Nimi: Verhottu
Ikäraja: S
Kirjoittaja: Sielulintu
Genre: Angst
Haasteet:
Kerrontahaaste,,
neliotteluHahmot: Remus Lupin
Vastuuvapautus: Kaikki, minkä tunnistatte Rowlingin omaisuudeksi, on hänen, enkä saa tästä minkäänlaista taloudellista hyötyä.
Yhteenveto: Sirius katosi vääjäämättä fyysisen kuolemanverhon lisäksi myös ajan laskoksiin.
A/N: Ihan yhtäkkiä tuli sellainen olo, että nyt on saatava kirjoittaa jotakin Remuksesta ja hänen ajatuksistaan Siriuksen kuoleman jälkeen. Tässä on lopputulos.
Verhottu
Salaperäisyyksien osaston tapahtumien jälkeisinä päivinä killan päämaja oli täynnä ihmisiä. Kuten Arthurin loukkaantumisenkin aikoihin joulukuussa, nytkin moni oli tullut siihen lopputulokseen, että Kalmanhanaukiolta oli huomattavasti kätevämpää vierailla taistelussa vammoja saaneiden luona. Niinpä moni killasta viipyi talossa, eikä Remus jäänyt yksin. Jossakin syvällä sisimmässään hän kammosi hetkeä, jolloin talo tyhjenisi, ja hän jäisi mietteidensä armoille.
Kun varmistui, että kaikki loukkaantuneet toipuisivat tuota pikaa ennalleen, ihmiset alkoivat poistua päämajasta yksi toisensa jälkeen. Pian Remus huomasi viettävänsä iltoja ensin muutaman kiltalaisen kanssa, sitten viimeiseksi jääneen Mundungusin seurassa. Miestä ei voinut sanoa hyväksi seuraksi parhaalla tahdollakaan, mutta silti hänen olisi tehnyt mieli anella tätä jäämään. Tietenkään hän ei tehnyt mitään sen tapaistakaan. Hän ainoastaan väänsi kasvonsa hymyyn ja toivotti latteasti onnea liiketoimintaan. Mundungus ei kuitenkaan huomannut mitään epätavallista, eipä tietenkään. Ovi sulkeutui oudon täysinäisiä matkalaukkuja kantavan Mundungusin takana, ja hän oli yksin.
Heti seuraavana päivänä Dumbledore piipahti päämajassa. Hän kertoi, ettei talossa kannattaisi oleskella, ennen kuin tarpeelliset turvallisuusseikat olisi tarkistettu. Olio saattaisi kuulemma vaarantaa kaiken ja kertoa kuolonsyöjille killan tukikohdan sijainnin, mikäli tonttu ei olisi siirtynyt Siriuksen testamentista huolimatta Harrylle. Remus nyökytteli, sanoi poistuvansa pian ja vakuutti langettavansa itsekin muutaman suojaloitsun lähtiessään. Jokin tavassa, jolla Dumbledore porasi sinisen katseensa hänen silmiinsä kertoi, että vanha velho aavisti epätotuuden hänen sanoissaan.
Hänen oleskelunsa tyhjässä talossa venyi ensin pariin päivään, sitten viikkoon ja pian useampaankin. Hän ei saanut lähdetyksi, ei kyennyt jättämään taloa, joka oli ollut Siriuksen ja jossa he olivat edellisenä vuonna asuneet yhdessä pitkiäkin aikoja kerrallaan. Remus inhosi paikkaa. Hän vihasi sen pölyisiä nurkkia, tyhjyyttään kaikuvia huoneita ja kolkosti seinältä tuijottavia kotitontun päitä. Dumbledoren puolusteluista huolimatta Remus huomasi joskus toivovansa, että Olionkin pää olisi liittynyt sen esi-isien päiden joukkoon. Ajatus pelotti häntä, koska yleensä sellaiset mietteet eivät käyneet hänen mielessään. Sota muutti kaikkia, ja tämä oli jo toinen, johon hän otti osaa. Mitä hänestä olisi tullut siihen mennessä, kun sota joskus päättyisi? Olisiko hänestä jäljellä enää mitään tunnistamiskelpoista ulkokuorta lukuun ottamatta.
