Nimi: Kun on lupa tulla
Kirjoittaja: jossujb
Fandom: Cobra Kai
Tyylilaji: angst, hurt-comfort, one-shot
Ikäraja: K-11
Paritus: Daniel LaRusso/Johnny Lawrence
Vastuuvapaus: Oikeudet kuuluvat kokonaan muille tahoille kuin minulle.
A/N:
FFF100 -haasteen promptisanasta
794. Alkoholismi. Johnny on se alkoholisti, mutta ei Danielkaan mikään ihan terve ole.
Kun on lupa tullaSanotaan se nyt aivan suoraa: Danielilla oli sinä iltana paha olla itsensä kanssa. He olivat keskustelleen Amandan kanssa ensimmäistä kertaa vakavasti heidän avioliittonsa tulevaisuudesta, mutta se oli rakentavuudestaan huolimatta jäänyt päätösten osalta jonkinlaiseen välitilaan. Keskustelun lopuksi Daniel oli erikseen pyytämättä lähtenyt ja asettunut edesmenneen herra Miyagin taloon siksi aikaa, kun hänen ajatuksensa selkenisivät. Hän harjoitteli hellittämättömästi kihonia, sillä Daniel oli jo nuorena oppinut sen, että kaikissa elämän vastatuulissa hyödyllisintä on palata perustavien asioiden äärelle. Siitä huolimatta, jopa mieluisimmat harjoitteet saivat Danielin lähes raivon partaalle.
”Mikä nyt on!” Daniel moitti itseään menetettyään tasapainosta kaikista alkeellisimmassa koordinaatioharjoituksessa. Paremmassa mielentilassa hän olisi pannut sen herpaantumisen piikkiin ja yksinkertaisesti yrittänyt uudestaan. Nyt Danielia ärsytti kuitenkin niin paljon, että hän iski tatamia nyrkillä niin lujaa, että se sattui ranteeseen. Hän ei kuullut jonkun hiippailevan seuraan.
”Mitä sinä nyt oikein synnytät siinä?” kuuli Daniel äkkiä Johnnyn kommentoivan selkänsä takana. Johnny oli päästänyt itsensä paperiovista sisään, sillä Daniel ei, kuten ei herra Miyagikaan aikoinaan, lukinnut ovia. Ehkä se oli riski, mutta herra Miyagin filosofian mukaan hyvä tulee kun on lupa tulla; paha ei lukoista välitä.
”On sinulla otsaa näyttää naamaasi. Enkö minä nimenomaan käskenyt sinua pitämään huolen omista asioistasi? Jos siis haluat pitää naamasi siinä kunnossa, että passikuvasta vielä tunnistaa”, tokaisi Daniel. Hän ei halunnut katsoa Johnnyyn päinkään, sillä hän oli aivan varma, että Johnnyn sottainen olemus olisi saanut hänen mielialansa horjumaan entisestään. Johnny oli aina niin olevinaan kova, mutta Daniel tiesi jo millainen hän oli kännissä. Hän oli säälittävä. Eikä Danielia huvittanut nyt sääliä ketään muuta kuin itseään.
Johnny asteli peremmälle. Hänen askeleensa tiptappailivat siksakkia.
”Heh. Ollaanpa sitä nyt niin aggrona, LaRusso. Tulee ihan kuuma”, sanoi Johnny. Danielin nenään kirveli alkoholi. Toki Johnny haisi selvin päinkin aina miedosti kaljalle, sillä hän pesi vaatteensa liian kylmällä ohjelmalla viisitoista vuotta vanhassa pesukoneessa säästääkseen sähkölaskuissa. Mutta harvemmin hänessä löyhkäsi niin selkeästi kirkas viina. Johnnylla oli vaikeuksia, joista Daniel ei tiennyt mitään, näki vain sen jäljet.
”Johnny, sinä tiedät, etten tykkää siitä, että tulet tuossa kunnossa
tänne”, sanoi Daniel.
”Rakkaan senseisi mökkeröiseenkö? Täällä on tunnelma kuin jossain vitun museossa”, tuhahti Johnny. Niskojen nakkelu herra Miyagin perinnölle riitti katkaisemaan Danielin pinnan. Ennen kuin hän ehti hillitä itseään, Daniel kävi Johnnyn päälle täysin epäreilusta asemasta vyön alta. Johnny kaatui suorilta jaloiltaan selälleen, mutta vaikka hänet oli yllätetty, hänen onnistui tirvaista Danielia kyynärpäällä rintaan. Kyynärluun pää on ihmisruumin kovin kohta, ja siksi paras puolustuksessa. Sormet kun murtuvat helposti. Daniel epäonnistui torjunnassa juuri siksi, että oli satuttanut kätensä tyhjää lyödessään.
