mutta sen Mairon tietää, että tänään ei ole täysikuu. Eipä hän toisaalta sellaista symmetriaa kaipaakaan, sillä hänen aikeissaan ei ole mitään puhdasta eikä täydellistä. Matalalla roikkuva kelmeä kuunsirppi näyttää ivalliselta hymyltä ja kelpaa hyvin. Mairon vastaa sen virneeseen.
Hän nousee hitaasti ylös ja laskee pienet pullot pöydälle odottamaan. Nesteet niissä pyörteilevät kutsuvasti, ja jollei niille olisi tärkeämpääkin käyttöä, Mairon saattaisi kulauttaa ne kurkustaan alas huvikseen, muistellakseen miltä viattomuus, pelko ja rehellinen syyllisyys maistuvat. Hän ei ole tuntenut sellaisia tunteita pitkään aikaan.
Tätä nykyä hänessä asuu tylsyys ja tyhjyys, niin suurena ja kaikennielevänä, että hänestä tuntuu kuin muulle ei enää hänen sisällään olisi tilaa. Jokainen päivä on edellisen toisinto; hän herää vaikeasti ja tekee sitten pieniä, mitättömiä taikojaan, kokoaa pieniä, mitättömiä korujaan ja takoo pieniä, mitättömiä aseitaan. Hän keittää juomia, joilla hänenkaltaisensakin olento saa tajuntansa hetkeksi sammumaan kuin kuolevainen, ja nukkuu niiden avulla rauhattomia öitä. Hän elää pientä, mitätöntä elämäänsä ja tulee päivä päivältä kivuliaammaksi kuoressaan, kuin hänen henkensä pyrkisi ulos kehosta, johon hän on lukinnut sen väkipakolla. Ei hän sitä tahallaan ole tehnyt, ei todella, mutta silti henki syö kehoa sisältäpäin. Se näkyy käsien tärinässä ja silmien kuumeisessa loisteessa.
Mairon etsii aineksia kaapeista ja menee takaisin työpöytänsä luo hiljaisin askelin. Hiljaa hyräillen hän valitsee laatikosta hopeisen, kolikon kokoisen riipuksen. Hän punoo sille sopivan paksun nauhan mustaksi värjätyistä nahkasuikaleista ja istuu pöydän ääreen töihin. Varoitustaika on niin helppo, että hän voisi keittää sen kasaan vaikka varttia ennen örkkilasten paluuta, mutta aivan yhtä hyvin hän voi tehdä sen nyt, kun keskiyöhön on vielä aikaa. Se vie niin vähän voimaa, että sen tekeminen ennen suurempaa rituaalia tuntuu enemmänkin tervetulleelta verryttelyltä kuin väsyttävältä ponnistukselta.
Hän kaataa pikkupullosta suureen hopeakulhoon yhden pisaran nuoremman örkkilapsen kyynelnestettä, ja lisää siihen uudenkuunyönä kerättyä kastetta, liian nuorena kuparinuolella ammutun peuranvasan verta, kuivattuja ja jauhettuja salvianlehtiä sekä muutaman hyppysellisen tuhkaa ja kivipölyä. Hän sekoittaa seoksen etusormella välittämättä kalpean ihon tuhriintumisesta, ja pudottaa sitten riipuksen seokseen. Se uppoaa näkymättömiin. Seuraavaksi hän ottaa kulhon käsiinsä ja antaa oikean olemuksensa pilkistää kuolevaista muistuttavan kuoren takaa. Hän hyräilee hiljaa tulen olemuksessa eläviä säveliä, ja hehku syttyy hänen ytimessään kytevässä hiilloksessa. Sen loiste siirtyy rinnasta käsivarsia pitkin kämmeniin ja sormiin. Hän tuntee sen lempeästi räiskähtelevänä lämpönä, mutta ihon alla tuli palaa raivokkaasti, ja kulhon metalli kuumenee pian. Seoksesta nousee pistävä haju ja se sihisee alkaessaan kiehua.
Mairon jatkaa hyräilyä niin kauan, että neste haihtuu kokonaan, ja seos jähmettyy kovaksi kuoreksi riipuksen pinnalle. Hän poimii sen edelleen himmeästi hehkuviin sormiinsa ja lausuu vielä muutaman sanan, jotka suojelevat tummaa kerrosta ja estävät sitä rapisemasta pois. Loitsut täytyy uusia muutaman vuodenkierron kuluttua, tai riipus haalistuu hyödyttömäksi, mutta örkkilasten mitättömällä maksulla hän ei viitsi yrittää keksiä yhtään tämän pysyvämpää tai itselleen työläämpää ratkaisua.
Mairon nousee ylös ja tuntee tulen yhä kulkevan suonissaan. Vilkaisu ulos paljastaa, että on tullut kunnolla pimeää ja kuu on kohonnut korkeammalle. Kiire hänellä ei vielä ole, mutta tositoimiin on ryhdyttävä nyt.