Remus muisti vaivattomasti ne Voldemortia vastustaneet, jotka olivat menettäneet itsensä ensimmäisen sodan aikana. Alkuun kunniantuntoiset ja oikeuden puolesta kamppailleet ihmiset olivat muuttuneet joksikin muuksi. Monista oli tullut etäisiä, kuumeisesti asialle omistautuneita ja jopa täysin häikäilemättömiä. Useampi oli ollut sitä mieltä, ettei vastapuoli ollut muuta kuin paha, josta oli päästävä eroon hinnasta tai keinoista piittaamatta. Hän oli silloin kavahtanut ajatusta, ja nytkin se synnytti hänessä kauhua. Nuorena ja vastikään koulunsa päättäneenä hän oli vannonut ystävineen, ettei hänestä milloinkaan tulisi samanlaista tunteetonta taistelijaa, mutta entä jos vala valuisi tyhjiin ja niin kävisikin.
Ensimmäinen kerta, silloin olivat olleet he, ei hän yksin. He neljä, Lily ja kaikki muut rakkaat ihmiset. Jäljellä ei ollut enää ketään. Hänen ystävistään eli ja hengitti enää yksi, ja kyseisen henkilön ajattelu sai hänet tulvahtamaan jälleen täyteen kauhistuttavaa vihaa. Ilman Peteriä he eivät olisi olleet tässä tilanteessa. Ilman Peterin kaksinaamaisuutta ja petturuutta hän ei olisi ollut tässä yksin, kulkemassa hämähäkin seittien täyttämässä talossa ja kaipaamassa jotakin, jota ei olisi enää milloinkaan. Pieni ääni hänen päässään kuiskasi, ettei kimmonnut kirous olisi koskaan saanut Voldemortia katoamaan, elleivät Lily ja James olisi kuolleet. He olivat tarvinneet sen lisäajan. Ilman sitä Voldemort kuolonsyöjineen olisi murskannut heidät ennemmin tai myöhemmin. Heitä oli ollut liian vähän, eikä heidän voittonsa nytkään tuntunut kovin todennäköiseltä. Järjen ääni ei kuitenkaan riittänyt. Hän näki mielessään Jamesin ja Lilyn kasvot, ja hinta Voldemortia kohdanneesta takaiskusta tuntui epäinhimillisen suurelta. Väliäkö sodalla tai millään muullakaan, jos elämä voiton jälkeen olisi tällaista.
Sirius oli ollut heidän vahvistajansa vaikeinakin aikoina. Mies, silloin oikeastaan vasta poika, oli aina nähnyt asioissa sen hauskan tai valoisan puolen, jota muut eivät olleet havainneet, ehkä Jamesia lukuun ottamatta. Sen jälkeen oli tapahtunut paljon. Hän oli tuskin tuntenut entistä ystäväänsä kaksi vuotta sitten heidän tavatessaan ensimmäistä kertaa kolmeentoista vuoteen. Hän ei itsekään enää ollut ollut se sama ihminen, eikä Siriuksen kokemaa muodonmuutosta voinut edes kuvailla. Azkaban oli muuttanut hänessä niin paljon muutakin kuin vain ulkoisen olemuksen.
Tapaamista seuranneena vuonna he eivät olleet tavanneet paljonkaan. Vasta tänä viimeksi kuluneena vuonna hän oli jälleen tuntenut saaneensa jonkinlaisen yhteyden vanhaan ystäväänsä. Alku oli ollut vaikea, mutta he olivat edistyneet. He olivat oppineet tuntemaan toisiaan hitaasti, askel askeleelta. Ensin kaikki oli lähtenyt pienistä hetkistä, itsessään täysin merkityksettömistä arjen tilanteista. Hän oli huomannut, että Sirius joi edelleen teensä niin vahvana, että lusikka lähes seisoi keskellä kuppia. Hän oli nähnyt Siriuksen sadattelevan ani varhain ikkunaa takovia postipöllöjä. Ne pienet asiat olivat yhdistäneet sen uuden ja vieraan Siriuksen siihen ystävään, joka hänellä oli ennen ollut. Vaikka nykyisen taikaliemen avulla hänestä ei enää joka kuukausi kuoriutunutkaan hillitöntä petoa, Sirius oli silti muuttanut muotoaan ja pitänyt hänelle seuraa. Se jos mikä oli vakuuttanut hänelle, ettei hänen tuntemansa Sirius ollut kadonnut minnekään, muuttunut vain.
