A/N: ihan ensinnäkin valtava kiitos kommenteista! Ja ette muuten usko, enkä usko minäkään, mutta tälleen 7 (!!) vuotta myöhemmin ajattelin pitkästä aikaa kirjoittaa jotain ja lopputuloksena oli tavallaan alkua/jatkoa tälle
inspis lähti kytemään komenntoijien huomautuksesta, että kuinka Hermy ja Pansy ovat alkujaankaan ystävystyneet. Koska ensimmäistä kertaa ikuisuuteen sain jotain raapusteltua puhelimen muistioon, niin aattelin nyt tunkea nämä sitten tänne. Mutta ilman sen pidempiä jaaritteluja nauttikaa, tuomitkaa, mitä hyvänsä. Kiitos <3
Estradilta väliajalle
Ensimmäinen näytös
Raskas ulko-ovi lennähtää auki ja Pansy astelee raivokkaasti pihakivetykselle kantaen kädessään nahkaista laukkua. Avonaisesta vetoketjusta pilkottaa hätäisesti pakattuja vaatteita ja hiusharja. Viha saa kyyneleet nousemaan silmiin ja näkökentän sumenemaan, ja suru vaimentaa oven suuhun tulleen pariskunnan huudot, mutta nuori nainen ei välitä.
"Tule takaisin, tule takaisin, lapseni!", mies huutaa epätoivo kaikuen illan hämärään.
"Painu tiehesi, saasta!" silminnähden päihtynyt rouva rääkäisee tyrkäten miehen ovensuusta. "Painu sinne minne kuulut, hyödytön äpärä!"
'Puhutaan vielä, kaikki järjestyy', niin varmaan, Pansy kertaa mielessään viimeistä keskusteluaan vanhempiensa kanssa. Hänen askeleensa nopeutuvat ja hän pyyhkii kyyneleet rispaantuneeseen hihaan.
~**~
Pansy kumoaa tuliviskilasin kurkustaan alas ja rahapussinsa sisällön ajan kuluttamalle pöydälle. Laskiessaan vähäisiä varojaan hän painaa otsansa kämmentään vasten hieroen ohimoaan.
"Ei nää riitä mihinkään", nainen huokaa syvään. Tuliviskin polte alkaa muuttua ahdistukseksi rinnassa ja sormet löysivät tiensä hihansuulle. "Oon kusessa."
Vuotava noidankattila on tavallista hämyisempi tavallista hämärämpien asiakkaiden istuessa yksin jokainen omissa pöydissään, katseet nauliutuneena lasien pohjiin. Epätoivon leijaillessa ilmassa kello lähenteli puolta yötä, eikä kellään heistä ollut paikkaa minne mennä - ei edes Pansylla. Nainen seurasi kulmien alta baarimikon toimia tiskin takana pohtien päätyisikö hän yhdeksi näistä onnettomista, kodittomaksi ja rahattomaksi, jonka ainoa lohtu löytyisi viskinkatkuisen pullon pohjalta.
Luusereita koko sakki, hän nälvii mielessään, kun baarimikko kieltäytyi myymästä vanhalle miehelle lisää viinaa.
Niin, sota. Tylypahkan taistelusta oli kulunut muutama vuosi, ja tasa-arvo ja rauha vallitsi velhojen ja noitien keskuudessa. Paitsi niiden, jotka olivat olleet häviäjien puolella. Koko velhoyhteisö hylki niitä joilla oli linkittymiä - edes vähäisiä - kuolonsyöjiin. Monet Pansyn entiset luokkalaiset ovat päätyneet loputtomaan velkakierteeseen, koska työllistyminen koulun jälkeen on ollut lähes mahdotonta. Kun työnantajat kuulevat, että hakija kuului luihuiseen, he toivottavat vain hyvää päivän jatkoa ja onnea valintaprosessissa. Vaikkakaan onnella ei ole osaa eikä arpaa valituksi tulemisen kanssa.
Pieni kello kilahtaa väsyneesti baarin oven auetessa ja havahduttaa Pansyn ajatuksistaan. Nuori, viehkeä nainen astelee kynähameessaan suoraapäätä tiskille tervehtien iloisesti baarimikkoa. Nainen kääntyy ja katsoo suoraan Pansyyn. Vaikea hymy nousee tervehdykseksi naisen ohuille huulille, kun taas Pansy vastaa halveksivalla ihmetyksellä. Katseen viipyessä liian pitkään päättää Pansy rikkoa hiljaisuuden.
"Mitä tuijotat?", Pansy lähes sihisee hampaidensa välistä. "Mitä sä haluat?"
"Hei," nainen sanoo varoen. "Neiti Parkinson, niinhän?"
"Vai oikein
neiti Parkinson, hä?", Pansy naurahtaa laiskasti. "Mitä täydellinen
neiti Granger tekee tämmösessä mestassa?"
Hermionen katse muuttuu kohteliaasta tuimaksi. Hän oikoo liivinsä liepeitä, selvittää kurkkuaan ja astuu lähemmäksi Pansyn tyhjien lasien koristamaa pöytää.
"Asun lähettyvillä, tulin hakemaan ruokaa. Täällä on oikein mainiot annokset, tiedoksi vain", Hermione vastaa samalla viitaten tyhjiin laseihin.
