Nimi:Moraalikäsityksiä
Genre:Angst
Varoitukset: Kaksi huomattavan ikäeron omaavaa henkilöä jonkinlaisessa suhteessa.
Ikäraja: S
A/N: Vähän kuin chan-haasteeseen, sillä ilman sitä tämä olisi hautautunut.
Moraalikäsityksiä
Sinisyys on niin pinnallista, kalvojen takana se ei jatku pohjattomana merenä, vaan on vain pieni lammikko, joka rikkoutuu kun siihen astutaan. Ehkä kerran siellä eli tuntematonta, pimeydessä ehkä vaani peto. Mutta minä kaiversin sen kaiken pois, opin tuntemaan jokaisen pimiön ja hätyytin pois salaisuudet. Minä kaiversin myös omaa moraaliani, jokainen synti muuttui sallituksi kadotuksen tiellä, kaiversin oman sydämeni ontoksi kaikukopaksi. Yksi pikkukivi kilahtelisi siellä loputtomiin, jokainen sana kuuluisi siellä ikuisesti.
Kipu näkyy nyt selvemmin silmistä, kun niiden takana ei ollut pimeyttä. Sitä ei voisi koskaan kaivertaa pois, ei myöskään sitä lohdutonta ymmärrystä, jonka läpi hän näkee kaiken. Mutta kuitenkin, siinä ymmärryksessä on myös jotain vapauttavaa, hän näkee kivussa lohdun ja toivon ja miltei aina puhtaan ilonkin, hän tietää todellisuuden hämärän kaksijakoisuuden. Minä näen sen vain joskus, kohdatessani toivottoman tilanteemme, mutta jatkaen sitä silti, toivoen että esteet eivät pääse silmien sisälle.
Minä luulin viattomasti ja rehellisesti tuntevani hänet. Olin siitä jopa ylpeä, että juuri minä saatoin tuntea hänen luonteensa nurkat, kartoittaa hänen oudot sanansa merkityksien listalle. Missä muut yleensä näkivät vain vanhuuden hullut sanat, minä tunsin elämän puheen. Sillä hänen sanoissaan piili aina suurempi merkitys, piti vain tuntea oikea sanakirja, jonka avulla pystyi kulkemaan hänen ajatuksensa uudestaan. Niin minä luulin. Hänen kuolemansa jälkeen kaikki muistot muuttuivat tuhkaksi paineen alla, uudet tiedot murskasivat jokaisen pylvään ja niistä jäi jäljelle vain pilkotut irvikuvat.
Minä en tiennyt hänestä mitään.
Hän on aina niin tyyni, silloinkin kun raivo turruttaa minut ja haluan iskeä sokeana jokaista, joka kehtaa tuntea. Minulla ei ole sanoja ja hän kieltäytyy antamasta omiaan, jäljelle jää vain hiljaisuus ja katkonainen hengitykseni.
”Harry…” ehkä ääni on väsynyt, ehkä se on varoittava. Mutta se ei voi olla varoittava, hän ei voi pyytää minua rauhoittumaan. Minä en voi rauhoittua.
”Sinä”, aloitan, sillä se on kyse hänestä, niistä kaikista rikkeistä, joihin hän on syyllistynyt. Vanhat ovat ehtineet rikkoa kaikkia lakeja matkallaan, mutta kaikki ovat ehtineet myös unohtaa sen. Mutta hän ei saa päästä niin vähältä.
”Sinä katsot aina kuinka pitkälle pääsen ilman mitään tietoa, nauraen katsot minua selvittämässä ongelmaa toisen perään. Ja sitten jos satun pääsemään perille hengissä, sallit selittää sen kaiken. Sinä käytät minua, huvitukseksi, ajanvietteeksi, mielenkiinnon täytteeksi”, enkä minä voisi halveksia häntä enempää. Kuinka hän on kehdannutkaan leikkiä minun kanssani näin?
”Sinä tiedät, ettei kyse ole siitä. Jotkut asiat on pakko saada selville itse. Enkä minä koskaan..” Miten hän kehtaakaan valehdella näin minulle? Tyhjiä sanoja vain, kauniilta kuulostavia kliseitä ilman mitään pohjaa. Miten hän kehtaakaan verhoutua niihin ja kutoa itselleen niistä selityksen?
”Ja minä voin kuolla aivan hyvin sitä tietoa etsiessäni?” ääneni ei katkea kesken, ei, siinä ei ole peiteltyä pettymystä.
Hän katsoo minua vain eikä silmien takaa paista mikään. Hän odottaa hetken kunnes hengitykseni syvenee ja sitten alkaa kertoa syitään hitaasti ja ymmärrän taas sanoja.
