Wieniläinen kummitusjuttu (K-11 l Regulus)

[Ricolette]

Ikäraja: K-11
Hahmot: kummitus!Regulus, Remus ja Harry
Genre: angst
Yhteenveto: Minun yksinäinen huoneeni Wienin Hofgassella tulvii merta.
Vastuuvapaus: En omista, en saa rahaa.

A/N: Sadonkorjuuetydit (inspis täällä) taipuivat tällä kertaa jo halloweenin suuntaan.

Wieniläinen kummitusjuttu

Ensimmäisen kerran Remus Lupin käy täällä kaksi vuotta kuolemani jälkeen.
 
Huhut ovat nopeita. Ne ylittävät meret ja valtioidenrajat ja löytävät Wienin Hofgassen, kuiskivat korviini miten James Potterin poikavauva on tuhonnut pimeyden lordin. Pian huhujen perässä saapuu Lupin. Hänellä on punaiset silmät ja suupielestä kaulalle ulottuva punainen ruma haava, ja silti hän elävänä näyttää minua paremmalta. Olen toisinaan katsellut peilikuvaani. Kasvoni ovat turvonneet, huuleni sinertävät, hiuksiini on kiertynyt meriruohoa. Kummituksen läpikuultavuus tuntuu armolliselta.

”Regulus Musta”, hän sanoo. Hänen äänensä on käheä ja itkuinen ja väritön, kaikkea yhtä aikaa, ja se muistuttaa minua etäisesti siitä mitä kaikkea ihmisenä oloon kuului. ”Se on siis totta.”

Katselen häntä huoneen toiselta puolelta. Hylätty huone vanhan wieniläistalon ylimmässä kerroksessa on ollut turvapaikkani, olen saanut olla täällä rauhassa, toisinaan tavannut lähiseutujen aaveita ja yrittänyt totutella ajatukseen: tahtoni toteutui, olen jäänyt puolitiehen.

”Lupin”, minä sanon ja nyökkään. 

Hän sulkee oven perässään ja tarkastelee minua. Katseessa on jotakin uteliasta, hermostunutta, ehkä myötätuntoistakin.

”Hukuttivatko ne sinut?” hän kysyy.

Hymyilen hänelle ja hän kavahtaa.

”En vastaa noin laiskoihin kysymyksiin”, sanon. ”Vastakysymys. Kuka sinut lähetti?”

”Dumbledore”, Lupin sanoo yllätyksettömästi. Silti ilahdun tiedosta. On tärkeää, että Albus Dumbledore on saamassa kiinni siitä, mistä on kysymys, mihin entinen lordini pystyy, on pystynyt. Lupin jatkaa: ”Tiedätköhän sinä…?”

Odotan, että hän jatkaa.

”Voldemort on tuhoutunut”, hän sanoo.

”Hm”, minä sanon. ”Oletettavasti.”

Hän hieroo niitä punaisia silmiään, ja kertoo sitten veljestäni. Hän näyttää uskovan siihen mitä puhuu, ja nyt ymmärrän hänen olemuksensa toivottomuuden. Muistan miltä he näyttivät kävellessään koulun kivikäytäviä leveänä rintamana, Lupin, Sirius, Potter ja se arka poika josta Severus oli ryhtynyt puhumaan hieman ennen kuolemaani. Hymy, jonka Sirius minulle antoi, pieneni vuosien aikana kunnes katosi kokonaan, kunnes minusta tuli hänelle ei-kukaan, aave.

Lupinin usko Siriuksen petturuuteen hämmästyttää minua.

”Albus uskoo, että sinulla on jotakin kallisarvoista, ratkaisevaa tietoa”, Lupin sanoo. ”Kaiken sen hyvän nimissä mitä sinussa ihmisenä oli jäljellä, kerro minulle. Sovita veljesi teot.”

Miten hän rukoileekaan. Tulen lähemmäksi, ojennan sormiani. Ne uppoavat haavan kohdalta hänen poskeensa. Muistan kuolemani, medaljongin joka pitelee suojissaan pimeän sielun riekaletta. Muistan miten Sirius vaihtoi minut häneen, heihin.

”Kaksi samanlaista, mustaa, mustaa –” Lupin sanoo, ääni tukahtuneena.

Kovin vähän hän minusta ajattelee. Kovin vähän hän ajattelee Siriuksestakaan. Sanon: ”En usko, että sinun kannattaa palata tänne.”

Lupin paljastaa hampaansa irvistykseen kuin susi joka hän on.



Hän palaa paljon myöhemmin kuin olin ajatellut. Kun näen Remus Lupinin seuraavan kerran, hän on vanhentunut, kaventunut ja silti voimistunut. Hän kävelee kyselemättä huoneeseen niin että ovi paukahtaa ja saa minut sulautumaan verhoihin ja tapetteihin. Regulus, hän sanoo minulle, kuin olisimme ystäviä tai edes tuttavia jotka tapaavat toisiaan usein.

Pyöritän meriruohoa sormeni ympärille. Vesipisaroita valuu kämmenselkääni pitkin, tippuu yksi kerrallaan parketille. Suussa maistuu meri.

Albus Dumbledore on lähettänyt hänet kysymään uudestaan hirnyrkeistä, mutta Lupinin mielen täyttää aivan jokin muu. Sirius on paennut ja onnistunut osoittamaan syyttömyytensä Lupinille, joka puhuu hänestä kiiltävin silmin. Minä kuuntelen, annan sanojen imeytyä itseeni.