Siriuksen muistelu oli puhdasta tuskaa. Hänen ajatuksensa palasivat kuukausien ja viikkojen takaa nykyhetkeen, jossa ilma huusi tyhjyyttään kaikkialla hänen ympärillään. Viipyily käyttökiellossa olevassa päämajassa oli typerää, sillä se vain kiskoi muistoja lähemmäs pintaa, mutta ei hän voinut lähteäkään. Jollakin tapaa hänestä tuntui kuin poistuminen talosta olisi tarkoittanut lopullista luopumista myös Siriuksesta.
”Kuutamo hei, vannon, että vietät enemmän öitäsi poissa kotoa kuin minä viitisentoista vuotta sitten, ja se on jo aika hyvin”, Sirius oli nauranut hänen palattuaan erityisen pitkältä työtehtävältä, jolle Dumbledore oli hänet pyytänyt.
Lausahduksessa oli ollut jotakin niin tuttua jaSiriusmaista, että hän oli tuntenut palanneensa takaisin heidän Tylypahkan vuosiinsa.
Kevyestä ulkoasustaan huolimatta huomautus oli pitänyt sisällään myös yksinäisyyden terävän särmän, jonka Remus oli huomannut. Keväällä hän olikin onnekseen pystynyt viettämään päämajassa ystävänsä seurana hiukan enemmän aikaa. Toisinaan heidän istuttuaan iltaa vanhoja muistellen tai killan suunnitelmia puiden oli tuntunut, kuin mitään aikaa ei olisi edellisestä sodasta kulunutkaan. Sirius oli kyennyt korvaamaan suuren osan siitä tyhjyydestä, joka hänen sisälleen oli vuosien aikana pesiytynyt. Nyt tyhjyys tuntui paljon pahemmalta. Hetken lievityksen jälkeen ikävä ja menetys tuntuivat monin verroin hankalammilta sietää.
Eikö Peter tuntenut sitä kipua? Tätä Remus oli ajatellut joka kerta, kun halpamainen rotta oli eksynyt hänen mieleensä. Hän oli tuntenut Peterin vuosikausia, tai ainakin hän oli uskonut tunteneensa. Ei Peter ollut voinut aina olla paha. Hän ei ollut voinut olla Voldemortin puolella liittyessään kiltaan heti koulun loputtua heidän muiden kanssa. Jos sotaa ei olisi ollut tai jos Voldemortia ei olisi koskaan syntynytkään, he olisivat edelleen yhdessä kaikki. Peterkin, joka oli eksynyt väärälle puolelle. Toisin kuin Siriuksen tapauksessa, Peterissä ei ollut enää mitään, jonka Remus olisi tunnistanut tai mistä hän olisi saanut kiinni. Tavallaan Peterkin kai oli sodan uhri, mutta se ei lievittänyt lainkaan vihaa, jota hän tunsi. Hän ei vihannut Kalkarosta, ei typerää taikaministeriötä eikä edes hänen työttömyydestään vastuussa olevaa Dolores Pimentoa, mutta Peteriä hän vihasi. Hän ei olisi halunnut tuntea siten, sillä hänkin uskoi Dumbledoren julkilausumaan, jonka mukaan rakkaus ja ymmärtämys olivat taikuudesta voimakkainta, mutta hän ei voinut itselleen mitään. Miten paljon hän olisikaan antanut, jos olisi saanut jälleen nähdä kaikki ystävänsä tai edes palata ajassa taaksepäin viikkoihin, jotka he olivat Siriuksen kanssa täällä viettäneet.
Eräänä ikimuistoisena iltana he olivat Siriuksen päähänpistosta ilmiintyneet kauas Kalmanhanaukiolta keskelle erämaata, jossa ei asunut sen paremmin jästejä kuin taikoviakaan. Kevät oli ollut jo pitkällä, ja illastakaan sää ei ollut ollut lainkaan viileä. Sirius oli ylipuhunut häntä suostumaan kyseiseen retkeen kuukausia, ja lopulta hän oli onnistunut. He olivat löytäneet päämajan ullakkoa siivotessaan pari ikivanhaa luudanvartta, ja ne Sirius oli raahannut mukaansa. Parin huoltotaian jälkeen Sirius oli heittänyt hänelle toisen raskastekoisista luudista ja kehottanut nousemaan lentoon. Hetken hän oli epäröinyt, mutta tietysti Sirius oli jälleen saanut hänet ylipuhutuksi. Harhautusloitsut pitivät huolen siitä, että epätodennäköinen jästikatselija olisi pitänyt heitä pelkkinä metsän yllä lentelevinä lintuina. Voldemortin kuolonsyöjiä heistä kumpikaan ei ollut halunnut ajatella.
