Ficin nimi: Hyvästit
Kirjoittaja: Subbe
Ikäraja: S
Fandom: Dragon Age
Tyylilaji/Genre: Draama
Hahmot: Eamon Guerrin ja Alistair
Vastuuvapaus: Dragon Age kuuluu (vieläkin) BioWarelle
Yhteenveto: Kunpa Alistair tulisi viihtymään, saisi ystäviä ja löytäisi paikkansa sieltä. Ja ennen kaikkea hän toivoi, että Alistair voisi antaa hänelle anteeksi. Hän ei kestäisi, jos poika vihoittelisi hänelle lopun elämäänsä…
A/N: Aluksi tämän piti osallistua Inspiroidu musiikista -haasteeseen, mutta huomatessani, miten löysästi tämä enää liittyi suunnittelemaani kappaleeseen, oli pakko vetää tämä pois.
Minua on aina kiehtonut miettiä, miten paljon Eamon on kasvattanut Alistairia, ja miten läheisiä he ovat olleet. Enkä voi Originsia pelatessani olla miettimättä, miten tärkeä Alistair on Eamonille vielä kymmenen vuoden jälkeen, vaikka Alistair onkin jo aikuinen.
Hyvästit
Arl Eamon pidätteli huokaustaan kuunnellessaan esittelyä Bournshiren luostarista ja tulevista opinnoista. Valoivatko he innostusta uuteen opiskelijaansa vai uskoa kasvatti-isälle? Eamon ei ollut varma.
Kulmat kurtistuivat pienestä huolesta katsellessaan noita haarniskoihin pukeutuneita temppeliherroja, jotka olivat Redcliffen hallitsijan pyynnöstä tänne tulleet. Miksi se ei enää tuntunut niin hyvältä suunnitelmalta, kuin se oli jonkin aikaa sitten tuntunut? Eamonia ei edes lämmittänyt kuulla, että luostarissa oli myös nuoria pojankoltiaisia.
Mies vilkaisi kymmenvuotiasta poikaa, joka ei suostunut vieläkään vastaamaan hänen katseeseen. Tuo katseli tiiviisti jonnekin toisaalle, mutta Eamon näki selvästi, miten vaitonainen rajuilma myrskysi pojan sisällä. Hän ei edes kuunnellut aikuisten ritarien puheita, Eamon tajusi.
”Mikäli kysyttävää ei ole, niin meidän on aika lähteä”, yksi heistä sanoi kolmen muun astellessa portteja kohti. Puhuja vilkaisi kovin reippaan oloisesti Alistairia. ”Yö on vasta aluillaan ja edessä on pitkä matka.”
Viime hetken katumus iski. Oliko Eamon tehnyt oikein? Katse laskeutui vaaleahiuksiseen poikaan, joka tuijotti vieläkin tiiviisti yhtä muurin kulmaa. Hän halusi Alistairin tietävän, että hän välitti pojasta, vaikka olikin päättänyt lähettää hänet Isolden tahdosta luostariin. Ei se ollut ilkeyttä. Se oli vain ratkaisu, joka olisi kaikille eduksi. Ja ehkä siitä olisi Alistairille hyötyäkin, ainakin näin Eamon halusi ajatella.
Kaikki olisi nyt enää Alistairista kiinni.
”Alistair”, mies sanoi lopulta, yrittäen saada pojan huomion itseensä. Alistair kohtasi Eamonin katseen. Poika oli edelleen vihainen, se näkyi. Eamon tunsi, miten hänen sydämensä halkeili entisestä enemmän. Alistair ei halunnut tätä.
Mutta Eamon piti edelleen kiinni ajatuksesta, että tämä olisi Alistairin parhaaksi joka asian suhteen. Sitä paitsi tämä opettaisi pojalle paljon enemmän kuin Eamon voisi opettaa. Kunhan poika vain ymmärtäisi sen.
Mies kyykistyi ja tarttui poikaa olkapäistä kiinni, pitääkseen tuon paikoillaan, jotta voisi hyvästellä – vaikka tulisi hän silti katsomaan Alistairia.
”Alistair, poikaseni”, hän aloitti yrittäen pehmittää poikaa parhaansa mukaan. Hän ei halunnut Alistairin lähtevän niin vihaisena. ”Tulet varmasti viihtymään Bournshiressä. Opit varmasti paljon, ja…” Eamon piti pienen tauon. ”Ja siellä on paljon sinun ikäisiäsi poikia.” Hän loi Alistairille rohkaisevan hymyn. ”Ajattele, miten paljon voit saada ystäviä. Et ole koskaan yksin.”
Mies katseli pojan kasvoja, jotka olivat hieman kääntyneet poispäin Eamonista, vältelläkseen miehen katsetta. Eamon odotti niiden pehmenemistä: odotti silmiin jonkinlaista innostusta tai toivonkipinää, pientä hymyä, jotain nokkelaa huomautusta… Mutta ei. Kulmat pysyivät edelleen kurtussa, suupielet hieman alaspäin kääntyneinä, ja suu tiukasti kiinni.
Ja Eamonista alkoi tuntua vielä pahemmalta Alistairin puolesta.
”Kuule Alistair”, mies huokaisi lopulta, mutta ei saanut pojan katsetta itseensä. ”Se kaikki on nyt ihan sinusta itsestäsi kiinni. Tämä koko harjoittelu ja kaikki muu, ne tulevat olemaan hauskaa, kun teet siitä hauskaa.” Alistair ei vieläkään irrottanut katsettaan siitä jostain, mitä niin tiiviisti sitten tarkkailikin. ”Se tulee olemaan hankalaa, jos teet siitä hankalaa. Mutta siitä voi tulla hauskaakin. Usko minua, Alistair. Vain sinä itse voit vaikuttaa siihen, millaista sinulla tulee olemaan siellä. Heistä tulee… perheesi. Uusi kotisi.”