”Tuotko hänet luokseni?” minä kysyn.

Lupinin puhe katkeaa. Hän katsoo minua punniten.

”Sitäkö varten sinä olet täällä?”

”Wienissäkö?” minä kysyn vaikka tiedän ettei hän puhu siitä. ”Täällä arvostetaan aaveita. Kirkot ja linnat ovat täynnä minunkaltaisiani, miksi en viihtyisi?”

Jätän sanomatta, että sisämaan kapeat kujat ja korkeat kivirakennukset pitävät meren kaukana. Jätän sanomatta, että vaikka minusta valuu meren rippeitä kaikkialle minne kuljen, en pysty ylittämään meriä jotka erottavat minut veljestäni.

”Siriuksenko vuoksi sinä jäit?”

”Tuo hänet luokseni”, minä toistan, rukoilen.



Kolmannella ja viimeisellä kerralla hän on kuumeinen, epätoivoinen. Hän puhuu Harry Potterista ja hirnyrkeistä, sodasta ja kuolonsyöjistä. Jos minulla vielä olisi ruumis, hän tarttuisi hartioistani ja ravistelisi minua.

”Kerro”, hän rukoilee, ”mitä tahansa tiedät, kerro minulle.”

Mutta minun läpikuultavat ajatukseni ovat aivan muualla. Sirius on kuollut, hän sanoi heti tultuaan, ja se soi minun päässäni, hirvittävänä, lopullisena. Sirius on mennyt ennen kuin olen saanut kertoa, selittää, näyttää hänelle.

”Et tuonut häntä tänne”, minä itken. Suolavesi valuu poskilleni ja velloo maininkeina lattialla. Pitkään Lupin yrittää, mutta lopulta hän lähtee, kaavunhelma kastuneena.



Hän ei enää palaa. Huhut löytävät lopulta luokseni. Ne kertovat Lupinin kuolleen, kertovat Potterin lapsen onnistuneen siinä minkä en uskonut enää olevan mahdollista.

Minun yksinäinen huoneeni Wienin Hofgassella tulvii merta.



Harry Potter löytää minut vuosikymmeniä myöhemmin. Olen jättänyt Hofgassen, huoneeni ja sen suolavedestä mädäntyneet ikkunankarmit ja parketin. Useimmiten istun Karlskirchen kupolissa ja katson edessäni levittäytyvää kaupunkia. Lähes päivittäin muistan, kuinka ollessani kahdeksanvuotias vanhempani toivat minut ja veljeni tähän kaupunkiin tapaamaan kaukaisia sukulaisiamme. Me söimme suklaisia kakkupaloja ja upotimme paljaat jalkamme Tonavan virtaan. Sitä minä ajattelen silloinkin, kun Potter kutsuu minua.

Hän näyttää isältään, mutta on paljon vanhempi kuin James Potter saati minä itse koskaan ehdimme olla.

Hän kertoo löytäneensä Lupinin papereista muistiinpanoja tämän käynneistä luonani. Hän sanoo olevansa Siriuksen perijä ja kokevansa siksi velvollisuudekseen tulla tapaamaan minua. Hän puhuu rauhallisella äänellä eikä näytä pelkäävään ulkomuotoani. Hän ei halua minusta mitään.

”Saat olla ylpeä, että yritit”, hän sanoo, ja medaljonki palaa mieleeni, ja kuolema. Hän huomaa mustat silmäni. ”Minäkin kuolin yrittäessäni.”

”Mutta sinä elät.”

Siihen hän ei vastaa mitään. Istumme vierekkäin katon reunalla auringon lämmitettävinä.

”Saat olla ylpeä itsestäsi”, hän toistaa. ”Ja Sirius”, hän on hetken hiljaa, kohentaa silmälasejaan ja katsoo sitten minua silmiin. ”Jos hän jotakin arvosti, niin yrittämistä silloinkin, kun se on epätoivoista.”

Sen enempää hän ei veljestäni sano. Sen enempää en saa. Pian Harry Potter nousee ja palaa elävien keskuuteen, jättää minut tähän Karlskirchen vihertävälle kupolille. Tuuli liikuttaa väreileviä ääriviivojani, nyt ja kaukaiseen huomiseen saakka.

[Sisilja]

Rupean kyselemään kirjoittamiskuulumisia useammin, jos ja kun vastauksena seuraa heti uuden fikin julkaisu! Ihana ajoitus!

Ja voi jestas mikä teksti, mikä teksti! Tuli heti mieleen tämän kauhutunnelmasta Pihapolkua pitkin saapui vieras, joskin tässä kauhu on mun mielestä vielä haikeampaa. Ja nyt kun mietin, niin en ole varma, onko kauhu kuitenkin enemmän omassa päässäni kuin tässä fikissä, tämähän on ensisijassa pohjattoman surullinen. Ehkä nämä kauhufiilikseni syntyvät, kun mua kauhistuttaa niin sydänjuuriani myöten ajatus siitä, että ei riitä, että Regulus uhraa oman nuoren elämänsä hirnyrkkitaistelussa, vaan sen päälle hän ei uskalla tai voi jatkaa eteenpäin tuonpuoleiseen, vaan jää kummitukseksi, eli ikuiseen välitilaan, josta ei ole mitään poispääsyä. Näin vanhemmiten oon sitä mieltä, että ankeuttajan suudelman saamisen sijaan kummitukseksi päätyminen on hirvittävimpiä kohtaloita, joita Potter-maailmassa voi olla. Ja tässä sitä kohtaloa oikein hierotaan lukijan naamaan, sitä epäreiluutta ja käsittämätöntä, mutta kovin hiljaisen melankolista tuskaa, josta Regulus ei pääse enää milloinkaan eroon. Ahhh, niin upeaa. Niin vereslihalle vetävää kamaluutta.

