Sarazanmai: Haudalla (Isoveli ei ansaitse edes kukkia) (K-11, Tooi, oneshot)

[Larjus]

Title: Haudalla (Isoveli ei ansaitse edes kukkia)
Author: Larjus
Chapters: Oneshot
Fandom: Sarazanmai
Characters: Kuji Tooi
Genre: Tummasävyinen drama, deathfic
Rating: K-11
Warnings: Maininnan tasolla itsemurha (ja kaikkea muuta mukavaa), spoilaa myös sarjan loppua
Disclaimer: Sarazanmai hahmoineen päivineen kuuluu Ikuhara Kunihikolle ja muulle staffille, tämä fici minulle. En ole saanut rahaa tämän kirjoittamisesta.
Summary: Tooin ensimmäinen vierailu Chikain haudalla.

A/N: Sarazanmai on valehtelematta yks hämyimmistä animeista, mitä oon ikinä nähnyt (siitä sais kyl ehk parhaimmat ”out of context” -screenshotit ), mutta samaan aikaan se on ihan mielettömän syvällinen ja upee. Ja vaikka hahmokaarti ei iso olekaan, mä tykkään kaikista, varsinkin Tooista. (Tai no, saukot on ihan tyhmiä.)

Tää ei ole ensimmäinen Sarazanmai-fici, jonka olen ideoinut, mutta ensimmäinen joka tulee näkemään päivänvalon. Tämän kirjoittaminen oli poikkeuksellisen työlästä, kohdat hyppi paikasta toiseen, paljon poistin, kirjoitin uutta ja uusiksi, enkä vieläkään tiedä, olenko tyytyväinen. Yleensä kirjoitan aika suoraan valmista tekstiä, mutta kun tää ei ole sitä kivaa helppoa ja söpöä arkifluffia mitä eniten tuotan (vaan lähinnä ruotii Tooin suhdetta veljeensä ja heidän mennyttä elämäänsä), niin kirjoitusprosessikin on pakosti erilainen. Omalla tavallaan ihan virkistävä kyllä, vaikka samaan aikaan hakkasin päätäni näppäimistöön tämän kanssa. Loppu varsinkin oli ihan helvettiä kirjoittaa, kun mulla oli samaan aikaan sekä sata mahdollista lopetusta että ei sitten niin yhtään.

Mukana Multifandom-haasteen neloskiekalla.



Haudalla (Isoveli ei ansaitse edes kukkia)


Tooi ei ole koskaan ennen käynyt Chikain haudalla. Aluksi syynä ehti muutaman vuoden verran olla nuorisovankila. Sen jälkeen hänellä ei syitä ole ollut, vain oma valinta olla menemättä. Hän pelkää, että haudalla vierailu herättäisi hänessä liikaa kipeitä muistoja menneisyydestä, vaikka isoveli ja kaikki tähän liittyvät muistot ovatkin hänen ajatuksissaan oikeastaan aina.

Kolme vuotta Tooi epäröi, mutta lopulta, täytettyään kaksikymmentä, hän ottaa selvää siitä, missä veljen hauta on (ja että sellainen ylipäätään on olemassa). Hautapaikka löytyy, eikä se ole sama kuin äidillä ja isällä, mutta ehkä niin on parempi. Ehkä todella on hyvä, ettei Chikailla ole sellaista yhteyttä vanhempiinsa. Tämä ansaitseekin olla yksin, erillään, hylättynä.

Tooi on melko varma, että hän on ensimmäinen vierailija isoveljen haudalla. Ei näy merkkiäkään siitä, että joku olisi ainakaan viime aikoina käynyt siellä kunnioittamassa Chikain muistoa, tuskin koskaan. Miksipä kukaan edes olisi käynyt siellä? Ei Chikailla ollut eläessään ystäviä. Oli ollut vain päätä vadille vaativia vihollisia ja liittolaisia, jotka nekin aina lopulta puukottivat selkään (joskus jopa kirjaimellisesti). Ja hän: pikkuveli, joka oli ollut valmis tekemään rakkaan isoveljensä vuoksi mitä vain.