Hän heittää taljan pois lattian symbolien päältä ja pysähtyy hetkeksi tarkastelemaan niitä. Ne riittävät, mutta varmuuden vuoksi hän vetää niiden ympärille kahdeksankulmion suolakiteillä. Sitten hän asettaa kahdeksankulmion sisällä olevan mustan ympyrän kaarelle neljätoista hopeista kynttilänjalkaa. Hän ei pyydä voimaa valarilta niin kuin luku antaa ymmärtää, vaan enemmänkin häntä viihdyttää ajatus rituaalin epäpyhyydestä, siitä kuinka valar häntä paheksuisivat jos näkisivät hänen puuhansa. Siron käden heilautus sytyttää kynttilöihin korkeana palavan tulen, ja valon rinki saa ensimmäisen vaiheen käynnistymään. Varjot huoneen nurkissa ja huonekalujen takana näyttävät syventyvän, ja Mairon tuntee karvojen nousevan pystyyn käsivarsillaan.
Hymyhuulin hän heittää vaatteet päältään ja sitoo hiukset ylös takaraivolleen hopeisella soljella. Vaatteet ovat niin kovin rajoittavia, ja tällainen noituminen sujuu parhaiten paljaana, mitään peittämättä tai kieltämättä. Paljasta ihoa täplittävät kauan sitten parantuneet arvet, jotka kohta saavat seurakseen uusia haavoja.
Eivät kuitenkaan aivan vielä, Mairon päättää ja nostaa kaapista edellistä suuremman hopeisen maljan, niin suuren että hän mahtuisi vaikka istumaan siinä, ja laskee sen keskelle ympyrää.
Maljaan päätyy kolmen eri eläimen verta korkeista lasipulloista, syvimmän hänen tietämänsä lammen vettä, tuhkaa ahjosta ja oranssi hiuskiehkura hänen omasta päästään. Hän lausuu taas tulen nimen, ja hiukset palavat pudotessaan, kunnes nekin sekoittuvat nesteeseen tuhkahiutaleina. Seuraavaksi Mairon noutaa pikkuiset lasipullot ja kaataa niiden sisällön maljaan. Neste sihisee ja alkaa kuplia kuin sitä keitettäisiin, vaikka sen on niin kylmää, että Mairon tuntee siitä hohkaavan pakkasen.
Mairon kastaa sormensa maljaan ja värähtää, kun neste kirvelee kuin syövyttäisi ihoa ja lähtee kiipeämään hitaasti sormea pitkin ylöspäin, kuin sillä olisi oma tahto. Kynttilöiden liekit lepattavat, kun hän piirtää kiellettyjen kielten symboleilla korukielisen kutsun lattiaan ympyrän sisälle. Siinä on kauniina sanoina käsky hänen pyyntönsä kuulemisesta, ohje hänen löytämisekseen, sekä nöyrä pyyntö tapaamisesta.
Sitten hän pysähtyy hetkeksi. Nyt ei olisi vielä liian myöhäistä lopettaa. Varjot pyörteilevät nurkissa ja hän on jo kuulevinaan tuttua kuisketta tajuntansa rajamailla, mutta ovi ei ole vielä auki. Mairon tietää kyllä, että sen avaaminen on riskialtista. Hän tietää, ettei hänellä ole aavistustakaan, minkä kanssa on tekemisissä ja mitä on kutsumassa luokseen.
Se kuiskii hänelle silloin kun hän nukkuu kaikkein syvintä unta, kutsuu hänen mieltään jostain kaukaa. Se koskettaa häntä niin kuin mikään muu ei unimaailmassa pysty, muttei hereillä tule hänen luokseen koska ei tiedä missä hän on, tai koska sillä ei ole pääsyä tänne. Siispä Mairon tekee sille oven.
Hänen ei pitäisi leikkiä näillä asioilla, Gothmog sanoisi jos tietäisi tästä. Mairon vastaisi, että ei hän leikikään, hän on kuolemanvakavissaan. Viis siitä, ettei maiar voi kuolla; hän on elänyt kuolleen elämää, tyhjää ja harmaata elämää, jo aivan liian kauan. Oli hänen unissaan kulkeva pimeys sitten henkimuotoon juuttunut ja jonnekin vangittu toinen maia, niin kuin hän epäilee, tai jotakin aivan muuta ja tuntematonta, hän ei välitä. Hän haluaa tavata sen, ja hän haluaa siltä sitä makeankitkerää, tummaa
voimaa, jonka hän siinä aistii aina, kun se yrittää puhua hänelle.