Minä uskon vieläkin, että hänestä elämä on kevyttä. Ehkä juuri hän puhui toisille olemisen sietämättömästä keveydestä. Minulle ei ainakaan, sillä minulle hän ei oikeasti kertonut mitään. Mutta Dozelle näköjään oli kertonut, mies puhuu hänen ilostaan kaikkea kohtaan ja syvästä kunnioituksesta rakkauteen. Mutta tiedän, että hän oli väärässä. Elämä ei ole kevyttä. Se on sietämättömän raskasta, sen painoa hartioillansa kestävät harvat kaatumatta, ilman selkärangan luhistumista. Vaikka me seisoisimmekin tuulta vasten, se muokkaa meitä, kuten vesi hioo kallion turhat oikut pois. Se tasapäistää meidät, jos ei tuhoa.
Kuolema on kevyt. Sen siivin voi kuka tahansa lentää unohdukseen. Siinä missä elämä on väkevä tunto, silmiä kirvelevä valo, on kuolema lempeä silkkinauha sidottuna katseen tielle. Silkki on viileää, sen me tunnemme kun kosketamme viimeisen kerran rakkaamme poskea, viimeisen kerran annamme itsemme tunnustella niin tuttua maaperää. Yritämme löytää jotain uutta muistettavaksi, muttemme onnistu, olemmehan jo tutkineet sitä niin anteeksiantavan tarkasti.
Arkun kansi on raskas ja niin on myös surevien taakka, eloonjääneiden syyllisyys, mutta luut ilman lihaa ovat kevyitä, onttoja puhalluspillejä, joiden ääntä emme voi kuulla ennen kuin on liian myöhäistä siitä kertoa.
Doze suree liikaa hänen peräänsä ollakseen kuka tahansa. Minä tunnistan pakahtuvan surun merkit, sillä sydän ei koskaan ymmärrä julkisen murheen sääntöjä. Se vääntyilee, nyyhkii ja kirvelee suruajan jälkeenkin, vaikka hetkeksi hiljenisikin. Minun sydämeni on hiljaa. Albus Dumbledore kuoli. Minä en välitä.
Minä en tuntenut häntä.
Väsymys kuultaa silmistä ja minä en voi katsoa pois. Pyörteilevät tunteet hypnotisoivat minut ja jos yritän säästää sydäntäni sulkemalla silmäni, on minun kohta taas pakko altistaa itselleni puhtaalle totuudelle hänen silmissään. Minä en ymmärrä, miten jollakulla voi olla tuollaiset silmät. Miten katseessa voi näkyä kaikki? Vettä alkaa tulla taas lisää ja uhkaan hukkua. Hänen suunsa kertoo ilosta eivätkä lihakset voi valehdella. Mutta eivät silmätkään voi valehdella eikä kukaan ole koskaan kertonut minulle, mistä silmien ilme muodostuu. Ehkä ajatukset ovat silmien ilmeenluojia. Mutta minä voin lukea häntä nyt, aivan yhtä hyvin kuin voin lukea kasvojen poimuista pitkän tien kuoppaisuudesta. Minä olen kuullut joistakin hänen suurista teoistaan, mutta mistään niistä en tunne yksityiskohtia, mutta minä voin sanoa, että tätä miestä vastaan on noussut suurimmat kauhut ja syvimmät varjot. Hän on selvinnyt niistä kaikista, mutta paljon hänestä on tippunut matkan varrella. Minä en tiedä, pitäisikö sitä surra.
Päätän etten.
Nähdessäni valokuvan heistä nuorena, minä tiedän, että heidän välillään oli jotain. Katseesta, sen on sumentanut ihailu, joka hautaa allensa jokaisen rikkovan särmän. Kosketuksesta, se on aivan liian toivottu ja tuttu. Asennosta, he painautuvat toisiinsa vaikka ovatkin erillään. Naurusta, se on aivan liian yhteinen ja itseään monistava. Kokemuksesta, minä tiedän kyllä miltä rakastuneet näyttävät. Tosiaan, se näky on minulle aivan liian tuttu.
Pettymys on valtava paino, jonka alle jää aina toivo, odotukset. Asiat, joita piti tosina, jykevä lattia, joka muuttuukin pettäväksi suoksi. Hermione näkee sen jos ei kuule sanoistani. Olen aina vain pikkupoika, joka tekee mitä käsketään ilman mitään varausta, ilman mitään vastapalvelusta. Minä olisin halunnut kuulla tämän kaiken hänen suustaan, omina heikkouden hetkinäni, mutta hän piti omaa kuvaansa ylhäällä. Ehkä rikkinäinen kuva, ehkä avoin, muttei koskaan muuta kuin pyhä, vaikkakin joskus erehtyen suunnassaan. Harvoin olen nähnyt häntä vihaisena tai raivoissaan, mutten koskaan laskeskelevan ihmisten elämillä vallan hintaa, julman tietäväisenä teostaan. Minä pahoittelin kun petin hänet omalla typeryydelläni ja tyhmänrohkeudellani kaksi vuotta sitten. Minä olin ollut silloin liian ylpeä ja varomaton ja hän otti seuraukset. Minä olen kiitollinen, ettei hän koskaan syyttänyt minua. Minä en ehkä olisi kestänyt sitä. Mutta tästä en voi tuntea mitään muuta kuin syytöstä.