Hautausmaalla on hiljaista, suorastaan autiota. Ympärilleen katsellessaan Tooi huomaa siellä vain muutaman ihmisen, ja nämäkin ovat niin kaukana, että näyttävät hänen silmissään pieniltä kuin kärpäset. Tuuli suhisee hänen korvissaan, sää on kylmä ja kirkas, ja hän palelee. Hänen takkinsa on aivan liian ohut kirpeään kevättalveen, mutta muutakaan hänellä ei ole, eikä palelu ole ajamassa häntä pois veljensä haudan luota, ei nyt kun hän on sinne viimein päässyt. Hänet saisi karkottaa sieltä pois jokin aivan muu.

”Hei, niisan”, Tooi aloittaa hiljaa käheällä äänellään. Hän tohtii puhua, kun kaikki muut ovat niin kaukana, eivät kuule. ”Et varmaankaan odottanut minun koskaan tulevan tänne kaiken tapahtuneen jälkeen. Välillä ajattelinkin etten tulisi, mutta… tulinpa kuitenkin. Katsomaan, mitä sinusta on jäljellä.”

Mielessä välähtää kuva Chikain verisestä ruumiista, ja Tooi vaikenee. Kädet puristuvat refleksinomaisesti nyrkeiksi, kun hän yrittää jotenkin hallita kehoaan ja sen reaktioita. Tätä hän pelkäsikin; juuri tämän takiahan hän ei ole haudalla ennen käynyt.

Hän muistaa, hän kyllä muistaa. Aivan kaiken.

Joissakin muistoissa hän ja Chikai pelaavat yhdessä jalkapalloa, pyydystävät kultakaloja matsurin juhlahumussa ja loikoilevat kesänurmikolla pilviä katsellen. Joissakin he kasvattavat kannabista, kiristävät rahaa aseilla uhaten ja vesikiduttavat niitä, jotka ovat Chikain uhreiksi valikoituneet. On muistoja joissa Chikai vetää hänet lujaan mutta lempeään karhunhalaukseen, muistoja joissa tämä kutsuu häntä heikoksi ja hyödyttömäksi. Muisto äidin koruja varastavasta isoveljestä. Muisto kissanpennusta, jota he yhdessä hoitavat. Muisto ladatusta aseesta, jolla Chikai osoittaa häntä, valmiina ampumaan. Muisto siitä, miten tämä lopulta tuleekin itse ammutuksi.

”Vaikka sinä sanoitkin vain käyttäneesi minua oman etusi tavoittelemiseksi ja teit mitä teit, minä tiedän, että oikeasti sinä rakastit minua”, Tooi sanoo hauraasti muistellessaan sitä yötä, kun Chikai sai surmansa. On vaikea puhua, mutta hän puhuu silti. Hänen on pakko. ”Ja minä rakastan sinua.”

Olisi vain helppo vihata veljeä ja tämän kauheita tekoja, ehkä jopa unohtaa tämä kokonaan, mutta Tooi ei siihen kykene. Hän kyllä tietää, että Chikai on syyllinen (melkein) kaikkiin hänen kurjiin kokemuksiinsa, kaikkiin traumoihinsa, jokaiseen menetettyyn vuoteen. Mutta siltikään hän ei voi muuta kuin rakastaa veljeään.

Tooi näkee mielessään valokuvan, jota Chikai oli kantanut aina mukanaan ja joka on nyt hänellä tallessa, kotona yöpöydän ylimmässä laatikossa. Valokuvan, jonka hän itse poimi Chikain verisestä rintataskusta tämän vaikertaessa vielä viimeisiä sanojaan. Valokuvan, joka on sotattu tussilla niin, että siitä erottaa enää vain pikku-Tooin pyöreät, iloiset kasvot.