Hän ei ole vielä saanut sen sanoista selvää, eivätkä unet näytä hänelle sen todellista olomuotoa, mutta nyt, tänään, hän saa tietää ja nähdä kaiken, jos vain onnistuu tässä rituaalissa.
Hän vetää syvään henkeä ja ottaa suosikkiveitsensä käteensä. Sen terä on kyynärvarren mittainen ja kahvassa kimaltaa jalokivistä tehty kuvaelma auringosta, kuusta ja Ardasta, jotka kelluvat mustassa rautaisessa pimeydessä. Veitsen terä on leikkuupinnalta paperiakin ohuempi, niin ettei hän edes tunne kipua viiltäessään kapean viillon kämmenselästä keskisormen päähän, kynnen tyveen asti. Viilto ammottaa pienen hetken verettömänä, ja sitten, ensimmäisen kivunsykähdyksen saattelemana pinnalle kohoaa pisaroita kuin kirkkaanpunaisia rubiineja.
Yleensä Mairon ei käytä loitsuissa omaa vertaan, sillä itseään ei ole viisasta sitoa prosessiin sillä tavalla, mutta tämä on erityistapaus. Hän haluaa siteensä olentoon olevan vahva, jotta sen tuominen tänne onnistuu mahdollisimman suurella todennäköisyydellä. Verta voi pitää vaikka uhrilahjana, ensimmäisenä osoituksena hyvästä tahdosta ja uhrautuvuudesta. Hänhän kuitenkin haluaa vastapalvelukseksikin suuria asioita.
Mairon tekee samanlaisen viillon toiseenkin käteen ja astuu sitten ympyrän keskelle. Maljan äärelle seisahtuessaan hän ojentaa kädet eteensä osoittamaan sen keskikohtaa ja liittää sormenpäät yhteen. Veri pisaroi haavoista kiivaammin ja valuu sormia pitkin kohti maljaa. Ensimmäinen putoava pisara saa maljan nesteessa aikaan luonnottoman suuret renkaat, kuin se olisi ollut todellista painoaan raskaampi ja uponnut pohjaan saakka.
Verta valuu vuolaammin, kuin malja vetäisi sitä puoleensa hänen sormistaan. Sormenpäissä kipinöi ja neste pyörteilee, sulaen tummanruskeasta ohuesta litkusta pikimustaksi, paksuksi kuin terva. Se kiehuu kiivaammin, ja ympyrän laidalla kynttilät roihahtavat vaaksanmittaisiin liekkeihin. Ikkunaluukut räjähtävät auki, ja kylmä tuuli ulvoo huoneessa. Mairon hymyilee.
Hän irrottaa sormet toisistaan ja kuumentaa veitsen terää hetken kämmentensä välissä. Käsistä leiskuvat valkoiset liekit, ja pian veitsi hehkuu punaisena. Mairon pakottaa kämmenselkien ihon vahingoittumaan kuumasta metallista, ja sulattaa sitten veitsen terällä haavat umpeen. Se sattuu vain etäisesti, ja työn tehtyään hän antaa veitsen pudota kädestään. On jäljellä enää viimeinen vaihe.
Maljan nesteestä kohoaa kapeita kärhiä kun hän polvistuu sen eteen, ja ne takertuvat ranteeseen hänen kastaessaan kummankin kätensä etusormet nesteeseen. Se on nyt niin kylmää, että polttaa, ja hänen huuliltaan pääsee hiljainen inahdus kun hän vie oikean käden kasvojensa eteen ja piirtää veriseoksella otsalleen kapeapupillisen silmän. Seos sihisee iholla ja tuntuu uppoavan hänen olemukseensa, mutta hän ei välitä siitä. Otsan silmää seuraavat tyhjät kämmenselille piirtyvät soikiot, joista umpeenpoltettu viilto pupillin paikalla tekee myös silmien kaltaiset.
Mairon alkaa laulaa samalla, kun piirtää toisen, suuremman silmän rinnalleen ja vielä tyhjän ympyrän alavatsalle, navan ja punertavan karvoituksen väliin. Merkit auttavat häntä näkemään itsensä ja maailman, ja toimivat tienviittoina myös sille, jota hän kutsuu. Lauluunkin hän punoo oman nimensä ja tämän paikan kaikki nimet, oman olemuksensa ja halunsa viimein nähdä salaperäinen unissaan kulkeva voima. Halunsa tavata, koskettaa ja
ymmärtää.Hänen äänensä kohoaa samaan tahtiin kuin tuulen ujellus yltyy, ja hän nousee takaisin seisomaan. Hiukset heittelehtivät tuulessa villisti, ja etäisesti Mairon tuntee soljen irtoavan ja putoavan jonnekin. Suortuvia tarttuu iholle maalattuihin symboleihin, ja hän tärisee kylmästä huoneen valtaavassa kylmyydessä. Suolakiteet lentävät tuulessa ympäri huonetta ja kahdeksankulmio rikkoutuu.