Haluaisin vain toistella toistelemasta päästyäni, kuinka hirveä teksti tämä on tunnetasolla. Joten toistellaan! Aivan hirveää, että juuri Remus on se, joka Reguluksen löytää, ja aivan hirveää, että Remus palaa, vähän toivoa mukanaan, mutta ei koskaan, milloinkaan tuo Siriusta, sitä ainoaa jolla olisi ilmeisesti väliä, Reguluksen luo, vaan Sirius ehtii kuolla ja jatkaa eteenpäin, mitä Regulus ei voi itse tehdä. Hirvittävän julmaa. Ei sanat riitä. Enkä usko, että Remus tekee sitä mitenkään julmuuttaan tai pahuuttaan tai mitään, vaan Remus on syvän inhimillinen ja keskittyy omaan elämäänsä ja omiin murheisiinsa, eikä silloin tule mieleen ponnistella täyttääkseen kummituksen toivetta. Ja eihän sitä koskaan tiedä, minä päivänä sitten on liian myöhäistä toiveiden toteutumiselle. Mutta sattuu se syvä, suorastaan rotkomainen epäreiluus mun sydämeen silti. Ai jumankekka, en ole vähään aikaan lukenut jotain näin toivottomaksi vetävää tekstiä. Toisaalta olen kuullut joskus jonkun totevan, että pahinta kestää ei ole täysi toivottomuus vaan pieni ripaus toivoa. Ehkäpä niin! Vaan ei tätä Reguluksen "elämää" pysty miettimään tuntematta ihan hirveän suurta surua. Apua.

En tiedä mitä ajattelisin tuosta Harryn ja Reguluksen kohtaamisesta. Siis että mitä Harry oikein ajatteli, että Regulus siitä hyötyisi. Ehkä mä ryhdyin Reguluksen puolesta jo tosi katkeraksi! Melkein jo toivoin, että olisi nyt Harrykin pysynyt poissa kun Remus ei suostunut tulemaan ajoissa ja tuomaan Siriusta tullessaan!!

”Saat olla ylpeä, että yritit”, hän sanoo, ja medaljonki palaa mieleeni, ja kuolema. Hän huomaa mustat silmäni. ”Minäkin kuolin yrittäessäni.”

”Mutta sinä elät.”

Siihen hän ei vastaa mitään.

Tämä teksti on kaikkiaan ihan mieletön, mielettömän, tajuttoman upea, mutta tämä kohta oli terävyydessään suosikkini. Nuo Harryn sanat tuntuvat tärkeiltä, mutta ne ovat tärkeitä vain Harrylle itselleen, että hän pääsee kertomaan Regulukselle, kuinka hyvä oli, että Regulus yritti, mutta eihän Regulus itse tee noilla sanoilla mitään samassa määrin kuin Harry, joka voi todeta velvollisuutensa täytetyksi ja jatkaa hitto vie eteenpäin, koska Harry kuolemastaan huolimatta yhä elää. Tekee mieli vähän hakata pöytää nyrkillä ja takoa jalalla lattiaa, tämä teksti on niin oivaltava ja karu ja ahhhhh, mun sanat ei millään riitä. 

Mä haluaisin tietää, jos vain haluat keskustella sun mietteistä (ilman että koet että se sotkee lukijan kokemusta liikaa!), miksi Reguluksesta tuli kummitus. Musta tuntui tätä lukiessani tosi vavisuttavalta näkemykseltä, että siitä kovin harkitunoloisesta ja mahtipontisesta jäähyväisviestistä huolimatta Regulus olisikin pelännyt kuolemaa liikaa (tuntemattomanpelkohan ainakin Nickiä ohjasi kummitukseksi). Mutta onko kyseessä sittenkään pelko? Vai kuitenkin jokin (epätervekin) jumiutuminen Siriukseen ja Siriuksen hyväksyntään ja rakkauteen, jota ilman Regulus ei voi jatkaa matkaa? Ah, ihan hirvittävän mielenkiintoista!

Törkeän hieno fikki. Mahtava lukukokemus. Ihanaa, kiitos!!

[Altais]

Oli ihan pakko tulla lukemaan kummitus!Reguluksesta, vaikka se sitten tarkoittaisikin sitä, että sydän särkyy hänen puolestaan (ja niinhän se särkyikin).  :'( Mietin heti, olikohan hän tosiaan toivonut päätyvänsä tuohon välitilaan, ja miksi hän oli niin toivonut. Mutta joo, ihan ensin on pakko kertoa, vaikkei se tähän tarinaan sinänsä liitykään, että minulla sattui olemaan ihan mielettömän upea paikka ja hetki lukea juuri tämä teksti. (olin parhaillaan käymässä Aboa Vetus -museossa, jossa on siis maan alta esiin kaivettuja, keskiaikaisen kaupungin raunioita, eläinten luurankoja ja sen sellaista, hämärä ja käsinkosketeltavan aavemainen tunnelma. Siinä parhaillaan istuin ja mietin jotain juttua, jonka jostain olin lukenut alueelta löytyneistä, ikivanhoista ihmisten luurangoista ja niiden tarinoista, ja sitten yhtäkkiä avasin puhelimen ja löysin tämän. Sellaisena hetkenä oli pakko lukea tämä heti, ei voinut odottaa kotiin asti).