Tooi puree hampaansa yhteen, yrittää siten estää silmäkulmiin puskevia kyyneleitä. Taistelu on turhaa, sillä lopulta silmät kuitenkin alkavat vuotaa, ja poskipäät kastuvat suolaisista surun ja ikävän kyynelistä.

Kunpa he olisivat aina voineet elää normaalina, onnellisena perheenä. Kunpa vanhemmat eivät olisi saaneet taakakseen ystäviensä velkoja ja tappaneet itseään, kunpa Chikai ei olisi valinnut rikoksen tietä rahaa saadakseen ja lopulta kuollut väkivaltaisesti valintansa myötä. Kunpa hän itse olisi voinut tehdä jotain – jotain muuta kuin mennä mukaan veljen hämäriin bisneksiin.

Tooi pyyhkii kyyneleitä poskiltaan ja yrittää parhaansa mukaan sietää tuskasta ja ikävästä vaikertavaa sydäntään. Kylmästä hän ei enää välitä, vaikka se saakin hänet tärisemään. Ainakin Tooi uskottelee itselleen, että tärinä johtuu koleasta säästä. Hän tuijottaa Chikain yksinäistä hautaa ja miettii, mitäköhän veli hänelle sanoisi, jos voisi tuonpuoleisesta käsin puhua. Pahoittelisiko tämä tekojaan? Vai vieläkin moittisi häntä liian heikoksi ja hyväksi maailmaan, jossa vain vahvat ja pahat selviävät?

Mutta silti hän on heistä kahdesta se, joka on nyt elossa.

Ehkä hän onkin vahva.

”Mutta et sinä ollut heikko”, Tooi kuiskaa kuin Chikai olisi hänen vierellään, vaikka niin ei olekaan. Mutta ehkä veli kuulee hänet sieltä, missä nyt ikinä onkaan – jos ylipäätään on päässyt minnekään kuolemansa jälkeen. ”Saamarin itsepäinen kylläkin.”

Ja ehkä se olikin ollut Chikain heikkous. Muutoinhan tämä olisi suostunut menemään sairaalaan ja ehkä jäänyt henkiinkin, sen sijaan että vain vuosi kuiviin tyhjän vesibussin katolla. Tarkat, muistojen luomat mielikuvat veljen verisestä ruumiista saavat Tooin voimaan pahoin.

”Mutta nyt sinulla on viimein rauha”, hän sanoo vielä, yrittää sanoillaan tavoitella rauhaa itselleenkin. Se onnistuu vain vaivoin, jos lainkaan, ja hän painaa katseensa maahan. Uudet kyyneleet kirvelevät hänen silmissään.

Tooi tietää, ettei ole ollut Chikain haudalla kauaa, mutta sekin alkaa olla jo tarpeeksi. Hän astuu askeleen taaksepäin ja nostaa katsettaan sen verran, että näkee haudan edessä olevat tyhjät, kiviset vaasit. Kukkia niissä ei ole koskaan ollutkaan, ja Tooista tuntuu, että niin tulee olemaan jatkossakin. Ei veli ansaitse kukkia.

”Minä menen nyt”, Tooi ilmoittaa kääntäen haudalle selkänsä. ”Mutta en sano hyvästejä”, hän lisää vielä vilkaisten taakseen. Sitten hän lähtee kävelemään pois hautausmaalta niin nopeasti kuin kehtaa.

Hyvästien sanominen olisikin ollut täysin turhaa, sillä Chikai ja tähän liittyvät muistot pysyvät hänen mielessään. Hän ei unohda, vaikka veli vielä eläessään niin aina väittikin. Haudalla käynti yksistäänkin todistaa sen, ja kotimatkalla Tooi päättää raivaavansa olohuoneen lipaston päällisen ja pyhittää sen Chikain muistolle, vaikkei olekaan varma, onko hänellä mitään sopivaa sitä varten.