Maljassa nesteen pinta huurtuu ja alkaa jäätyä, ja Maironin takana kynttilät sammuvat. Niin ei ollut tarkoitus käydä, mutta Mairon ei välitä; hän ei lopeta laulamista, ei enää nyt, kun hän on niin lähellä. Otsalle maalattua silmää polttaa ja osa verisestä maalista valuu kylmän hien mukana pitkin ihoa. Mairon toistaa enää lähinnä kutsua ja kotinsa nimeä, nyt enemmänkin huutaen kuin laulaen.
Jäljelle jääneiden kynttilöiden liekit lepattavat heiveröisempinä, ja viimein vieras ääni liittyy tuulen äänen ja Maironin laulun kuoroon, tummana ja syvänä. Mljassa jään pinta halkeaa.
Mairon ojentaa kätensä halkeamaa kohti, ja sitten koko pinta räjähtää ulospäin kimaltavina jäänsiruina. Hän hätkähtää taaksepäin ja perääntyy monta askelta, kun siruja seuraa hyinen pimeys, joka tukahduttaa kaikki kynttilät ja peittää kuun ja tähtienkin valon alleen.
Mairon tuntee valtavan, ikivanhan ja pahantahtoisen läsnäolon täyttävän kotinsa, ja sitten hän näkee pimeässä maljasta kohoavan massan, ensin tuskin havaittavina hahtuvina ja ohuina lonkeroina ja sitten suurena, niin suurena että se ylittää hänen pituutensa, yltää kattoon asti ja kumartuu häntä kohti. Sen mukana tulee savun ja kylmyyden haju, ja sen olemus täyttää koko huoneen niin, että Maironista tuntuu, kuin se tunkeutuisi hänenkin sisälleen.
Pelosta huolimatta voitonriemu rituaalin onnistumisesta sytyttää tulen hänen silmiinsä, ja sen valossa hän näkee, kuinka olento astuu pois tyhjästä maljasta ja ottaa ensimmäisen raskaan askeleen häntä kohti. Sillä ei ole tunnistettavia kasvoja tai käsiä, mutta lukematon määrä pimeydestä koostuvia, maljan mustasta verestä märkiä lonkeroita kurkottaa häntä kohti ja sulkee hänet kylmään, kosteaan syleilyyn. Olento ei ole kuin mikään Erun lapsi tai ainu jonka Mairon on koskaan nähnyt, sillä sen muoto näyttää yhtä epätodelliselta kuin ainurin henkimuodot, mutta sen kosketus on aivan yhtä oikea kuin minkä tahansa maallisen olennon.
Mairon yrittää puhua, yrittää tervehtiä ja kysyä jonkin mielessään risteilevistä sadoista kysymyksistä, mutta vaikka suu aukeaa, ääntä ei kuulu. Olento imee hänestä voimaa ja lämpöä ja tukahduttaa hänen valonsa mukana hänen äänensäkin. Mairon ei tiedä, mikä olento on tai mistä hän sen kutsui, mutta varmaa on, että se ei ole maia. Se on jotakin paljon vahvempaa ja synkempää. Jotakin kauan sitten unohtunutta, vanhempaa kuin Arda - ehkä vanhempaa kuin ainur.
Veitsi on lattialla lähellä häntä, mutta tätä olentoa vastaan siitä ei olisi mitään hyötyä. Mairon puristaa kätensä nyrkkiin ja kutsuu sisimmästään tulta. Hän ei halua taistella, mutta itseään on pakko yrittää puolustaa, sillä olento on selvästi käynyt hyökkäykseen.
Olento kuiskii jotakin kielellä, jota Mairon ei ymmärrä, hellällä mutta samaan aikaan julmalla sävyllä, joka tunkeutuu hänen päähänsä ja saa tajunnan hämärtymään. Tuli hänen käsissään ja sisällään sammuu sykähdellen ja kipinöiden, ja vaikka hän kuinka yrittää puhaltaa siihen elämää, se vain savuaa eikä enää syty.
Mairon yrittää perääntyä, mutta lonkeroita on kaikkialla ja ne tukkivat tien. Yksi kietoutuu hänen kurkkunsa ympärille ja toinen sivelee rinnan maalausta ja alkaa sitten hitaasti
upota siihen kuin savu. Se ei satu, mutta viimeisenä ennen tajuntansa menettämistä Mairon tuntee olennon kylmyyden tekevän kodin hänen rintaansa ja hänen henkeensä, niin ettei hän pääse siitä enää irti.
-
A/N2: Kiitos kun luit <3
Mairon haukkasi ihan pikkuisen isomman palan kuin olisi kannattanut. Seuraavassa osassa sitten viimein sitä monsteripornoa, jota olen lupaillut.