Hän hieroo niitä punaisia silmiään, ja kertoo sitten veljestäni. Hän näyttää uskovan siihen mitä puhuu, ja nyt ymmärrän hänen olemuksensa toivottomuuden. Muistan miltä he näyttivät kävellessään koulun kivikäytäviä leveänä rintamana, Lupin, Sirius, Potter ja se arka poika josta Severus oli ryhtynyt puhumaan hieman ennen kuolemaani. Hymy, jonka Sirius minulle antoi, pieneni vuosien aikana kunnes katosi kokonaan, kunnes minusta tuli hänelle ei-kukaan, aave.

Tämä on niin lohdutonta ja sydäntä särkevää.  :'( Miksi, voi miksi veljekset eivät voineet vaan pitää yhtä kaikesta huolimatta, sitä ei voi olla miettimättä. Mutta ajattelin, että tässä varmaan ehkä voisi olla syy siihen, miksi Regulus ei päässyt jatkamaan eteenpäin, vaan hänestä tuli aave ehkä ikuisiksi ajoiksi?

”Albus uskoo, että sinulla on jotakin kallisarvoista, ratkaisevaa tietoa”, Lupin sanoo. ”Kaiken sen hyvän nimissä mitä sinussa ihmisenä oli jäljellä, kerro minulle. Sovita veljesi teot.”

Kuten Sisilja tuolla aiemmin sanoi, tämä tuntui ihan kauhean kohtuuttomalta Regulus parkaa kohtaan, joka oli jo antanut henkensä, jota kukaan ei ehkä ollut kaivannut eikä oikein koskaan kunnolla rakastanutkaan, ja jonka kohtalo ei surettanut ilmeisesti moniakaan ihmisiä. Onhan väärin vaatia häneltä enää mitään, ja silti olisi toivonut, että Regulus olisi kaikesta huolimatta kertonut, mitä tiesi, koska silloin sen kuolema ei olisi mennyt ikään kuin hukkaan. Itketti hänen ajatuksensa siitä, että Sirius vaihtoi hänet ystäviinsä, koska juuri niin usein itsekin ajattelen, että Regulus varmaan olisi tuntenut.

Kovin vähän hän minusta ajattelee. Kovin vähän hän ajattelee Siriuksestakaan. Sanon: ”En usko, että sinun kannattaa palata tänne.”

Tämä oli upea, todella pysäyttävä kohta, en osaa sanoa mitään järkevämpää kuin sen, että ihan pohjattoman lohdutonta ja silti upeaa.

”Siriuksenko vuoksi sinä jäit?”

”Tuo hänet luokseni”, minä toistan, rukoilen.

Voi ei, tämä olisi varmaan ollut juuri se asia, joka olisi voinut auttaa Reguluksen eteenpäin ja pois tuosta ikuisesta välitilastaan... mutta kuinka sitten kävikään? Sirius ei koskaan tullut, eivätkä veljekset kai kuolemassakaan saisi kohdata toisiaan, ikinä. Ihan kauhean surullinen ajatus.  :'( Tulee sellainen olo, ettei ne "oikealla" puolella olijatkaan aina osanneet nähdä toisen ihmisen kärsimystä tai välittää siitä, saati sitten tehdä jotain auttaakseen.

”Saat olla ylpeä, että yritit”, hän sanoo, ja medaljonki palaa mieleeni, ja kuolema. Hän huomaa mustat silmäni. ”Minäkin kuolin yrittäessäni.”

”Mutta sinä elät.”

Omalla tavallaan oli kaunista, että Harry kävi tapaamassa Regulusta ja sanomassa tuon, joka oli tietenkin ihan totta. Mutta voi kun taas toivoin, että Harrylla olisi ollut jokin ihmeen keino ratkaista se, mikä Regulusta piti tuolla jumissa. Mutta ei kai hänellä olisi sellaista voinut olla, ja miten olisikaan. Reguluksen puolesta jäi kerta kaikkiaan sellainen olo (niin kuin canonin perusteellakin), että elämä kohteli sitä niin kertakaikkisen epäreilusti, ja nyt sitten vielä kuolemakin, ja ettei kukaan koskaan oikein nähnyt sitä sellaisena kuin se on. Mutta vaikka tämä laittoi itkettämään, olen silti hyvin onnellinen, että luin tämän, sillä surullisuudessaan tämä oli kaunis ja myös uskottava kuvaus Reguluksen kuolemanjälkeisistä vaiheista.

[Sisilja]

Altaisin ihanan pohdiskelevasta kommentista tuli mieleen vielä mietiskellä ihan ääneen, tai siis näppäimistöä hakaten, että muistelisin niin, että Pottereiden maailmassa kummitukset olisivat kummituksia iäti, eli kun kerran kummitukseksi valitsee jäädä, on sitä ainiaan eikä ole enää mahdollisuutta valita toisin eli kuolla pois. Mutta olikos näin (Potter-faktat eivät tule nykyään ihan apteekinhyllyltä mulla, tai siis olen tunkenut niille hyllyille muita juttuja eteen. :DD)? Tämä olettama lisäsi hurjasti mulle tämän tekstin hyytävyyttä! Ainakin tulkitsin fikin lopun niin, ettei Regulus lakkaa koskaan olemasta, ei saa ikinä rauhaa: Tuuli liikuttaa väreileviä ääriviivojani, nyt ja kaukaiseen huomiseen saakka.

Ah voi että Ricolette, oikeasti, noinkohan saan unta ensi yönä kun vaan pyörin ja mietin kummitus!Regulusta!

// No niin, kiitos Kaarne! Ei helpottanut sydänsurujani tämä. :'(

[Kaarne]

Tulen myöhemmin kommentoimaan tätä paremmin ja laajemmin, mutta puutun Sisiljan ja Altaisin pohdintoihin sen verran, että HP:n virallisilla sivuilla todetaan kummituksista mm. seuraavasti:

Ghosts are the imprints of witches and wizards who have died and left a part of themselves behind. Only those who are magical can return as ghosts (meaning Muggles can’t become one). However, even though all witches and wizards have the ability to come back as a ghost, those who are smart, don’t.

It is said that those who do return have unfinished business of some sort. There are lots of reasons for this such as regret, fear or guilt. Some ghosts are those with a very strong attachment to the material world who refuse to move on.

[...]

While it may seem tempting to remain on earth forever, ghosts are just shadows of their former living selves. They can’t experience much of the world. They can no longer touch anything, eat anything and they won’t be able to learn anything new. A ghost’s level of knowledge and talent remains the same as when they died. Not being able to move on means that ghosts are often not the best company. They will not let go of any grudges or resentments – just ask Nearly Headless Nick about the fact he’s only nearly headless!

[...]

Overall, being a ghost sounds like a pretty rubbish deal to us. To be a ghost is to be stuck forever as a shell of yourself – which we can do without.

[Altais]

Voi ei 😢, en muistanutkaan tätä kummitusfaktaa, mutta sittenhän se on tosiaan ihan kauhean huono diili. Voi Regulus pieni. 💔

[Ricolette]

Hiivin rikospaikalle, eikun... Kiitos valtavan ihanista ja tunnepitoisista kommenteistanne Sisilja ja Altais sekä kummitusinfosta Kaarne! Tästä tulee nyt kollektiivinen lörpöttelyvastaus, koittakaa kestää 

Munkaan HP-tietämys ei ole mitenkään erityisen yksityiskohtaisella tasolla ja aina en mitään kovin kattavaa taustatyötä tee, mutta tähän lueskelin Reguluksen kohtalonkäänteistä ja pottermaailman kummituksista, juurikin noita samoja pätkiä jotka Kaarne tänne lisäsi. Ajatukseni siis oli, että kummitukseksi päätyminen on ainakin jollakin tasolla oma valinta (jonka syynä on jokin unfinished business) + se on ikuista. Ja niin kuin Sisilja spekuloit, ajattelin että Reguluksen syynä ei ollut niinkään pelko vaan halu korjata välit Siriuksen kanssa tai ehkä ennemmin osoittaa Siriukselle, mihin hän pystyy ja kuka hän todella on. Altais kirjoittikin ihan mielettömän kauniisti siitä, ettei Regulus oikein koskaan tullut nähdyksi sellaisena kuin on. </3 Ja siis toki Reguluksesta tuli kummitus ensisijaisesti siksi, että mun päähäni putkahti ajatus Reguluksesta kummituksena Wienin kattojen yllä. Tätä kirjoittaessa selasin Tumblrissa ghost!Regulus-juttuja, ja siellä tuli vastaan ajatus, että Regulus todellakin on niin dramaattinen tyyppi, että se voi mahtipontisesti valita oman kuolemansa ja uhrautua ja silti ryhtyä kummitukseksi. Totesin tämän erinomaiseksi lähtökohdaksi.

Ihanaa, jos Remus ei ainakaan Sisiljasta tuntunut julmalta vaan yksinkertaisesti inhimilliseltä. <3 Koska sehän oli keskellä oman elämänsä kauheita kriisejä. Oli myös kiva lukea teidän ajatuksia Harrysta! Haaveilin itsekin, että Harry tulee ja antaa jonkinlaisen armahduksen tai synninpäästön tai minkä tahansa, mutta eihän se sitten voinutkaan, ei sillä ollut mitään ratkaisua Regulukselle. Ja siis siitä toivosta! Jotenkin ajattelin tätä kirjoittaessa, näkyy se lopputuloksessa tai ei, (ja hmmmm tämä nyt menee tekstin selittämisen puolelle, oon kahden vaiheilla että kannattaako se koskaan!) että kummituksen ajatukset tai tunnetilat ovat aika mustavalkoisia ja toisaalta niiden välillä voi siirtyä - ainakin kunnes joku muistuttaa vaikkapa siitä miten epäreilu se kuolema nyt olikaan. Joten ehkä Regulus ehkä ainakin osittain, ainakin ajoittain, pystyisi jättämään maininkeina vellovan surun ja keskittymään yhteisiin lapsuuden muistoihin jotka liittyvät tähän kaupunkiin, jota hän katselee. Että jos siitä pienen toivonrippusen saisi tämän murheen keskelle?