Ei sillä, että veli hänen mielestään edes ansaitsisi kotialttaria, kun ei ansainnut niitä kukkiakaan. Mutta rakkaudessa ei olekaan kyse siitä, mitä kukakin ansaitsee, vaan siitä, mitä on toisten vuoksi valmis tekemään.

Ja sen asian suhteen Tooi on edelleen aivan niin kuin oli kymmenen vuotta sittenkin.

Pikkuveli, joka on valmis tekemään rakkaan isoveljensä vuoksi mitä vain.

[Hopearausku]

En ole ikinä Sarazanmaita katsonut, mutta tämän otsikko kuulosti niin kauniille, että päätin kumminkin lukaista tämän - ja se oli selkeästi hyvä päätös, koska tämä oli hirveän kaunis ficci ja aukeni aika hyvin ilman fandomtuntemustakin ♥

Joissakin muistoissa hän ja Chikai pelaavat yhdessä jalkapalloa, pyydystävät kultakaloja matsurin juhlahumussa ja loikoilevat kesänurmikolla pilviä katsellen. Joissakin he kasvattavat kannabista, kiristävät rahaa aseilla uhaten ja vesikiduttavat niitä, jotka ovat Chikain uhreiksi valikoituneet.

Tekisi mieli lainata koko kappale, johon nämä virkkeet kuuluivat, koska tämä muistojen välisen kontrastin luominen on mielestäni hirveän hienosti toteutettu! Ihan meni kylmiä väreitä selkäpiitä pitkin. Näiden kahden veljessuhde on kuvattu todella kauniisti niin ihanine kuin raakoine puolineen. Ja rakkaudentunnustukset! Ah, juuri tuollaistahan sisarussuhteet ovat, välillä tappelua, mutta silti välittämistä pohjimmiltaan ♥

Mutta silti hän on heistä kahdesta se, joka on nyt elossa.

Ehkä hän onkin vahva.

Ai että mikä oivallus <3 tämän tekstin perusteella tekisi mieli sanoa, että kyllä sinä Tooi olet vahva ja ihana.

Ja lopetus! Tooi vaikuttaa niin hirveän suloiselle hahmolle, tulee ihan mieleen oma veljeni. Kiitos tästä lukukokemuksesta ja siitä, että taisin tämän myötä löytää uuden animen katsottavaksi

[Kaarne]

Kommenttikampanjasta hei! Piti poimia tää fic jo ihan siitä syystä, että aikanaan tosiaan sun toiveesta kirjoittelin Kuuden lauseen lahjoihin tästä fandomista. Silloin katsoin pari traileria ja Youtube-klippiä ja luin Wikipedia-artikkelin, mutta nyt päätin, että ennen tän tekstin lukemista katson myös pari jaksoa itse sarjaa. Siksi tässä kommentissakin vähän kesti, pahoittelut! Mutta sarja oli kyllä ehdottomasti katsomisen arvoinen ja aion jatkaa sen kanssa loppuun, joten säkin voisit vaikka kirjoittaa lisää ficcejä, niin mulla on niitä luettavaksi sitten, kun saan katsomisprojektin päätökseen joskus hamassa tulevaisuudessa.  (Tai no, voinhan mä lukea niitä matkan varrellakin, koska mua nyt ei sinällään spoilerit haittaa. )

Mua alkoi vähän itkettää tätä ficciä lukiessa itsekin, snif. Mutta silleen katharttisella, hyvällä tavalla, mikä on sun (harvoille) surullisemmille ficeille ominaista. Tässä oli jotenkin sellainen hauras ja haikea tunnelma, vähän niin kuin sellainen kirpeän keväinen, aivan kuten säätä tässä tekstissä itsekin kuvailit. Ja sellainen, että se sopi hyvin kohtaukseen hautausmaalla. Musta on oikeastaan jännää, miten vahva se tunnelma oli, vaikket oikeastaan tuota ympäristöä mitenkään hirveästi kuvaillut! Mutta no, alan olla tottunut siihen(kin) sun teksteissä, että se tunnelma ja mielikuva voi syntyä muutamallakin lauseella hyvin taidokkaasti.

