Ikäraja: Sallittu
Fandom: originaali
Paritus: Konsta/Johannes
Genre: kuoropoikarakkaus
Tietoja: tämä on Rosmariinin kalenteriluukun (20.) promptigeneraattorista inspiroitunut teksti.
Lisäksi laitetaan nyt myös FFF1000 sanalla 572. Trumpetti.
Osallistuu myös pizzahaasteeseen seuraavilla täytteillä:
oliivi, tekstissä on jokin pyhä paikka (esim. temppeli, kirkko, kulttipaikka yms)
salami, jollakin hahmoista on salaisuus
mozzarella, pehmeä/lempeä kohtausA/N: tämän kirjoittaminen ei nyt ihan aatoksi ehtinyt, kuten olin ajatellut, mutta Joulukatu on yhä auki, joten täältä pesee vielä joulufluffia! Mulle tuli generaattorissa "surullinen friends to lovers joulukirkossa". En tiedä osasinko nyt kirjoittaa tästä yhtään surullista, melkolailla siirappisen fluffinen tästä tuli kuitenkin :') mutta joulukirkko ja pizza mainittu!
Nun wird mein liebster Bräutigam
= Johann Sebastian Bachin Jouluoratorion toinen resitatiivi, joka suomeksi käännettynä on Pian tulee rakkain sulhoni
Riuskat nuoret miehet kantavat penkkejä riveiksi illan esitystä varten. Konstan auki jääneet luomet tuntuvat kuivilta, kun hän nuolee kantajien jännittyneitä lihaksia tummanruskeilla silmillään.
Konsta räpyttelee ja keskittää huomionsa takaisin kuoronjohtajaan.
Jouluaaton konsertti on jo loppuunmyyty, he kuulevat Moilaselta, joka yrittää peittää innostustaan viiksiään hivelevän kätensä taakse. Sillä on ollut sama karmea puku päällään nonstoppina marraskuun lopusta lähtien, koska kuorolla on keikka melkein joka ilta tällä tavalla sesonkiaikana. Ja ehkä sille tulee tummanpunaisesta sametista festiivinen olo. Konstalle tulee siitä vain paha olo.
Arkiohjelmistossa on kauneimpia joululauluja, jotka ovat tietenkin ihan jees, mutta oikeasti Konsta ei haluaisi laulaa mitään muuta kuin Johann Sebastian Bachin
Jouluoratorion yhä uudelleen ja uudelleen, kunnes hänen äänestään kähisisi jopa alarekisterin matalin kumina. Hän haluaisi vain olla osa sitä suurta äänikoneistoa, joka saisi täydentää tenorisolisti Johannes Heikkisen sydäntäsärkevän kauniita aariatulkintoja.
No, näin olisi, mikäli tenorisolisti
olisi Johannes Heikkinen. Valitettavasti Moilanen ei saa yksin siitä päättää ja siitä syystä jouluaattona Jonen sijasta esiintyy joku Antero Rehnblomkvist...ström?
"Petteri me voidaan nyt tämän illan setistä jättää pois", Moilanen sanoo, puree kynästään korkin hampaidensa väliin ja vetää viivan papereihinsa.
Johannes hymähtää nenänsä kautta. Se kumartuu lähemmäs Konstaa kuiskatakseen, kuinka perjantaihin mennessä pirteät säkeistöt punanenästä ihan taatusti kajahtelisivat jälleen. Konsta tirskahtaa.
Johannes Heikkinen on kuoron jäsen, mutta koska se on paras kaikista, se laulaa soolot ja on muiden solistien lisäksi ainoa, joka saa esityksistä toisinaan jopa palkkaa. Mutta ei Konsta ole kateellinen, vaikka olisihan se upeaa joskus esiintyä yhdessä, toisiaan täydentäen… Konstalla on sitä paitsi itsellään aivan hieno ja tumma bassoääni, jota Moilanen on monta kertaa kehaissut
uroskarhun mörinäksi, jos se nyt oli kehu.
Mutta ammattilaisbassot ovat järjestään vanhempia kuin Konsta, eikä hän ole käynyt laulutunneilla viisivuotiaasta, kuten Johannes. Hänellä ei olisi mitään saumaa kuoron eteen. Kateellinen Konsta ei ole, koska ei hän voisi olla. Sillä Johanneksen ääni on lahja maailmalle, sen kuuluukin kaikua ja kimpoilla kirkkojen pilareita ja mosaiikki-ikkunoita pitkin yleisön hartaisiin korviin.
"Lavaharjoitus kymmenen minuutin kuluttua!" Moilanen päättää ja marssii kirkon keskikäytävää pitkin pihalle. Johannes pudistelee päätään ja istuu rivien ensimmäiselle penkille, haarat reteän leveästi. Konsta istuu sen viereen.
Johanneksella on suora nenä ja tuhkanruskea tukka hauskalla keskijakauksella, joka on kuitenkin oikeasti niin hölmön näköinen, ettei sellaista voisi pitää ellei olisi yhtä klassisen komea, kuin se. Konstan täytyy pitää lyhyttä, koska hänellä on epämääräisen laineileva ja karhea hiuslaatu, joka näyttää yhtään pidempänä homssuiselta.
"Mennään bisselle illalla."
Se ei ole kysymys. Mutta eipä Johanneksen tarvitsisikaan kysyä, sillä Konsta lähtee aina, vaikka hänellä olisikin muuta menoa. Sillä Konsta on hukkunut jo kauan sitten.