Kiitos ihan hurjasti, ihanaa että tämä herätti ajatuksia! Toivottavasti itse kukin on saanut nukuttua. <3

[Satine]

Ensinnäkin jo tuo otsikko kiinnitti huomioni ja sitten kun huomasin että tämä oli vielä sinun tekstisi, niin aivan pakko lukea! Olipa tämä tunnelmallinen ja surullinen tarina, mutta aivan todella mielenkiintoisessa ympäristössä. Oli kyllä hieno idea sinulta kirjoittaa Regulus poloinen kummittelemaan yksikseen kauaksi kotoa.

Hymy, jonka Sirius minulle antoi, pieneni vuosien aikana kunnes katosi kokonaan, kunnes minusta tuli hänelle ei-kukaan, aave.

Mielestäni tämä kiteytti aika hyvin kaiken, että miksi Reguluksesta lopulta tuli kummitus, Siriuksen takia tietenkin. Tuo välirikko heidän välillään surettaa kovasti kuten sekin, että Sirius ei koskaan saanut tietää, mitä Regulus oli tehnyt, että se olikin päättänyt kääntää selkänsä Voldemortille. Kyllä voi yhdessä kirjasarjassa olla niin monta kurjaa kohtaloa.

Kun luin tuon kommenttisi, niin pitää todeta että Tumblr on kieltämättä hyvä inspiraation lähde, eikä yllätä yhtään, että sieltä putkahtaa ghost!Regulusta eteen. 😊 Vaikka siis koko kummituksena olemisen ikuisuus on aivan kammottava asia, niin samaan aikaan mahtava lähtökohta kyllä, että Regulus sitten todellakin teki ihan vain itsepäisyyttään noin dramaattisen päätöksen ryhtyä kummitukseksi.

Tässä tarinassa korostuu niin hienosti se kuolleiden ja elävien maailman ero, kuinka kuolleena sitä vain on jumissa samojen ajatusten kanssa, ja Remus kaikkine kipuiluineen on niin inhimillinen. Silti tekee kipeää, kun se ei tuo Siriusta koskaan näkemään veljeään.

Lisäksi pakko mainita yksi näistä hienoista yksityiskohdista:

Pyöritän meriruohoa sormeni ympärille. Vesipisaroita valuu kämmenselkääni pitkin, tippuu yksi kerrallaan parketille. Suussa maistuu meri.

Miten kamalan lopun Regulus kohtasikaan. ☹️ Olet kyllä hienosti tuonut tähän mukaan sitä sellaista hukkumisen tunnelmaa noiden kuvailujen kautta.

Oikeasti mietin vaan että jos Reguluksella olisi siellä luolassa ollut vesipullo mukana ja Oljo olisi kaikkoonnuttanut sen pois sieltä, niin ei oltaisi tässä. 😂 Tai siis hirnyrkin saamiseksi piti juoda juoma joka aiheutti hirveitä näkyjä ja suuren nestehukan, eikä juotavaa voinut taikoa mitenkään paikan päällä, joten kaikki olikin sitten kiinni oman pullon mukaan ottamisesta? Miten turhauttavaa. Noh, joo, näitä asioita pitää sitten korjailla ficcien muodossa.

”Saat olla ylpeä itsestäsi”, hän toistaa. ”Ja Sirius”, hän on hetken hiljaa, kohentaa silmälasejaan ja katsoo sitten minua silmiin. ”Jos hän jotakin arvosti, niin yrittämistä silloinkin, kun se on epätoivoista.”

Tuossa lopussa Harryn vierailu Reguluksen luona ja nuo sen sanat olivat edes vähän lohdullisia, tai ainakin toivon, että ne jäivät tuossa Reguluksen ikuisessa olotilassa kaikumaan sen päähän. Onhan tuo kamala juttu, kun ei se sitten ollut kuoleman hetkellä ajatellut, että Sirius ei olisi ikuisesti elossa vaan jos Regulus olisi päättänyt jatkaa eteenpäin niin olisi voinut sitten ennen pitkää nähdä taas veljensä tuonpuoleisessa.

Nämä kaikki väläykset oli kyllä todella upeasti kirjoitettu ja niistä sai hienon kuvauksen Reguluksen kummitteluvuosien varrelta. Huh, vaikuttavaa. Kiitos tosi paljon tästä!

[Ricolette]

Kiitos kovasti kommentistasi, Satine! Kyllä voi todellakin olla yhdessä kirjasarjassa ihan kamalia kohtaloita hahmoilla, huh ja hei. Angstinkirjoittaja toisaalta kiittää. Nauratti vesipullohuomio! Pienestä voi olla asioiden saama suunta kiinni... Ihana kuulla, että pidit Reguluksen kummitteluista!

[Thelina]

Tässä oli tosi mielenkiintoinen idea, enkä osannut yhtään arvata otsikon perusteella, millaisesta kummitusjutusta lopulta olikaan kyse. Osaat jotenki todella viiltävästi kuvailla tapahtumia ja tuossa alussa kaikki jotenkin heijastelee velhomaailman tilannetta: Remuksen ruma haava, se että Regulus näyttää vielä kauheammalta ja kummituksen läpikuultavuus on jopa armollista, Remuksen susi-irvitys. Aluksi Regulus vaikuttaa kovemmalta kuin onkaan, esimerkiksi sanoessaan: ”En vastaa noin laiskoihin kysymyksiin”. Mutta eteenpäin lukiessa tunnelma muuttuu ja on sydäntäsärkevää, kun Regulus itkee "Et tuonut häntä tänne". Tästä saa jotenkin todella hienosti rivien välistä lukea, mitä Regulus oikein kaikesta ajattelee, ja tehdä omia tulkintoja.

