kirjoittaja: Koiranruusu
beta: opettajakaverit
Ikäraja: K-11
Tyylilaji: Historiallista draaman poikasta
Varoitukset: Pieniä yleismainintoja väkivallasta, mutta ei mitään tarkasti tai vähemmän tarkasti kuvailevaa.
Tiivistelmä: Hiljaa kuin varas hän pukeutui ja kulki huoneen poikki porstuan ovelle, matkalla hän nappasi edellisen illan tähteitä pöydältä evääkseen. A/N: Tämä tarinan poikanen osallistuu
Aikakausihaasteeseen ajanjaksonaan Suomen kohtalo 1790-1809 tavallisen tallaajan näkökulmasta, pääosin pieninä pohdintoina viimeisimmän mullistuksen lähestyessä. Lyhythän tämä on, mutta itse pidän tästä ja kiinnostaa kuulla, mitä fiksut finiläiset ovat tästä mieltä. Joten ruinaan mitä kauneimmin palautetta
Kuninkaantien kuriiri
Kukko kiekaisi kuuluvasti ja Luukas sai vaivoin kammetuksi itsensä ylös laverilta. Kestikievarissa oli hiljaista. Luukas oli ainoa vieras tällä hetkellä eikä hänkään viipyisi kuin tämän yhden yön. Hiljaa kuin varas hän pukeutui ja kulki huoneen poikki porstuan ovelle, matkalla hän nappasi edellisen illan tähteitä pöydältä evääkseen. Vielä ulko-ovella hän varmisti, että sinetöity kirjenippu oli turvallisesti hänen paitansa alla piilossa.
Luukas oli ikäänsä nähden kokenut kuriiri. Hän oli niin tavallisen näköinen matkalainen, ettei kukaan kiinnittänyt häneen mitään huomiota ja hän saattoi näin ollen kuljettaa arkaluonteisiakin viestejä Ruotsin, Suomen ja Venäjän alueella. Muutama vuosi sitten hän välitti upseerien ja itsenäisyysmielisten viestejä Anjalan-liitosta. Nyt hänen kupeellaan oli kiinnitettynä Napoleonin ja Aleksanteri I:n Tilsitin neuvottelujen salaisia asiakirjoja. Nämä paperit oli kuljetettava säätyjen edustajille, sillä ne sisälsivät keisarin ehdotuksen Porvoon valtiopäivien järjestämisestä. Säädyt puolsivat Suomen liittämistä Venäjään ja vaikka sota oli vielä kesken, oli jo aivan selvää, ettei Suomea enää liitettäisi Ruotsiin.
Puolenpäivän aikaan Luukas oli jo ohittanut Mustion kartanon tilukset ja seuraavaksi matkansa varrelle sattuisi Kirkkonummi-niminen kylä. Kylää lähestyessään hän näki jo kaukaa kukkulan laella kirkon kunnioitusta herättävän hahmon. Oli sunnuntai ja hän oli ollut matkalla aamusta alkaen. Niinpä jumalanpalvelus oli jäänyt väliin. Omaatuntoaan rauhoittaakseen hän päätti käydä tuossa vanhassa kivikirkossa rukoilemassa.
Sidottuaan hevosensa, 18-vuotiaan ruuna Hermannin vaahteran varjoon, Luukas käveli kohti kirkon suuria ovia. Varovaisesti hän raotti toista raskaista ovista ja astui kirkon hiljaiseen hämärään. Hetken Luukas seisoi keskikäytävällä hämmästyksen halvaannuttamana. Muistaessaan missä oli, hän tempaisi lakkinsa kiireesti pois päästään paljastaen oljenvärisen hiuspehkon. Kirkon komeus ja suuruus olivat tehneet häneen syvän vaikutuksen. Pää painuksissa hän lähestyi alttaria vilkuillen koko ajan herkeämättä ympärilleen nähdäkseen jokaisen yksityiskohdan tästä kauniista pyhäköstä.
Luukas istuutui ensimmäiseen penkkiriviin ja risti karheat kouransa. Herra tietäisi, oliko hän oikealla asialla. Itse hän ei ollut enää varma. Jospa Kustaa Aadolf olisikin parempi hallitsija kuin edeltäjänsä tai parempi kuin Aleksanteri I? Mistä sitä tietäisi, mitä huominen toisi tullessaan. Pitäisikö Aleksanteri lupauksensa? Vai pettäisikö hän niin kuin oli nyt Kustaan pettämässä. Tuskinpa monikaan asia muuttuisi, ei ainakaan ne mitkä olivat Luukkaalle tärkeitä. Ei Aleksanterikaan mahtavuudessaan pystyisi takamaan leivän riittämistä koko talveksi. Eikä Aleksanteri voisi estää Lundmanin tilanhoitajaa pieksämästä juovuspäissään Luukkaan siskoa kymmenettä kertaa siitä, ettei tämä suostunut hänelle.
Ajatus tilanhoitajasta sai Luukkaan raivoihinsa. Hän puristi käsiään tiukemmin ristiin hillitäkseen halunsa hajottaa ensimmäisen tavaran mikä eteen sattui. Oli parasta unohtaa tilanhoitaja. Hänen takiaanhan Luukas oli kylästä maailmalle lähtenyt. Äiti oli nähnyt poikansa vihan ja arvannut, ettei siinä hyvin kävisi. Jos poika jäisi kylään, joku saisi kärsiä enemmin tai myöhemmin. Äiti halusi varmistaa, ettei kärsijä ainakaan ollut hänen poikansa. Kyynel pakotti Luukkaan silmäkulmassa. Kotikylää oli jo ikävä, vaikka hän oli kulkenut maailmalla jo kaksikymmentä vuotta. Perheestään hän ei ollut kuullut mitään. Äidille oli turha kirjoittaa. Tämä kun ei osannut lukea eikä kirjoittaa. Eikä Luukkaalle voinut kirjeitä lähettää, kun ei ollut paikkaa, jossa hän olisi viikkoa kauemmin oleskellut.
Lämmin käsi laskeutui Luukkaan olalle ja hän käänsi katseensa nopeasti kohti tulijaa. Pappi seisoi hänen vierellään lempeästi hymyillen.
- Älä hätäile nuori mies. Tulin vain sanomaan, että minun olisi lukittava kirkon ovet, mutta se voi odottaa siihen asti kun olet valmis.
- Ei, ei minulla mitään sellaista. Täytyy jatkaa matkaa. Anteeksi jos vaivasin, Luukas sanoi ja nousi heti lähteäkseen.
Pappi seurasi häntä ovelle. Portailla Luukas kääntyi pappiin päin ja nyökkäsi kiitokseksi. Hän oli jo kääntynyt lähteäkseen, kun pappi vielä sanoi hiljaa.
- Kaikki on kääntynyt paremmaksi. Sinua kaivataan jo kotiin. Saata tehtäväsi päätökseen ja kiirehdi perheesi luo. Aikaa ei ole hukattavaksi, poikani.
Luukas käännähti kannoillaan kysyäkseen, mistä pappi tiesi kaiken hänestä. Kirkon kynnys oli kuitenkin autio ja ovi edelleen raollaan eikä sisälläkään näkynyt ketään.
Luukas painoi lakin päähänsä ja käveli mäen alas vaahteran luo, jossa Hermanni odotti kaarnaa järsien. Luukas kääntyi vielä kerran katsomaan kirkon ovelle, muttei vieläkään nähnyt ketään. Ajatuksiinsa vajonneena hän nousi Hermannin selkään ja ohjasi sen askeleet Kuninkaantietä itään.