”No-no, Newark, korkea maila hei”, Johnny sanoi ja pani ihan pätevästi hankaan ollakseen viidenviiden ikäinen kännisetä. Daniel taas sössi hyökkäyksensä, koska hän ei ollut koskaan harjoitellut puhtaasti aggressiivista tekniikkaa.
”Tiedätkö sinä edes mikä on korkea maila jääkiekossa?” puuskahti Daniel.
”No en”, sanoi Johnny. ”Mutta jäähylle sinun pitäisi kyllä painua. Tunge pääsi ämpäriin.”
Danielin mielessä vilisi niin paljon asioita, että hänen oli vaikea pitää iskuja muodossa. Hän ymmärsi kyllä itse eskaloineensa tilanteen ennen kuin Johnnyn otsassa oli ehtinyt edes nyppiä. Tunteiden tasolla Daniel koki jonkinlaista tyydytystä purkaessaan turhautumistaan Johnnyn lihaan, mutta Johnny mukiloi vastaan vain laiskanpuoleisesti. Jos Johnny ei provosoituisi tätä enempää, niin Danielin olisi pyydettävä häneltä anteeksi. Se tuntui jotenkin ihan sietämättömältä ajatukselta. Mutta oliko Danielilla oikeutta satuttaa Johnnya ihan vain sen takia, kun hän oli siinä? Mitä herra Miyagikin sanoisi?
Daniel ajatteli kuinka heidän väliaikaisesi yhdistetyt voimat Miyagi-Don ja Eagle Fangin kesken olivat onnistuneet yli odotusten. Danielin oma tytär oli edistynyt karatessa aivan ilmiömäistä vauhtia saatuaan Johnnyn kieltämättä alkumiehisistä opeista varmuutta. Miguel taas tykkäsi karaten henkisistä aspekteista, joita Johnny ei ollut osannut hänelle millään tavalla näyttää.
Kaiken kukkuraksi, Danielilla oli ollut Johnnyn kanssa oikein hauskaa. Ei ehkä sellaisella tavalla, jota heti olisi ymmärtänyt positiiviseksi tunteeksi, mutta kun se oli poissa, tuli sen tilalle sydämeen jäi tyhjä tila. Amandakin sen oli huomannut. Johnny ja Daniel olivat enemmän yhdessä.
”Miksi sinä olet niin inhottava?” kysyi Daniel, kun ei enää pystynyt lyömään. ”Olisitpa kuka tahansa muu, niin kaikki olisi niin paljon helpompaa.”
”Mikä olisi?” kysyi Johnny.
”Se, että tuhoan elämäni perustuksia myöten sinun takiasi.”
Johnnyn koko olemus muuttui toisenlaiseksi. Hänen juopuneisuutensa korostui adrenaliinin hiostuessa pois hänen iholtaan, ja hän näytti Danielin käsissä jotenkin helposti särkyvältä. Se ei ollut Danielille mikään uutinen, että Johnny joskus kävi näin luvatta Miyagi-Dolla sen ollessa tyhjillään, useimmiten juuri kovassa humalassa. Daniel ei vain yleensä ollut itse paikalla, ja kommentoi tapaa vain sillon tällöin jälkikäteen väkinäisen hymyn takaa sarkastisesti. Eikö siis ollut tavallaan ihan ymmärrettävää, ettei Johnny ollut kokenut tekevänsä mitään väärin? Että Daniel hyväksyi hänen heikot hetkensä ja antoi tulla tänne toipumaan? Johnnykin sen tiesi, että herra Miyagi olisi päästänyt hänet sisään, koska herra Miyagi oli eläessään ennen muuta ihminen, joka hyväksyi ihmiset sellaisina kuin he olivat jopa alhaisimpina hetkinään. Kyllä Johnnya varmaan nyt sattui henkisesti, kun Daniel oli niin ilkeä.
Amandan happamat sanat piinasivat Danielia. Ei hän ollut suoranaisesti sanonut haluavansa eroa, mutta hän oli vaatinut saada takaisin sen miehen, jonka kanssa hän oli mennyt naimisiin. Daniel ei vaan ollut enää varma oliko se edes mahdollista. Urheilullisesta ja yrittäjähenkisestä Daniel LaRussosta oli kuoriutunut Amandan mielestä jotenkin lapsellisella tavalla kilpailuvietin typerryttämä.
Karaten Amanda olisi vielä sietänyt, olihan se ollut harrastuksena Danielille hyvin tärkeä jo takavuosina. Amanda oli käynyt katsomassa häntä kilpailuissa. Hän se oli ehdottanut, että Daniel käyttäisi paikallista julkisuuttaan hyödyksi autoliikkeensä markkinoinnissa. Se oli ollut korniudessaankin viisas päätös. Yritys oli heidän yhteinen ja tuotti hyvin. Näkihän sen heidän hienosta kodistaan, jossa oli kaikkea uima-altaasta lähtien.