Tooia kävi kyllä sääliksi. Ja käy myös sarjassa, oivoi. Mutta minusta hän vaikutti tässä omalta itseltään (sen verran, mitä nyt hahmosta suppealla kokemuksellani tiedän), ja tuo suhde Chikaihin on kyllä todella traaginen! Pidin myös siitä, että otsikko antaa vähän olettaa vielä kalseampaa suhtautumista, mutta sitten tämä teksti lopulta kääntyykin haikeaksi ja siihen, että Tooi päättää rakentaa isoveljelleen muistonurkkauksen. Tää herätti mut myös pohtimaan filosofisesti sitä, missä määrin lapsia ja nuoria voi pitää vastuullisina siitä, että he ajautuvat tuollaisiin synkkiin ja vaikeisiin tekoihin, ja missä määrin sen syyn voi vierittää olosuhteille. Selvää on musta ainakin se, ettei syy ole todellakaan enimmäkseen heidän, ja Tooin ja Chikain tapauksessa se on varmasti aika vaikea hahmottaa.

Tää oli musta tosi eheä kokonaisuus, joten mun mielestä (vaikkei sillä mielipiteellä väliä olekaan ) tähän voi olla erittäin tyytyväinen! Tää on tummasävyisyydessään ja surullisuudessaankin jotenkin myös yllättävän lohdullinen fic. Ehkä just sen vuoksi, että lukijana sain aidosti pysähtyä tähän kohtaukseen, jakaa Tooin surun ja itkeäkin vähän. (Mä arvostan todella paljon sellaisia tekstejä, jotka saavat mut itkemään! Se on vaan niin puhdistavaa välillä.)

Kiitos tästä! ♥ Todellakin tykkäsin!

[Larjus]

Hopearausku: Ihan mahtavaa kuulla, että tämä houkuttelee katsomaan Sarazanmain! Suosittelen lämpimästi, vaikka se pintapuolisesti vähän hämy sarja onkin (muistan nauraneeni kuin hullu koko ekan jakson, ja siskoni, jonka kanssa sen katsoin, vain tuijotti ruutua hyvin hämillään) Ja vaikka tämä fici spoilereita sisältääkin, yllätyksiä riittää kuitenkin.

Tooilla ja Chikailla oli todella mielenkiintoinen veljessuhde. Kontrastia todellakin riitti. Suurin osa noista luetelluista jutuista on suoraan sarjan canonista tai sitten vähintäänkin siitä sovellettu, joten selväksi kyllä tulee, miten erilaista se elämä oli ennen ja jälkeen vanhempien kuoleman (koska sen myötä kaikki oikeastaan muuttui). Sisarussuhteet ovat kyllä ilmankin monitasoisia, tappelua ja ilkeilyä riittää, mutta pohjimmiltaan sitä välitetään ja rakastetaan. Niin välitti ja rakasti Chikaikin, vaikka käytös joskus täysin päinvastaiseen vihjasikin. Joskus on vain helpompi esittää kylmää.

Ja siis joo, Tooi on ihan mielettömän suloinen hahmo! Vaikka kokemukset ja olosuhteeet ovatkin häntä kovettaneet, mutta rakentamansa kuoren alla sisimmässään hän on hyväsydäminen ja lempeä :3 Ja ehdottomasti vahva! Hauska kuulla, että sinulle tulee hänestä mieleen veljesi, musta on aina kiva, kun fiktiivisistä hahmoista löytää paljon sitä tuttua mitä oman lähipiirin ihmisissä on.