Hän ei tiedä, onko Johannes hetero. Konsta on mielestään flirttailut toiselle kaksi vuotta putkeen, mutta Johannes ei ole säikähtänyt, muttei myöskään tarttunut syöttiin. Se on hymyillyt Konstalle silmät pilkehtien, vienyt hänet pizzalle kuoroharkkojen jälkeen, kutsunut hänet kaksioonsa ja ostanut sinne ennakkoon Clipperin pikakahvia, vaikka ei itse edes juo kahvia.
Silti Konsta ei tiedä.
"Eivät tainneet hermosauhut nyt jeesata", Johannes naurahtaa ja koskettaa Konstan käsivartta, se tuntuu villapaidan läpi yhtä kuumalta kuin uunipelti patahanskassa. Melkein polttaa, joten täytyy vetäytyä nopeasti. Ei Konsta koskaan kestä Johanneksen ihoa, edes vaatteiden läpi, montaa sekunnin murto-osaa kerrallaan. Eihän sitä tiedä, mitä hullua sitten tapahtuisi, jos Konsta antaisi Jonen pitkien sormien tai muhkuraisten rystysten viettää aikaa hänen käsivarrellaan esim kokonaisen sekunnin.
Moilanen ravaa keskikäytävää takaisin, käsiään päänsä päällä viskoen ja ähkii naama läikikkäänä, että peruttu, peruttu!
Pian selviää, että tenorisolisti Rehn
berg on saanut koronan, eikä jouluaaton konsertista tulekaan mitään. Konstan tekee mieli hihkua, mutta hillitsee kaikin elämänvoiminsa itsensä ja tyytyy tyrkkäämään Johannesta kyynärpäällään kylkiluille. “Nakki napsahtaa sulle”, hän myhäilee.
Johannes auringonpoika hymyilee niin, etteivät Konstan sisälmykset pysy ollenkaan siellä missä pitäisi.
***
Valkea joulu on tullut sittenkin, vaikka ei Konsta siitä välittäisi, vaikka tiet olisivatkin jääneet mustiksi. Hän ei ole mikään erityinen jouluihminen. Joulu on outo muutaman päivän pläjäys, mitä varten ihmiset stressaavat ja käyttävät säädyttömän määrän rahaa. Jone virnistää Konstalle sohvallaan, eikä Konsta muista, miksi hän on siellä. On tosi vaikeaa muistaa hengittää, kun on niin syvällä upoksissa.
Jone on jouluihminen. Se aloittaa joka vuosi siinä lokakuun alussa sytyttelemään kynttilöitä, sillä on oikea joulukuusi, vaikka se asuu yksin eikä sillä ole lapsia eikä sen sukulaiset ole tulossa käymään. Ihan omaksi ilokseen se on ostanut kuudellakympillä joulukuusen, joka nyt täyttää koko sen pienen asunnon melkein.
“Tiedän, etten olisi saanut…” Johannes sanoo ja hymyilee hävyttömästi vielä leveämmin. Sitten se ojentaa Konstalle taas joululahjan. Eikö se koskaan opi, ettei Konstalla ole sille ikinä takaisin annettavaa? Eikö se jo näiden vuosien aikana ole tajunnut, kuinka noloa se on?
Noloa tai ei, Konsta tuntee hymyilevänsä ja repii innoissaan lahjapaperia, vaikka tietää, että Johannes haluaisi oikeastaan ottaa paperin takaisin talteen ja kierrättää ensi jouluna. Se on sillä tavalla omituisen hyvä ihminen.
Paketissa on kaksi purkkia Clipperin pikakahvia ja paketti Jonen lempiteetä.
“Kiitos, mä en juo teetä.”
“Tiedän kyllä kuinka vulgaari sä olet, ei tarvitse muistuttaa. Se on mua varten. Jos joskus saisin kutsun, niin mulle olisi jotain inhimillistä juotavaa.”
“Haluutsä tulla meille…? Miksi?”
“En ole koskaan käynyt siellä, teidän kommuuni kuulostaa hauskalta.”
“Siellä on liian sotkuista sulle. En kehtaisi päästää sua ja sun Louis Vuittoneita sisälle.”
Jone nauraa niin että sen ärsyttävän valkoiset hampaat vilkahtelevat. Konsta heittäytyy sen viereen selälleen sohvalle, mutta hänen rispaantuneesta lahkeestaan tarttuu lankasoiro Johanneksen vyön solkeen.
He taistelevat irti toisistaan, kunnes Johannes nauraa nauraa nauraa, kietoo käsivartensa päälleen päätyneen Konstan ympärille ja Konsta tietää, että jos Johannes olisi hetero ja hän olisi kikatteleva muija, tämä olisi se hetki, jolloin he lakkaisivat nauramasta, vaikenisivat katsoakseen toistensa naurujuonteita silmäkulmissa ja antaisivat toisilleen ensimmäisen suudelman.
Mutta koska Konsta on pelkuri, eikä hän
tiedä, eikä hän kestä Jonen käsiä selällään, niin hän vain nousee, lakkaa nauramasta ja tuijottaa Johanneksen kuuransinisiä silmiä sekä talven harvinaisia valonsäikeitä sen himmelin värisillä hiuksilla.
“Juodaan nyt vain,
ystävä hyvä, nämä kupposet ja aletaan sitten mennä. Moilanen saa sätkyn, ellen ole siellä vähintään tuntia aikaisemmin juoksuttamassa äänihuulia”, Johannes sanoo, eikä myöskään enää naura.
Konsta rykäisee. “Kuinka kamala mä oon, kun en taaskaan antanut sulle mitään?”
“Kamalin.”
***
Maskikasvoiset anonyymit täyttävät kirkon penkkirivit ja puheensorina on vielä puuroisempaa kuin yleensä. Kuoro odottaa ja orkesteri virittää soittimensa. