Title: Paljaat varpaat palavat auringossa
Author: Larjus
Chapters: Oneshot
Fandom: SK∞ (SK8 the Infinity)
Pairing: Nanjou Kojirou (Joe)/Sakurayashiki Kaoru (Cherry blossom)
Genre: Jonkinmoinen pölöily rannalla slice of life
Rating: S
Disclaimer: SK∞ hahmoineen ei kuulu minulle (luonnollisestikaan), enkä ole saanut tämän kirjoittelusta rahaa.
Summary: Kojirou ja Kaoru ovat menneet yhdessä rannalle vapaapäivää viettämään.
A/N: Tää on juhannustaika
Kelsierille, koska enhän mä
voi olla kirjoittamatta, jos joku erikseen oikein toivoo Matchablossomia (ja/tai Otayuria)
Näistä vielä satuin saamaan vähän kesäistä ideaakin niin kohtaloni oli sinetöity. Ei tää juonellisesti kyllä ole mikään ihmeellinen – tai itse asiassa mitään juonta ei edes ole – mutta hahmojen välinen vuorovaikutus se onkin tärkeämpää ja oikeastaan koko pointti. Toivottavasti tykkäät!
Paljaat varpaat palavat auringossaKojirou ei oikein edes tiennyt, miten oli saanut houkuteltua Kaorun kanssaan rannalle, mutta siellä he nyt olivat, yhdessä. Tai ainakin teoriassa yhdessä, sillä Kaoru oli lähes välittömästi parkkeerannut sievän takamuksensa rantatuoliin ison päivänvarjon alle eikä ollut hievahtanut siitä senttiäkään. Kojirou itse sen sijaan oli ehtinyt jo käydä uimassa, kuljeskella rannan päästä päähän vesirajaa seuraten ja pelata hieman rantalentopalloakin nuorisolauman kanssa. Lopulta hän oli kävellyt kioskille, ostanut pullot Coca-colaa sekä kivennäisvettä ja palannut niiden kanssa takaisin Kaorun luokse.
”Tulisit sinäkin uimaan”, hän sanoi ja ojensi vesipulloa Kaorun suuntaan. Tämä ei kuitenkaan tarttunut siihen, murahti vain tablettinsa takaa. ”Ei rannalla ole tarkoitus vain istuskella varjossa ruutua tuijottaen. Mitä sinä oikein edes teet? Työasioita?”
Kojirou asteli Kaorun taakse ja kyykistyi niin, että pystyi näkemään, mitä tabletin näytöllä oikein oli.
”Hyvä Yamashita-san, kiitos sähköpostistanne. Olen – ”, Kojirou alkoi lukea ääneen Kaorun keskeneräistä sähköpostiviestiä mutta ei päässyt pidemmälle, kun tämä painoi tabletin rintaansa vasten ja iski häntä nyrkillä päähän. ”Auts!”
”Sinulla ei ole mitään oikeutta lukea viestejä, jotka eivät sinulle kuulu!” tämä ärähti nousten rantatuolilla istumaan sivuttain selkä suorassa varpaat hiekkaan upoten.
”Joo, sori”, Kojirou mutisi hieroen päätään siitä kohdasta, johon Kaoru nyrkki oli osunut. ”Mutta ei sinunkaan tarvitsisi tehdä työasioita nyt, kun tarkoitus olisi rentoutua ja pitää hauskaa! Kuten jo sanoin, tulisit uimaan etkä vain istuskelisi täällä.”
Kaoru ei sanonut mitään mutta otti nyt vastaan Kojiroun tarjoaman kivennäisveden ja joi siitä kolmasosan melkein yhdellä kulauksella. Hän siirsi muutamat hien liimaamat hiukset pois poskeltaan ja otti juomastaan uuden hörpyn.
”Rannasta voi nauttia myös aurinkovarjon alla istuskellen”, hän tokaisi lopulta ja oikaisi puolimakuulle rantatuoliinsa. ”Se ei vaadi uimista tai itsensä käristämistä auringossa. Itse asiassa tekisi sinullekin hyvää pieni tauko varjossa.”
Kojirou mumisi vastaukseksi jotain, mikä ei ollut sanoja lainkaan, ja istahti Kaorun viereen toisen rantatuolin reunalle. Hänen oli myönnettävä (ei toki ääneen), että tämän sanoissa oli perää. Pieni hetki varjossa istuen ja limua juoden oli varsin järkevä ehdotus siihen väliin.