Ihana että tykkäsit tästä. Kiitos ♥


Kaarne: Mä muistan kun kirjoitit mulle tästä Kuuden lauseen lahjoihin! Oi että ku se teki mut iloiseksi. Huikeeta kuulla, että tämä on saanut sinutkin kiinnostumaan Sarazanmaista, ehdottomasti suosittelen sitä sinullekin. Ja vai että lisää ficejä... Itse asiassa mulla on jotain mielessä, kun en mä niitä muita ideoitani tästä sarjasta halua tyystin hylätä. Kuha vaa lupaat lukea ja kommentoida niitä sitten (Koska enhän mä tietenkään muuten niitä oo kirjoittamassa )

Ja siis ää mä en ehkä kestä tota sun kommenttia! Kirjoitat aina niin kauniita kehuja mun ficeistä ja siitä, miten ylipäänsä kirjoitan ja käsittelen asioita... Olen niin otettu! 😭😭 ♥ Tää on tosiaan niitä mun harvoja surumielisimpiä ficejä, kun yleensä suosin kaikkee hyvän mielen höpöä (koska kirjoittamisen ainoa tavoite mulle on oikeestaan vain tuottaa mulle iloa ja hyvä mieli, ja helpomminhan sen iloisilla teksteillä saavuttaa). Oon melkee typertynyt kommentistasi ja kehuistasi, mut vain hyvällä tavalla! Oikeestaan aika ihanaa, että tää alkoi sua itkettää, onhan aihekin sellainen, että se nostaa tunteet helposti pintaan. On hienoa, kun saa muissa aikaan moisia tunnereaktioilla ihan vain jostain animehahmoista kirjoittamalla.

Tooia käy kyllä munkin sääliksi. Miten erilaiseksi hän olisi voinut kasvaa, jos vanhemmat eivät olisi tappaneet itseään ja Chikai kääntynyt rikoksen tielle... :< Tooin ja Chikain suhde on musta hieno kaikissa kontrasteissaan, ja sitä tavoittelin myös otsikon ja itse ficin suhteessa. Tooi myös ajattelee veljestä samaa aikaa vähän kolkosti (että tämä ansaitseekin yksinäisen ja hylätyn haudan kaukana muusta perheestä) mutta kuitenkin lämpimästi, koska kaikesta pahasta ja virheistä huolimatta tämä oli (ja on) hänelle tärkeä ja rakas.

Tää herätti mut myös pohtimaan filosofisesti sitä, missä määrin lapsia ja nuoria voi pitää vastuullisina siitä, että he ajautuvat tuollaisiin synkkiin ja vaikeisiin tekoihin, ja missä määrin sen syyn voi vierittää olosuhteille.

Oi miten hienoa, että tää sai sut taipumaan syvempiinkin pohdintoihin! Olosuhteet tosiaan vaikuttavat paljon siihen, millaisia valintoja henkilöt tekevät eri tilanteissa. Lapset ovat kyllä aika helposti taivuteltavissa mukaan/omalle puolelle, ja esim. Tooilla oli se tilanne, että ei hänellä loppujen lopuksi ollut muita kuin Chikai, ja on mielestäni aika luonnollista, että siinä vaiheessa valitsee sen minkä velikin. Chikainkin uskon toimineen lähinnä olosuhteiden pakosta valitessaan rikollisuuden rahaa saadakseen, koska ero aiempaan on niin räikeä, mutta siinä vaiheessa hän oli jo parikymppinen, jolloin luulisi harkintakyvyn olevan aika hyvissä kantimissa. Hän olisi voinut valita toisinkin, vaihtoehtoja olisi varmasti ollut.

Kiva että löysit tämän lopusta pientä lohdullisuuttakin, koska musta tuntuu, että niin näissä mun tummasävyisissä ficeissä yleensä tuppaa olemaan. Poikkeukset ovat hyyyvin vähässä, koska kuten jo aiemmin tässäkin viestissä totesin, kyllä mä näillä haluan itselleni päälimmäiseksi hyvän mielen. Ja siinä vaiheessa toiveikkuus on synkemmissä teksteissä aina paikallaan.

Iso kiitos kommentistasi, se taas kerran ilahdutti mun päivää suuresti ♥