Tykkäsin myös siitä, miten hyvin tämä sopi canoniin. Remus olisi hyvinkin voinut käydä Wienissä ollessaan Dumbledorella hommissa. Jos Reguluksen kohtalo särkee sydämeen, niin kyllä Remuksenkin, sitäkään ei pääse tässä lukiessa unohtamaan. Loppuun sopi hyvin, että Harry velvollisuudentuntoisena tulee käymään viimeisenä.

Tässä jotenkin ihan maistui meri, levä ja suola. Lohduton ajatus, että Regulus istuu kirkon katolla kaukaiseen huomiseen saakka. Tai ehkä hän jossain kohtaa saa rauhan, kuka tietää.

Kiitos tästä, hieno teksti!

[Ricolette]

Kiitos kommentistasi Thelina! Erityisesti haluan kiittää tuosta huomiosta, miten tämä sopii canoniin. Mulla on itse asiassa ollut jo pitkään jokin hämärä ajatus Wienistä ja Remuksesta siellä Dumbledoren lähettämänä, johon tämä etydi toi sitten kummitustwistin. Ja niinpä, jospa Regulus löytäisi kuitenkin jonkinlaisen rauhan.

[lurikko]

Hei mitäs tää nyt on, mä en tiennyt että oot kirjoittanut Reguluksesta tänä syksynä! Hyvänen aika! Ihanaa! Oon ilahtunut mutta myös vähän järkyttynyt että tällaista on tapahtunut ja se on mennyt multa ohi (tai jos oon tiennyt niin oon unohtanut sen tehokkaasti, mistä oon myös järkyttynyt).

Rupean nyt vasta lukemaan tätä mutta haluan kommentoida jo etukäteen ja sanoa että ihana nimi! Mua ilahduttaa suuresti otsikon lupaus että tää ei ole vain kummitusjuttu vaan wieniläinen kummitusjuttu! Ja onpa tavallaan leppoisa nimi ja tavallaan kuitenkin täynnä kysymyksiä, esim. että jaahas kuka siis on kuollut (oletan että Regulus) mutta myös että miten Wien liittyy asiaan. Mutta nyt meen lukemaan niin ehkäpä tämä selviää -->

Hänellä on punaiset silmät ja suupielestä kaulalle ulottuva punainen ruma haava, ja silti hän elävänä näyttää minua paremmalta. Olen toisinaan katsellut peilikuvaani. Kasvoni ovat turvonneet, huuleni sinertävät, hiuksiini on kiertynyt meriruohoa. Kummituksen läpikuultavuus tuntuu armolliselta.

Ah jotenkin tosi herkullista tämä näiden ulkonäön kuvailu. Säikähdin ensin että miksi Remus näyttää noin pahalta ja että ei kai hänkin ole kuollut kun kerran on paha haava, mutta onneksi hän on elossa. Ilahduin myös kovasti tuosta Regulus-kummituksen (?) ulkonäön kuvailusta, se jotenkin pääsi yllättämään mut sellaisella minimalistisella realismilla (hehe kummituksiin liittyvällä realismilla). Se rikkoo mun ennakko-odotuksia ja ennakkoluuloja kummituksista että kummituskin voi olla tyytymätön ulkonäköönsä. Regulushan on selkeesti tällainen vähän ööh epämiellyttävän näköinen kummitus ja vaikuttaa aidosti tyytymättömältä siihen, mistä taas tulee sellainen olo että luonne on läsnä ja turhamainen luonne erityisesti ja se on jotenkin huippua. Läpikuultavuus selkeesti toimii filtterinä, se ilahdutti myös.

Apua mulle tuli nyt kylmät väreet siitä ajatuksesta että Remus kertoo Regulukselle siitä mitä Sirius on tehnyt. En muista että oisin ikinä ees aatellut tällaista skenaariota jossa Regulus sais kuulla.

Uuu vaikuttaa siltä että Regulus ei usko Remusta? En hahmota/tiedä nyt vielä että tietääkö hän siis jotain vai luottaako vain Siirukseen? Ehkä tietää, jos Voldemort on puhunut hänelle Peteristä? Ilahduin myös tuosta kylmästä katkeruudesta Reguluksen ajatuksissa kun hän miettii että Sirius vaihtoi hänet Remukseen (ja muihin kavereihin), ja tavallaanhan vaihtoikin! Hyvin traagista! Ja kaikki on tässä niin nuoria, nyyh.

Pyöritän meriruohoa sormeni ympärille. Vesipisaroita valuu kämmenselkääni pitkin, tippuu yksi kerrallaan parketille. Suussa maistuu meri.

Apua miten tunnelmallinen kohta, tässä tuntuu tosi konkreettisesti että Regulus on jäänyt jumiin siihen kuoleman hetkeen, että se oikeesti tuntuu edelleen iholla vaikka muuta ei oikein enää tunnekaan.

”Wienissäkö?” minä kysyn vaikka tiedän ettei hän puhu siitä. ”Täällä arvostetaan aaveita. Kirkot ja linnat ovat täynnä minunkaltaisiani, miksi en viihtyisi?”