Kaoru keskitti huomionsa takaisin tablettiinsa, eikä Kojirou nyt jaksanut sanoa siitä mitään, vaikka epäilikin tämän joka tapauksessa jatkavan työjuttujaan. Sen sijaan hän keskittyi katselemaan runsasta ihmisjoukkoa ympärillään oikeastaan mitään sen erityisemmin ajattelematta.
”Taasko sinä vain tuijottelet vähäpukeisia tyttöjä?”
Kysymys sai Kojiroun säpsähtämään. Hän vilkaisi Kaorua, joka näytti siltä kuin ei olisi hetkeksikään irrottanut katsettaan tabletistaan. Mutta tämä oli, eihän tämä muuten voinut tietää, mitä reittejä hänen katseensa oikein kulki. Tai oikeastaan, kyllä sen saattoi helpostikin tietää, vaikka olisi ollut sokea.
”En minä ketään erikseen tuijottele”, Kojirou puuskahti tietämättä, oliko harmistunut Kaorun kysymyksestä. Hän kyllä tiesi, ettei tätä oikeasti häirinnyt, vaikka hän olisi vähän tyttöjä vilkuillutkin. ”Kunhan vain katselen muita rannalla olijoita. Ei se väärin ole!”
”Ei tietenkään.” Kaorun ääneen oli kätkeytynyt aavistus huvittuneisuutta, joka olisi keneltä tahansa muulta jäänyt taatusti huomaamatta.
”Sitä paitsi, suuttuisit kuitenkin, jos katselisin nimenomaan sinua. Olet kaiken lisäksi piilottanut itsesi varsin tehokkaasti yukataan. Sen selvempää viestiä ei voisi edes olla.”
”Ai, sekö sinua tässä niin paljon harmittaa?”
Kaoru laski tabletin käsistään ja nousi istuma-asentoon tuolillaan. Hän katsoi suorastaan omahyväisesti hymyillen Kojirouta ja tarttui jäänharmaan yukatansa helmaan vetäen sitä sivuun niin, että hänen säärensä paljastuivat. Varsin pian ne peittyivät taas kankaan alle, mutta hän nauroi sisäisesti sille, millaisen vaikutuksen oli Kojiroussa saanut aikaiseksi.
”Apinanaivojasi on kyllä harvinaisen helppo hallita”, hän hymähti vaimeasti, kun tämä oli jäänyt tuijottamaan lumoutuneena häntä, vaikka hänen jaloistaan ei enää näkynytkään mitään nilkan yläpuolelta.
Loppujen lopuksi Kojirou jäi varjoon istuskelemaan paljon pidemmäksi aikaa kuin mitä Kaoru oli odottanut. Hetken hän viihdytti itseään ajatuksella, että oli saanut sen kaiken aikaan vain vilauttamalla vähän sääriään, mutta tuli lopulta siihen tulokseen, että ehkei Kojiroukaan ihan niin yksinkertainen ollut. Kai tämäkin halusi hetken hengähtää varjossa. Lopulta hän antoi pohdintojensa olla ja kurottautui poimimaan laukustaan aurinkovoidepullon. Vaikka hän olikin aina nilkoista kaulaan asti yukatan suojaama, rasvannut näkyvät ihoalueet jo aiemmin, ja istuskeli varjossa, hän ei missään nimessä halunnut palaa tai edes ruskettua. Hän vaali kaunista posliini-ihoaan huolella ja oli valmis tekemään töitä sen eteen, että se myös pysyi yhtä kalvakkana.
”Pelkäätkö, että varpaasi kenties palavat auringossa?” Kojirou leukaili, kun Kaoru levitti jalkoihinsa uutta kerrosta aurinkovoidetta.
”Ihan yhtä lailla nekin voivat”, tämä murahti ja mietti, pitäisikö taas vähän leyhytellä yukatan helmaa säärien paljastamiseksi.
”Varjossahan sinä tosin istut, ihan varpaita myöten.”
”UV-säteily yltää tännekin. Ja äläs lähde yhtään minnekään!” Kaoru komensi, kun Kojirou oli noussut seisomaan valmiina uudelle uintikierrokselle. ”Sinäkin tarvitset uuden kerroksen, varsinkin vedessä käymisen jälkeen. Pelkkä rusketus ei suojaa.”