Mutta sitten kun Amanda oli ottanut puheeksi Johnnyn, ei Daniel pystynyt enää kuuntelemaan sitä neutraalisti loukkaantumatta. Kai hänen vaimollaan oli ihan tasan oikein ihmetellä miksi hänen miehensä ei mitään muuta enää tee, kuin puhuu joko suoraa tai välillisesti jostain kouluajan kiusaajasta. Oliko Danielia nähty sen verran työpaikalla, kuin olisi pitänyt? No ei, kun Daniel oli dojolla tekemässä kurkipotkuja Johnnyn huudattaessa mankasta kasariheviä kannustukseksi.
Daniel ei voinut sietää Johnnya. Johnny oli saapas. Johnny oli karkea. Johnny oli limainen. Johnnylla oli käsittelemättömiä traumoja. Johnny oli myös tahattomasti hassu. Johnnyssa oli aina energiaa. Johnny osasi kannustaa. Daniel ei olisi osannut olla välittämättä hänestä.
Paini tatamilla typistyi hikiseksi vääntämiseksi, jossa Johnnylla oli ensin alkuun massan suoma ylivoima, mutta hänen päihtyneisyytensä rupesi selvästi haittaamaan hänen kykyään vastustella. Pian Daniel istui Johnnyn vatsan päällä, Johnnyn molemmat kädet avuttomina otteissaan.
”Vitun LaRusso”, sylkäisi Johnny. ”Kova kuin leipään leivottu kivi.”
”Anteeksi?” sanoi Daniel. Hänestä tuntui, että hän oli kadottanut jutusta juonen. Johnny vääntelehti hänen allaan, mutta levottomasti. Johnny ojensi kaulaansa – sitä pitkin valui hikinoroja.
”Sinä olet inhottava,
Daniel. Autokauppias, sutki.”
Danielin sydän pysähtyi hänen oman nimensä kohdalla. Vaikka sanat olivat niin myrkylliset, niin kutsumalla Danielia Danieliksi vesitti kaiken, jos hänen tarkoituksensa olisi ollut loukata. Johnny oli jo nyt rento, Daniel rentoutui sitten. Johnny kosketti Danielin käsivartta. Siinä oli jotain herkkää. Danielista tuntui, ettei hän, ainakaan nyt, ansainnut Johnnyn hyvää puolta.
”Ethän sinä nyt vain sammu?” kysyi Daniel. Häntä ei huvittanut yhtään ajatus Johnnyn vierellä valvomisesta, sillä tietenkään hän uskaltaisi jättää häntä yksin tukehtumaan oksennukseensa. Johnny katsoi Danielin suuta, sulki silmänsä, ja katsoi avatessaan alas rintaa. Ei tarvinnut olla mikään älykkö tajutakseen, että Danielin vähän kireän oloisissa urheilutrikoissa oli kaarevaa katseltavaa. Sitten Daniel suuteli Johnnya. Johnny myötäili, käänsi ison nenänsä vasemmalle ja antoi vähän kieltä. Voiko sellaiseen syöttiin olla tarttumatta?
Ei Amanda inhonnut Johnnya. Hän totesi vain, että Johnny on alkoholisti, ja Danielin pitäisi ihan oikeasti miettiä kaksi kertaa sitä, oliko Johnny perheen veroinen uhraus. Alkoholisti ei mistään järkipuheista tokene, Amanda varoitti.
Vaatisiko Amanda perheoikeudessa heidän lastensa yksinhuoltajuutta? Ehkä ei. Syyttäisikö hän Danielia pettämisestä? Johnnyn molemmat kädet hyväilivät kovakouraisesti Danielin pakaroita, mutta liekö se raskauttavin seikka? Daniel oli henkisesti hylännyt vaimonsa jo jokin aika sitten, ja siksi Daniel oli nyt niin syvästi vihainen, osaamatta purkaa sitä mitenkään muuten kuin räjähtelemällä. Ei Daniel olisi halunnut olla se roisto, joka pilaa itsekkyyksissään kaiken. Mutta Johnnyn paljas iho hänen huuliaan vasten oli liian hyvä syy taipua.
”Minä...” Johnny mutisi Danielin suuta vasten. ”… olen liian kännissä tähän.”
Se oli selvästi Johnnylle vaikeata myöntää. Daniel välittömästi päästi hänestä irti ja auttoi hänet istualleen, silläkin uhalla, että Johnny oksentaisi hänen päälleen.
”Jos levittäisin sinulle futonin tuonne vanhaan makuuhuoneeseen?” Daniel ehdotti. Johnny nyökkäsi vaisusti. Mikähän oli saanut hänet tulemaan Miyagi-Dolle tänä iltana? Miksi hän oli juonut itsensä fyysisesti kyvyttömään tilaan? Vai oliko alkoholisteilla lopulta muita syitä juomiseen kuin juominen itse? Johnny kertoi siinä silloin tällöin nukkuneensa Danielilta puoliksi salaa välinevarastossa. Hänet oli ainakin kerran aikaisemmin ryöstetty ihan hänen omassa kotonaan, ja häntä siksi pelotti mennä kännissä kotiin. Televisiokin oli rikottu. Johnny ei omistanut juuri yhtään mitään, ja silti jotkut kävivät välillä katsomassa, josko hänen käytetystä Dellin tietokoneesta olisi saanut kanissa muutaman kymppiä. Aiemmin Johnny oli pyrkinyt peittelemään alkoholisminsa säälittävimpiä piirteitä, mutta nyt se kaikki oli kuin levällään heidän välissään. Daniel nieleskeli tyhjää kuunnellessaan.
”Mutta futon kuulostaa ihan kivalta”, Johnny sanoi lopuksi.
Daniel pani jalat meditatiivisesti ristiin. Hänen oli edelleen paha olla, ihan yhtä paha kuin ennen Johnnyn sisääntunkeutumista, mutta hän näki noiden tunteiden yli. Hän istui niin lähellä Johnnya, että heidän kätensä koskivat toisiaan. He hengittivät samaan tahtiin, neljällä sisään ja kahdeksalla ulos.
”Tässä dojossa on kuin maailmalta turvassa”, sanoi Daniel sitten. ”Kun olin seitsemäntoista, niin herra Miyagi kutsui minut asumaan tänne hänen kanssaan. Minulla ei ollut ikinä ollut ennen sitä omaa huonetta, nukuin äidin kanssa vielä samassa sängyssä.”
”Pervoa”, totesi Johnny. Hänen nenästään valui läpinäkyvää limaa, kielien siitä, että hän oli niellyt kyyneliä.
”Anna… uh, antaisitko anteeksi, Johnny? Taisin… uh, tässä nyt vähän hermostua. Se ei johdu sinusta… tai siis. Enemmän se johtuu minusta.”
”No, en minä sinun vaivoiksesi halua väkisin. En vaan halua herätä siihen, että joku rikkoo makuuhuoneeni ikkunan kivellä”, sanoi Johnny. Jotenkin juuri siinä hetkessä Daniel tajusi kokonaisuudessaan minkälaista Johnnyn elämä ihan oikeasti oli. Miten ryypätessä ei ole vain autuaasti sekaisin, vaan se vie rahat, itsekunnioituksen, ja hämärtää vielä ruumiilliset rajatkin. Daniel ei pystynyt kuin arvailemaan, miten hirveitä asioita voi ihmiselle tapahtua, jos ei pysty olemaan täydessä ymmärryksessä.
”Okei. Haluaisitko muuttaa tänne asumaan?” kysyi Daniel. Hän auttoi nenälleen kohta nuokkuvan Johnnyn jaloilleen ja talutti pois joustavalta, mutta vähän ankealta tatamilta lämpimämpään. Johnny harasi tottumuksesta jonkin verran vastaan, meinasi ensin nipistää Danielia niskasta, mutta piti siitä sitten lopulta vain tukea.
”Mitä sinun eukkosi siitä tykkäisi?” kysyi Johnny. Daniel puri hammasta. Johnny ei antanut asian kuitenkaan olla, vaan kylkiasentoon käännettynä ja lämpimästi peiteltynäkin toisti kysymyksen. Mitä Daniel aikoi avioliitolleen tehdä?
”Mitä haluaisit minun tuohon sanovan, Johnny?” kysyi Daniel.
”Että rakastat minua”, sanoi Johnny.
Äkkiä Danielille oli harvinaisen selvää, ettei menneeseen ollut paluuta. Jos kerran Johnnykin pystyi kaikesta huolimatta tunnistamaan sen mitä heidän välissään rakkaudeksi, ei Amandan aviomiestä ollut enää olemassakaan. Daniel pani kätensä Johnnyn poskelle. Sänki raapi kämmentä. Hän pyyhkäisi sormellaan hiuksen korvan taa.
”Kyllähän minä sen teen, jos todella haluat”, sanoi Daniel, ja vaikkei se ollut kovin romanttinen, tai edes sävyltään iloinen tunnustus, niin oli se tähän tilanteeseen kuitenkin se ainoa oikea.
FIN