He olivat viettäneet tuntikausia metsän yllä kaarrellen ja jonkinlaista alkeellista huispausta kahdestaan pelaten. Heidän leijuvaksi palloksi lumoamansa kivi oli toimittanut kaadon virkaa kiitettävän hyvin. Heillä oli ollut aidosti hauskaa koko luvattoman retken ajan. Iloa eivät olleet himmentäneet edes heidän surkeat lentotaitonsa. Sirius oli vain nauranut ja sanonut, ettei olisi ikinä Rohkelikon joukkueessa pelatessaan uskonut olevansa joskus niin säälittävä luudan kanssa. Remus oli virnistänyt ja vakuuttanut, että heistä kahdesta Sirius ainakin oli taitavampi, mikä pitikin paikkansa. Se vain, ettei Remus koskaan ollut huispausta pelannutkaan, selostanut ainoastaan.
Sen jälkeen he olivat olleet enemmän ystäviä kuin vielä kertaakaan Lilyn ja Jamesin kuoltua. He olivat nauraneet aiempaa enemmän, muistelleet yhdessä ja jutelleet myös nykypäivän asioista. Totta kai Sirius oli väliin turhautunut rajoitettuun vapauteensa ja käyttäytynyt toisinaan hyvinkin rasittavalla tavalla. Nyt se kaikki, kiukkuiset kommentit ja vetäytyminen lukittujen ovien taakse tuntui kuitenkin täysin merkityksettömältä. Kun Remus muisteli ystäväänsä, viat tuntuivat katoavan sitä mukaa, kun hän sai niitä mieleensä. Hän halusi säilyttää ystävästään kokonaisen kuvan, johon kuuluivat myös ihmisyyteen liittyvät huonot puolet ja epäkohdat, mutta päivä päivältä se tuntui mahdottomammalta. Sirius lipui yhä kauemmas verhoutuen muistojen utuun. Ensin oli hänen ruumiinsa kadonnut verhon taakse. Silloin hän oli hädin tuskin nähnyt henkiä riistävää verhoa, sillä kyynelverho oli sumentanut hänen näkökenttäänsä. Nyt alkoi myös muisto muuttaa muotoaan. Terävä kuva haalistui reunoiltaan epämääräiseksi ja usvaiseksi. Sirius katosi vääjäämättä fyysisen kuolemanverhon lisäksi myös ajan laskoksiin. Ehkä se oli hyväkin. Niin hän ainakin vakuutteli itselleen katsellessaan seinäkellon viisareiden hidasta etenemistä yksin suuressa ruokasalissa. Ehkä haalistuminen heikentäisi myös kipua, jonka menetyksen ajattelu oli jälleen saanut roihahtamaan liekkiin.
Joskus ensimmäisen sodan aikoina Sirius oli usein vitsaillut kuolemastaan.
”Jos täällä aletaan viettää päiväkausien surujuhlia, tulen taatusti kummittelemaan ja laukomaan hautajaisiin sen tason vitsejä, että Dumbledorekin punastuu”, hän oli sanonut.
He kaikki olivat nauraneet, sillä kuolema oli tuntunut kaukaiselta. vaikka joka kuukausi he saivat kuulla uusista kuolonuhreista, toisinaan tutuista ja toisinaan vieraammista, kuolemalla ei ollut tuntunut olevan heihin valtaa. Jopa Remus itse oli pitänyt sisimmässään mahdottomana sitä, että joku heistä tosiaan menettäisi henkensä. Jos hän joskus olikin ajatellut kuolemaa, hän oli aina uskonut olevansa itse se, joka tulisi tapetuksi. Ei suinkaan Sirius tai James, jotka kumpikin olivat parhaita ja rohkeimpia velhoja, joita hän tunsi. Toisin oli kuitenkin käynyt.
Tuuli ulvoi jossakin päin taloa. Myrsky oli noussut. Remus nousi hitaasti paikaltaan pitkän pöydän äärestä ja suuntasi yläkertaan. Hän oli valinnut Siriuksen vanhan huoneen viereisen makuuhuoneen nukkumapaikakseen. Pohjoisesta käyvä myrsky sai ikkunalasit kolisemaan kehyksissään, ja Remus oli kiitollinen siitä, että sää oli muuttunut. Myrskyn meteli vaimensi hänen omia ajatuksiaan, kuten se oli tehnyt niin monina yksinäisinä öinä tätä ennen.