Kojirou nurisi hiljaa itsekseen, vaikka tiesikin Kaorun olevan oikeassa. Hän istui takaisin rantatuolin reunalle ja alkoi rasvata jalkojaan ja käsivarsiaan.
”Selkä myös”, Kaoru ilmoitti ja puristi aurinkovoidetta kämmenelleen. ”Tänne.”
Kojirou totteli kiltisti ja siirtyi istumaan tämän aurinkotuolille niin, että tämä pystyi rasvaamaan hänen selkänsä. Se tuntui oikeastaan varsin miellyttävältä, hän ajatteli, vaikka kielsikin itseään yhdistämästä sitä yhteisiin makuuhuonepuuhiin. Nyt oltiin kuitenkin julkisella rannalla.
”Etupuoleltakin pitäisi rasvata”, hän kuitenkin tuumasi hyväntuulisesti, kun Kaorun kädet kulkivat pitkin hänen selkäänsä ja harteitaan.
”Saat hoidella etupuolesi itse”, Kaoru tuhahti. ”En todellakaan ala käpälöidä rinta- ja vatsalihaksiasi täällä – enkä mitään niiden alapuolellakaan olevaa!”
”Tuo oli
sinun ajatuksesi, ei minun”, Kojirou virnuili, ja sai siitä hyvästä lempeän läimäisyn takaraivoonsa. Tiesihän Kaoru, että väitti hän mitä tahansa, sama ajatus oli käynyt hänenkin mielessään monitulkintaisen sanavalinnan takia. Minkäs sitä ajatuksilleen sitten kuitenkaan mahtoi. ”Mutta ehkäpä rasvaat sen silloin, kun olemme kahdestaan…?”
”Noh, menes nyt siitä!”
”Ai annatko rintakehäni palaa auringossa? Noin vain?”
”Kuten jo sanoin, saat huolehtia siitä itse!” Kaoru tyrkkäsi aurinkovoidepullon Kojiroulle ja kevyesti potki tätä pois tuoliltaan. ”Ja nyt pois siitä.”
”Eikö ahterisi mahdukaan kanssani samalle tuolille vai?” Kojirou irvaili mutta nousi kuitenkin kuuliaisesti ylös. Hän olisi ollut jo valmis palaamaan takaisin aaltojen syleilyyn, mutta Kaorun vuoksi rasvasi itsensä huolella loppuun asti aina nenänpäätä myöten. Ennen kuin hän lähti, hän yritti toistamiseen saada Kaorun seuraansa, mutta turhaan. Veden ääreen hölkätessään hän kuitenkin ajatteli, ettei aikoisi vielä luovuttaa.
Kojiroun uidessa Kaoru jatkoi rantatuolilla loikoiluaan. Hän oli lopettanut työasioidensa hoitamisen jo heti silloin, kun Kojirou oli alkanut lukea hänen kirjoittamaansa sähköpostiaan ääneen, ja sen sijaan lueskeli tabletiltaan kesken jäänyttä romaania. Helteet ja passiivinen paikoillaan makoilu alkoivat yhdessä huonosti nukutun yön kanssa kuitenkin pian väsyttää häntä. Nyt hänellä ei ollut enää Kojiroutakaan piristämässä. Lopulta Kaoru vain laskikin tabletin rintaansa vasten, paransi asentoaan ja sulki silmänsä. Ei kulunut kauaa, kun hän oli jo vaipunut kevyeen, unenomaiseen horrokseen.
”Kaoru! Kaoru!”
Mukavat torkut keskeytyivät aivan liian pian, ja Kaoru yritti tyrkkiä häntä ravistelevan häiriötekijän kauemmas. Uni kuitenkin katkesi, eikä hänen karkottamisyrityskään onnistunut, ja valmiiksi äreänä hän raotti silmiään vain kohdatakseen Kojiroun katseen.
”No mitä nyt?” hän mutisi väsyneenä ja äkäisenä.
”Tule. Haluan näyttää sinulle jotain.”
”Onko tämä joku sinun juonesi saada minut veteen?” Kaoru kysyi epäillen.
”Ei juoni, mutta veteen kyllä joudut”, Kojirou myönsi. ”Mutta et kokonaan, ehkä noin polviin asti vain.”