”Mutta etkö ihmetellyt, miksen minä selittänyt tätä asiaa sinulle? Miksen minä opettanut sinulle okklumeusta? Miksen minä ole edes vilkaissut sinuun moneen kuukauteen?” Tietysti olen ihmetellyt sitä, kysymys on naurettava vaikka hän tietääkin vastauksen. Se on ollut omituista, huomata olevansa vain oppilas rehtorille. Minä en ole koskaan ymmärtänyt kummeksua häntä, se tuttuus, jolla hän puhuu minulle, hämäsi minut täydellisesti. En osannut miettiä, miksi arvostettu rehtori puhui minulle kuin omalle pojanpojalleen, jolle ei ollut sukua. Myöhemmin Luodiko tulisi kuvaamaan tätä epäterveeksi, tuhoisaksi, mutta vain sen puuttuminen oikeasti olisi sitä. Vastausta en ollut kuitenkaan löytänyt kadotetulle katseelle, tunsin silloin vain pientä hylkäystä, joka nyki kylkiluita keihästämään sydäntä. Nyt kun vihdoinkin olisi liian matala katto voinut levittäytyä, muuttaa vieläkin tiukempi naru itsensä, kiertyen ja sydämelle jää tilaa ei yhtään muuttua.
Sulava jää on aina kylmää, mutta ainakin vettä voi niellä. Jää aina jättää kurkkuun verestävät viivat ja todellisuutta on sen jälkeen vaikea maistaa.
Kuinka outoa onkaan nähdä hänet, samassa lohduttoman sinisessä kaavussaan, nyt vain jäsenet normaaleissa kulmissaan. En osaa tivata selityksiä, en syyttää, kun kuoleman ja elämän raja välähtelee mielessäni epämääräisenä huolenaiheena. Tehtäväni, ”tämä ei synny rakkaudesta, tämä sotku, johon hän jätti minut", vaikka se on vastuultaan aivan liian suuri yhdelläkään ihmiselle sopivaksi, on nostanut minut itseni yläpuolelle ja vain tiettyinä ajattomina hetkinä olen vajonnut takaisiin tuntemaan surun ja vihan, joihin molempiin olisin tukehtunut ilman ärsykettä. Minä jouduin kuitenkin maksamaan siitä lohdutuksesta oman hintansa, menetin sen pienen sirpaleen itsestäni, mutta minä huomaisin sen vasta vuosien päästä, sillä kuukausien aikana ei ollut itsetutkiskeluun aikaa ja sodan jälkeen sielu hellänä kaikki tuntuisi samalta kivunsekaiselta elämänilolta. Olisin silloin väsynyt mies, mutta nuori vielä, ainakin mieleltäni. Hän sanoi, etten ole hänen kaltaisensa ja olin itse jopa pelästynyt yhtenäisyyttämme, jota kiivaasti vastustin, mutta minä kasvaisin hänen kaltaisekseen, vaikka sallimus antoikin meille erilaiset tiet kuljettavaksi.
”Totta kai tämä tapahtuu sinun päässäsi, Harry, mutta minkä kumman takia se silloin olisi epätodellista”, ja kaikki se muu, joka on tapahtunut vain minun mielessäni, haavoittuvimmat kuvitelmat ja typerimmät toivot, tietääkö hän ne? Tietääkö hän, minkä lohdutuksen siitä saan?
Minä luulen hänen tietävän. Hän on kuitenkin Albus Dumbledore ja minä tiedän mitä se tarkoittaa.
Harmaat hiukset reunustavat hänen kasvojaan, tässä valossa ne lähentelevät hopeisia. Samaa sävyä olivat muistot ajatuseulassa ja naurettava idea kuinka jokainen hänen hiuksistaan sisältäisi tietyn muiston käy mielessäni. Ehkä se, joka kulkee hänen vasemman korvansa kautta, tietää enemmän minun tekemisistäni kun antaa ymmärtää. En ojenna kättäni ja kosketa sitä: en halua. Se ei sopisi, heidän välillään on enemmän vuosia kuin välittäisi laskea, ainakin yksi liian vanha mänty, joka on enemmän höttöä kuin puuta. Suljen silmäni ja tiedän herääväni jossain muualla. En välitä missä, sillä olen kuitenkin turvassa. Onhan hän kanssani.
Sitä minä tahdon.