Viimeinkin pojan kasvot kääntyivät takaisin Eamonin puoleen, vaikka ilme ei ollut vieläkään muuttunut. Mies kuitenkin toivoi, että poika oli kuunnellut, ja edes ajatteli asiaa.
”Tämä on mahdollisuus, Alistair. Sinusta on mahdollista tulla jotain suurta, paljon enemmän kuin… kuin pelkkä tallipoika”, mies yritti kannustaa. ”Sinusta tulee temppeliherra. Ritari, joka oppii käyttämään miekkaa ja kilpeä, kulkemaan ylväässä haarniskassa, ja taistelemaan itsensä ja muiden puolesta.” Eamonin hymy leveni kasvoilla, kun hän mietti, mitä kaikkea Alistair voisi tulla tekemään elämänsä aikana. ”Sinusta tulee vielä sankari! Sankari, jonka kaikki muistavat siitä, miten olet puolustanut heikompia. Puolustanut niitä, jotka apua tarvitsevat.” Ja hetken mietinnän jälkeen hän jatkoi: ”Ja olisimme kaikki sinusta ylpeitä, Alistair. Äitisi, isäsi… minä ja Teagan…”
Ruskeat silmät tuijottivat Eamonia, ja hetken mies jo toivoi onnistuneensa, mutta sen sijaan poika käänsi katseensa pois – ja jatkoi murjottamista.
”No niin, poika… Alistairhan se oli?” heidän seuraansa jäänyt ritari sanoi reippaasti. Eamon nousi ylös samaan aikaan kun Alistair käänsi katseensa tuohon temppeliherraan. ”Uusi kotisi odottaa sinua.” Ritari kallisti hieman päätään hymyillen. ”Tahdotko vielä sanoa jotain hyvästeiksi?”
Alistair laski katseensa, eikä sanonut mitään.
”Me tulemme katsomaan sinua, Alistair”, Eamon lupasi, vaikka pelkäsi sen lupauksen menevän kuuroille korville. Eikä poika vieläkään katsonut häneen.
”Pidämme hänestä kyllä huolta, herrani. Voitte luottaa siihen”, ritari lupasi, löi nyrkkinsä rintaa vasten ja kumarsi pienesti. Sitten hän suoristautui ja laski katseensa poikaan. ”No niin, mennäänhän sitten”, ritari sanoi laskien kätensä Alistairin selälle, kuin pitäen huolen, että poika varmasti seuraisi. ”Tulet varmasti viihtymään Bournshiren luostarissa…”
Eamon katseli, miten ritari johdatti Alistairia kohti Redcliffen linnan portteja, muiden temppeliherrojen luokse. Miten poika tulisi oikein pärjäämään? Kuinka hänen oikein kävisi? Eamonista tuntui pahalta ajatella, että se oli hänen vikansa, jos Alistairille sattuisi jotakin, jos poika ei olisikaan tarpeeksi vahva, tai…
Sitten hän huomasi, miten poika vilkaisi olkansa yli taakseen. Hän huomasi, miten tuo vihainen ilme oli vaihtunut surulliseksi ja huolestuneeksi, ja se sivalsi miehen sisintä entisestään. Hänen tulisi vetää käskynsä takaisin, ottaa Alistair takaisin siipiensä suojaan, pitää poika juuri siellä, missä hänen kuuluikin olla. Hän pyytäisi anteeksi, pistäisi Isolden hyväksymään sen, että Alistair asuisi heidän kanssaan, olisi osa perhettä, jota Alistairilla ei ollut ilman häntä, ilman heitä…
Sen sijaan hän kuitenkin päätti hymyillä pojalle rohkaisevasti. Sinä pärjäät kyllä. Olet vahva.
Hitaasti poika käänsi katseensa, ja pää painuksissa seurasi isoja ritareita kohti yön syleilemää tietä. Hymy katosi miehen kasvoilta huolen vallatessa hänen mielensä. Kunpa Alistair tulisi viihtymään, saisi ystäviä ja löytäisi paikkansa sieltä. Ja ennen kaikkea hän toivoi, että Alistair voisi antaa hänelle anteeksi. Hän ei kestäisi, jos poika vihoittelisi hänelle lopun elämäänsä…
”Hän lähti viimeinkin.”
Eamon sulki hetkeksi silmänsä ja kokosi itsensä hiljakseen. Sitten hän kääntyi Isolden puoleen.
”Niin hän teki”, hän vastasi ja teki kaikkensa, ettei katsoisi enää tielle naisen nähden.
Naisen kasvoille ilmestyi hymy – turhan leveä Eamonin makuun. ”Teit ihan oikein, kultaseni”, Isolde sanoi koskettaen kädellään miehensä käsivartta. ”Näin on parempi.”
Meille kaikille, Eamon ajatteli, mutta sanoi: ”Tiedän.”
Isolde hymyili hänelle viehkeästi ennen kuin nosti katseensa pimeälle taivaalle. ”Täällä alkaa tulla kylmä”, hän sanoi. ”Palataan takaisin sisälle.”
He astelivat takaisin linnan ovelle, jolla Eamon kääntyi vielä kerran vilkaisemaan porteille, jotka sotilaat olivat laittaneet jo kiinni. Kunpa Luoja seuraisi Alistairin askelia, pitäisi pojan poissa ongelmista, ja hyvässä turvassa.