”Ehkä?”Kaoru empi mutta päätti lopulta luottaa Kojirouhon, vaikka tiesi siinä piilottelevan riskin. Huokaisten hän vastasi tälle myöntävästi ja yritti kömpiä jaloilleen mahdollisimman viehkeästi, vaikka se vaikeaa olikin. Tablettinsa hän laittoi laukkuun ja jätti Carlan vahtiin. Se alkaisi välittömästi hälyttää, jos joku ulkopuolinen yrittäisi tulla penkomaan heidän tavaroitaan.
”No, mitä sinä haluat näyttää?” Kaoru kysyi.
Kojirou ei vastannut heti vaan tarttui tätä kädestä ja veti mukaansa. Pian hän kuitenkin päästi irti, ja Kaoru jatkoi hänen perässään kulkemista.
”Nimenomaan
näyttää, en kertoa”, hän sanoi sitten kääntyen katsomaan Kaorua hymyillen. Tämä murahti häijysti ja huitaisi ilmaa edessään kuin yrittäen muka lyödä häntä.
He kulkivat lähelle rannan toista reunaa, jossa maasta kohosi kalliota kuin epätasaista seinää. Kojirou asteli rempseästi veteen ja lähti seuraamaan kalliota, mutta pysähtyi parin metrin päähän odottamaan Kaorua, joka oli seisahtanut vesirajalle kuin näkymättömän esteen eteen. Lempeät aallot tulivat hivelemään tämän varpaita.
”Tulisit jo. Ei kai se haittaa vaikka yukata vähän kastuu.”
Kaorua se kyllä haittaisi. Lopulta hän ratkaisi asian nostamalla helmoja niin, että yukata peitti hänen jalkansa polviin asti. Vedessä kahlatessa helmat kastuivat jonkin verran joka tapauksessa, mutta sen tuottaman ärsytyksen Kaoru joutui ylpeästi nielemään. Turha sitä enää oli valittaa.
Kojirou kulki edellä aina siihen asti, kunnes kallio päättyi. Vesi oli vielä siinäkin hyvin matalaa, vain noin polviin asti, ihan niin kuin hän oli Kaorulle kertonutkin. Tämä oli kuitenkin nostellut yukatan helmansa niin, että meriveden kastelemat helmat hipoivat reiden puoliväliä, ja Kojirou teki päätöksen pitää katseensa tiukasti tämän kasvojen tasalla.
”Joutuuko täällä vielä kauankin rämpimään?” Kaoru kysyi kuulostaen siltä, että katui päätöstään tulla mukaan. ”Ja ihan tiedoksesi vain: jos suunnittelit jossain vaiheessa kaatavasi tai heittäväsi minut mereen, suosittelen, että hylkäät ne ajatukset saman tien, tai teen loppuelämästäsi pelkkää helvettiä.”
”En ajatellut mitään sellaista”, Kojirou vakuutteli. ”Ja itse asiassa olemme perillä. Katso.”
Hän laski kätensä kallionseinämälle, jonka meri oli vuosisatojen aikana hionut sileäksi. Pintaan oli kuitenkin tullut jostain yksittäisiä pieniä säröjä ja lommoja.
Kaoru tuijotti kalliota miltei epäuskoisena. ”Ja?” hän kysyi jopa pettyneenä. Oliko Kojirou oikeasti tuonut hänet katselemaan pelkkää kallionseinämää?
”Sinä et muista”, tämä vastasi lempeästi hymyillen. ”Nämä säröt ovat meidän tekosiamme, kun yritimme parinakin kesänä saada nimemme kaiverrettua tähän kallioon, mutta koskaan emme onnistuneet.”
Niinkö tosiaan? Kaoru keräsi yukatanhelmansa vasempaan käteensä ja laski oikean kalliolle Kojiroun käden viereen. Nyt kun tämä oli maininnut asiasta, häneen mieleensä palasi hämärä muistikuva heistä lapsina yrittämässä kaikin eri tavoin saada kaiverrettua sileään kallioon edes jotain. Lopputuloksena pitkästä aherruksesta oli ollut vain muutama surkea lommo, joita ei voinut pitää minkäänlaisena saavutuksena. Varmaan siksi hän oli ne unohtanutkin.