Mutta Pansya ei vähääkään kiinnosta, mitä Hermione sanoi. Hän on enemmän kiinnostunut tuosta tuimasta katseesta, jota kynttilöiden hämyinen valo terävöittää. Korkeat poskipäät korostavat pistävää katsetta ja terävä nenä saa huulet näyttämään liiankin pehmeiltä. Tuliviski on mahdollisesti vaikuttanut Pansyn päättelykykyyn, mutta pyytää Hermionen istumaan vastakkaiselle tuolille. Hermione hyväksyy tarjouksen ja istuutuu natisevalle tuolille. Naiset istuvat hiljaa, Pansy siirellen kolikoita pitkillä sormillaan ja Hermione alkaa hermostuneesti naputtaa korkokenkänsä kantaa lattiaan.
"Kuinka sinä olet voinut? Tiedäthän, sodan jälkeen?", Hermione kysyy ääni melkein kuiskaten tietäen, että aihe on monelle vaikea.
Pansy kohottaa katseensa hetkeksi ja palaa takaisin tuijottamaan laskemiaan kolikoita. "Mitä luulet? Istun täällä itekseen laskemassa jotai hiluja, ku mutsi heitti mut ulos. Tai tavallaan mä lähin ite, mut pakko oli, kun se alko taas heittelee ja rikkoo kamoja."
Pansy ei ymmärrä miksi edes vastasi kysymykseen, saatika miksi niin avoimesti. Häpeä ja ahdistus hiipivät hänen selkärankaansa pitkin puristaen sydäntä. Mutta Hermione ei katsonut häntä alaspäin, kuten muut. Kiharatukkaisen naisen silmissä loisti lohtu ja lämpö, jotain sellaista, mitä Pansy ei muista nähneensä koskaan. Pansy painoi leukansa lähemmäs rintaa ja päästi sormensa pyörittelemään hihansuusta karanneita lankoja. Hetken he taas istuivat hiljaisuudessa, kunnes baarimikko toi annoksen pöytään. Hermione ei koskenut annokseen vaan siirsi sen sivuun ja kysyi Pansylta, mitä todella oli tapahtunut. Ja tuon lempeän katseen kohdatessa, Pansy vastasi.
Hän kertoi kuinka sota oli vaikuttanut hänen ja perheensä elämään. Kuinka varat olivat alkaneet huveta ja epätoivo astui sisään taloon. Äiti alkoi juoda ja juodessaan vihastua, syyttäen isää tilanteesta. Kuinka isä ei uskaltanut vastustaa äitiä, ei nyt kun kaikki muu oli menetetty. Ja äiti joi ja joi, oli aina vain vihaisempi ja vihaisempi. Hän alkoi särkeä tavaroita, uhkailla Pansya. Kun Pansy kieltäytyi järjestetystä avioliitosta, oli helvetti irti, äidinsä silmin hän oli hyödytön. Ja niin äiti alkoi heitellä tavaroilla Pansya, löi, potki ja hakkasi. Heitteli kirouksia vihasta sokaistuneena, eikä isä auttanut. Jos isä koetti puuttua sai hän osansa nyrkin iskuista, peläten isä kieltäytyi vastustamasta vaimoaan. Pansy muisteli kuinka monta kertaa olikaan kuullut isänsä sanat 'rakastan sinua' samalla, kun Pansy koetti tyrehdyttää verta vuotavaa nenää. Pansy lopetti tarinansa edeltävään iltaan, jona oli lähtenyt kotoaan jättäen vanhempansa taakseen. Ja Hermione kuunteli jokaisen sanan kuin maailmassa ei olisi muita ääniä. Huomaamattaan hän oli asettanut käden toisen kädelle, kun Pansy oli alkanut pitkillä kynsillä nyppiä ranteensa ihoa.
"Isäsi rakastaa sinua", Hermione koetti sanoa lohduttavasti.
"Ei rakasta", Pansy sanoi jämäkästi katse nukkuvassa miehessä. "Se on pelkuri. Jos sä rakastat jotakin, sä pidät sen turvassa, pidät huolta siitä."
Hermione ei sanonut enää mitään. Jostain syystä, vaikka kyyneleet pyrkivät pintaan, Pansyn olo oli helpompi. Hän käänsi katseensa takaisin pöytään ja katsoi kuinka Hermione edelleen piti häntä kädestä. Varovasti Pansy silitti peukalollaan Hermionen rannetta kiitokseksi.
Naiset istuivat koko yön yhdessä, vain vähän puhuen ja Hermionen tarjoten osaa annoksestaan. He tilasivat teetä ja Pansy pohti menneisyyttään ja tulevaisuuttaan. Jopa Pansyn itsensä mielestä oli yllättävää, että hän vietti yönsä näin ja ennenkaikkea kenen kanssa. Mutta ehkä se olikin menneisyydessä vikana ja hän oli valinnut väärät ihmiset ympärilleen ja torjunut oikeat ihmiset.
Auringon ensisäteiden kivutessa ikkunasta sisään, Pansy päätti, että tämä olisi hänen elämänsä ensimmäisen näytöksen loppu ja oli aika kääntää uusi, parempi sivu.