Ah ihanan jotenkin arkinen ja järkeenkäypä ajatus että tietenkin Regulus kummituksena haluaa elellä paikass ajossa on muutenkin kummituksia! Ihan tavanomaisin perustein tehty asumispäätös! Tosin tuo meren osuus oli taas hyytävä, se että totta kai hukkumisesta jäisi pelko joka pitää kaukana merestä.

”Et tuonut häntä tänne”, minä itken. Suolavesi valuu poskilleni ja velloo maininkeina lattialla. Pitkään Lupin yrittää, mutta lopulta hän lähtee, kaavunhelma kastuneena.

Kaavunhelma kastuneena !!!! Hyvänen aika. Tää on tietysti tosi traagista mutta olen myös tavallaan fiiliksissä siitä että Reguluksen suru tuntuu tavallaan tekevän hänet hetkeksi vähän konkreettisemmaksi, ikään kuin tuo hänet takaisin maailmaan!

Lähes päivittäin muistan, kuinka ollessani kahdeksanvuotias vanhempani toivat minut ja veljeni tähän kaupunkiin tapaamaan kaukaisia sukulaisiamme. Me söimme suklaisia kakkupaloja ja upotimme paljaat jalkamme Tonavan virtaan. Sitä minä ajattelen silloinkin, kun Potter kutsuu minua.

Voi ei tää on tosi sydäntäsärkevä muisto, ja tyylikkäästi yhdistää tämän Wienin tapahtumapaikkana Reguluksen historiaan tai siis samalla antaa yhteyden siihen että miksi täällä ollaan. Mutta myös sydäntäsärkevää että miten tavallaan Reguluksen olemassaolo edelleen kiertyy Siriuksen ympärille, ja on palannut tuollaiseen varhaiseen aikaan, jolloin kaikki ehkä on ollut vielä hyvin.

Istumme vierekkäin katon reunalla auringon lämmitettävinä.

Tää on ihana lause ja ajatus, se että ollaan auringon lämmitettävinä, yksinkertainen ja vahva. Mutta siis tää myös tosi eleettömän tyylikkäästi yhdistää Harrya ja Regulusta. Ja tää Reguluksen kummituksena oleminen tässä on ollutkin kauttaaltaan tosi kiehtovaa, tuntuu että hän on olemassa vähän niin kuin omassa todellisuudessaan mutta jotenkin silti hänen todellisuutensa välillä risteää elävien todellisuuden kanssa, enkä tiedä onko se taikuutta vai kielikuvia vai jotain villiä taikuutta, tyyliin että kun on riittävästi tunteita jotenkin niin voi koskettaa elävien maailmaa. Mutta kiehtovaa joka tapauksessa!

Tuuli liikuttaa väreileviä ääriviivojani, nyt ja kaukaiseen huomiseen saakka.

Ihan superkaunis lopetus, mutta apua mikä ajatus! Kaukainen huominen. Tavallaan lohdullinen, se että ois sellainen päivä joka vie Reguluksen pois, mutta tavallaan se kaukaisuus silti tuntuu tosi haikealta.


Mä nyt rupesin myös miettimään että ehkä mä oon tiennyt tästä ja vain unohtanut? Voi kauheeta. Ihanaa että törmäsin tähän nyt ja sain tällaisen vähän nostalgisen Regulus-kokemuksen! Tää oli ihanan haikea mutta rauhallinen ja surullinen ja ei ihan vailla toivoa. Regulus tässä tuntuukin siltä kuin hän ois puoliksi elossa vain, tai siis ööh ei tietenkään periaatteessa yhtään elossa mutta kuitenkin edelleen jotenkin olemassa, tuntuu että hänellä on aika vähän omaa ja että hän on pitkälti olemassa vain suhteessa siihen mitä on jäljellä ihmisistä joista hän välitti eläessään, tai siis Siriuksesta. Ja tykkään siitä miten eleettömästi aika kulkee tässä eteenpäin, yhtäkkiä ollaan menty aina vuosia, siitäkin tulee sellainen olo että niinhän se varmaan kummitukselle aika alkaa jotenkin kulkea eri tavalla, kun ei ole samalla tavalla kiinni ajassa ja monenlaisissa pienissä ajassa tapahtuvissa asioissa niin kuin elävät.

Ihana tarina <3

[Ricolette]

lurikko, palailen nyt tänne vihdosta viimein vastaamaan sun ihanaan kommenttiin. Nauratti kummitusrealismi, ihan validi juttu, ja kaipa kummituksena oloaan voi toteuttaa monella tavalla! Jotenkin mua lohduttaa myös ajatus siitä, että ehkä kummituksilla on kuitenkin toisensa, jotain vertaistukea? Että ehkä Wien olisi siksi(kin) Regulukselle hyvä paikka olla kummituksena. Regulus ansaitsee välillä näitä synkeitä mutta ei ihan vailla toivoa (ah tykkäsin tästä ilmauksesta, tätä pitää aina vähän tavoitella) olevia tekstejä. <3 Hah ja loppuun vielä täytyy sanoa ääneen, että naurattaa myös sun spekulointi siitä, että oot ehkä tiennyt (ja lukenut) ja sitten unohtanut tämän! Mahtavaa, etten ole yksin lahon pääni kanssa. Kiitos, että löysit tämän äärelle ja kommentoit!