Kirjoittaja Aihe: Eteenpäin siirtymistä || Angstidraama ficlet, Harry, Remus (Sirius), S  (Luettu 1992 kertaa)

Mustalupiini

  • Vieras
Nimi: Eteenpäin siirtymistä
Kirjoittaja: Minä, Mustalupiini
Tyyli: Angstidraama
Paritus: Havaittavissa on Remus/Harrya, Sirius/Remusta (heikkoa Harry/Siriusta).
Ikäraja: S //zougati muokkasi vastaamaan uusia ikärajoja
Summaus: Sirius siirtyi eteenpäin. Taakse jääneille se ei ole kovin helppoa.
Vastuuvapaus: Pottermaailma on edelleen Rowlingin, enkä minä saa tästä mitään taloudellista hyötyä.
Haasteet: FF50 sanalla 019.Kuolema. FF10 sanalla 5. Siirtymä ja Slash10.

KK: Himmeyttähän maailma tarvitsee lisää, tässä tulee (: Pidän tästä kuitenkin. Palaute on toivottua. 

              Eteenpäin siirtymistä


”Kaikki sanovat, ettei tämä voi jatkua näin. Miten sen sitten pitäisi mennä?”
”Harry, sinun on siirryttävä eteenpäin. Älä unohda, mutta anna itsellesi rauha. Anna hänelle rauha”, Remus sanoi hiljaa ja mietti, tarttuako pojan käteen vai ei. Nuori, surkeailmeinen poika ja keski-ikäinen, hieman kyyryssä kulkeva ja väsynyt, rähjääntynytkin mies laahustivat eteenpäin pitkin hiekkaista, männynneulasten raidoittamaa polkua. Aurinko oli poissa, mutta tähdet eivät tulleet taivaalle. Tai kai ne siellä jossain olivat, mutta sinisenharmaat pilvet erottivat heidät niistä, joten tuntui kuin niitä ei olisi olemassakaan. Oli miten oli, ei sillä ollut väliä. 
”Siirtyä eteenpäin. Niin”, Harry sanoi ja mietti asiaa hetken aikaa. ”Ei tule onnistumaan.”
”Et ole edes yrittänyt, Harry. Se on vaikeaa, mutta se tulee onnistumaan. Eteenpäin siirtyminen – sitä on kaikkien tehtävä joskus, ja useimpien on tehtävä se useammin kuin kerran elämässään. Minäkin rakastin häntä, Harry. Rakastin enemmän kuin itseäni, ja nyt hän on poissa”, Remus sanoi ja piti pienen tauon. ”Ei tämä tarkoita, että me heittäisimme hänet pois mielistämme, unohtaisimme hänet, ei. Tämä tarkoittaa vain, että me jatkamme ilman häntä niin kuin parhaiten selviydymme. On jo sen aika.”
”Mikä tämä?” Harry kysyi, pysähtyi ja katsoi Remukseen. Vanhempi mies huokaisi, haroi hiuksiaan ja painoi päänsä.
”Eikö se ole ihan selvää? Minä rakastin häntä, sinä rakastit häntä, hän rakasti minua, hän rakasti sinua, nyt kun häntä ei ole enää tässä kuviossa… Jäljelle jäämme me kaksi.”
”Remus”, Harry kuiskasi hiljaa ja värähti.
”Minä tiedän, Harry, minä tiedän”, Remus sanoi ja kumartui eteenpäin. Hänen raottuneet huulensa painuivat kohti Harryn suljettua suuta, mutta kun Harry tunsi toisen niin lähellään, että kutitti ja aistimus lähetti hätäviestejä pitkin hänen kehoaan, mies vetäytyi pois.
”En minä voi. Siirtymän on tapahduttava, mutta ei näin. En minä voi”, Remus sanoi puhuen kuin itsekseen ja lisäsi ”Anna anteeksi, Sirius”, niin hiljaa ettei Harry kuullut.
”Jatketaan matkaa, Remus. Yö viilenee”, Harry sanoi hiljaa ja tarttui miehen karheaan käteen. ”Siirtymä kyllä tapahtuu, mutta vasta sitten kun me olemme valmiita sen tuloon.”
« Viimeksi muokattu: 03.05.2015 02:40:29 kirjoittanut zougati »

Sisilja

  • Valvoja
  • *****
  • Viestejä: 2 107
Remus/Harrya kirjoitetaan liian vähän, enkä saa sitä luettavakseni läheskään niin usein kuin toivoisin. Se oli ehkä suurin syy, miksi nappasin tämän, kun sattumalta selailin Slash10-haastetopicia. Lisäksi pidän simppelistä mutta samalla hyvin monivivahteisesta kirjoitustyylistäsi, ja oli mielenkiintoista lukea sinulta jotain muutakin kuin iki-ihanaa Sirius/Remusta (vaikka se väreili tässäkin rivien väleissä).

Tämä oli nimenomaan haikeaa ja lohdullista luettavaa, jotain joka hitaassa surussaan kietoi lukijan herkästi sisäänsä. Remuksen ja Harryn ikävä on tavallaan kovin samanlaista, ja siksi he sopivat hyvin toisiaan lohduttamaan, vaikka minusta tuntuu, että lähes aina heillä on selkeät roolijaot; Harry on se, joka saa murtua ja Remuksen on pysyttävänä lujana loppuun asti. Tässä oli kuitenkin virkistävää tasa-arvoisuutta, Remus kertoo alussa Harrylle, miten heidän tulisi toipua Siriuksen menettämisestä ja yrittää eteenpäin, ja Harry pitää heidät liikkeessä loppupuolella, kun Remus on sortua lievittämään kipuaan liian hätäisesti, väärään aikaan ja väärällä tavalla. Minusta oli ehdottoman hienoa, etteivät he suudelleet vielä, se olisi ollut epäuskottava ratkaisu kahdelta niin rikkinäiseltä hahmolta ja tunnelma olisi latistunut liiallisesta romantiikasta (en voi uskoa, että sanoin noin!).

Dialogi oli niin luonnollista ja soljuvaa, ettei siihen tullut kiinnittäneeksi ensimmäisellä lukukerralla suurempaa huomiota (selkeä onnistumisen merkki!). Harryn viimeiset repliikit olivat jotain aivan äärettömän kaunista ja viisasta, mutta sydämeni taisi sulaa jo tässä kohtaa:

”Eikö se ole ihan selvää? Minä rakastin häntä, sinä rakastit häntä, hän rakasti minua, hän rakasti sinua, nyt kun häntä ei ole enää tässä kuviossa… Jäljelle jäämme me kaksi.”
Niin käsittämättömän kaunista, hauraan melankolista. Remuksen jos kenen pystyy kuvittelemaan tuollaiseksi, mieheksi joka ajattelee asioita joka kantilta, pyörittelee niitä päässään loputtomiin, kunnes lausuu ne maailmalle kuin ilmiselvän totuuden.

Tämä oli kaikin puolin loistava ficci ja toivon, ettet täysin unohda Remus/Harrya, koska sinun kirjoittamanasi se taipuu luonnolliseksi ja herkän kauniiksi. Kiitos.
Kirjoittamisen riemusta

Avasta kiitos aijulle!