”Kaikkea sinäkin muistat”, Kaoru puhahti. Hänen kasvoilleen hiipinyt hymy pehmensi hänen äänensävyään huomattavasti.
”Niin muistankin! Koska ne ovat minusta tärkeitä asioita.”
Kojirou siirsi kätensä Kaorun oman päälle, ja hetken he olivat niin, kunnes Kaoru vetäisi kätensä pois ja tarttui sillä valuviin yukatanhelmoihinsa. Hän ei kehdannut hempeillä yhtään sen enempää julkisesti, vaikka tuskin kukaan kiinnittikään heihin huomiota. Sitten hän käänsi selkänsä kalliolle ja Kojiroulle ja lähti kahlaamaan takaisin maalle. Kun vesi ulottui enää vain puoliväliin sääriä, hän nopeutti tahtiaan mutta sen myötä astui vinoon niin, että taittoi nilkkansa. Hän yritti saada pidettyä itsensä tasapainossa mutta epäonnistui ja lopulta kaatui matalaan rantaveteen.
”Kaoru!”
Kojirou kiirehti tämän luokse ja samalla vain roiski entistä enemmän vettä tämän päälle. Hän oli jo tokaisemassa jotain, että aikoiko Kaoru nyt sitten tehdä omasta elämästään helvettiä, kun oli käytännössä itse kaatanut itsensä veteen, mutta nähdessään tämän ilmeen hän hautasi sellaiset aikeet saman tien. Tämän katse oli poikkeuksellisen lyödyn näköinen, että se ihan vihlaisi hänen sisintään.
”Oletko kunnossa?”
”Olen”, Kaoru mutisi. Mielessään hän lisäsi ”haluan kotiin” mutta ei sanonut sitä ääneen. Eihän hän ollut mikään pikkukakara enää vaan aikuinen mies, jonka ei kuuluisi valittaa turhista.
Ylpeys pahan kolauksen saaneena hän kompuroi ylös ja yritti olla kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan. Nilkkaan sattui mutta hän ei suostunut välittämään siitäkään. Vasta takaisin omalle rantatuolille päästyään hän lopulta antoi aavistuksen oikeita tuntemuksiaan vuotaa esiin Kojiroun vastaanotettavaksi.
”Olen pahoillani”, tämä pyysi tarjotessaan Kaorulle pyyhettä, johon tämä voisi kuivata itseään.
”Miksi?”
”Siitä, että kaaduit. Jos en olisi pyytänyt sinua mukaani, et olisi kaatunut. Joten… kai tämä on minun syytäni.”
”Niin onkin.” Toisen syyttäminen olisi kaikista vaivattomin vaihtoehto, mutta Kaoru tiesi, ettei sillä oikeasti saanut helpotettua oloaan. ”Ei ole”, hän lisäsikin perään. ”Ihan omine nokkineni kaaduin.”
”Ethän satuttanut itseäsi?”
”En oikeastaan. En vain olisi halunnut kastella yukataani. Nyt se liimautuu kiinni ihooni, yök.”
”Kyllä kesä kuivaa minkä kasteleekin”, Kojirou tuumasi yrittäen sanoillaan vähän lohduttaa Kaorua. ”Ja jos otat yukatan pois, se kuivuu nopeammin. Vai pelkäätkö yhä palavasi auringossa?”
”Enhän minä voi alkaa nakuilla julkisesti!” Kaoru puuskahti varsin tuttuun tapaan. ”Mokomakin perverssi gorilla!”
”Kai sinulla siellä alla jotain on.”
”Haluatko tarkistaa?”
Se oli kysymys, johon mikä tahansa vastaus oli samaan aikaan sekä oikea että väärä. Niinpä Kojirou ei sanonutkaan mitään, naurahti vain hieman vaivaantuneena ja siirsi katseensa meren suuntaan. Mutta kun Kaoru sitten asetteli helmojaan niin, että hänen säärensä paljastuivat kokonaan, tämän katse kääntyi kuin automaattisesti takaisin häneen eikä hievahtanut siitä mihinkään. Kaorua nauratti toistamiseen moinen reaktio. Kastuneet vaatteetkaan eivät juurikaan harmittaneet häntä enää, ja jahka he lopulta pääsisivät rannalta jommankumman kodin suojiin, Kojirou saisi ihan erillisen luvan kanssa tarkistaa, mitä hänellä yukatansa alla oikein olikaan.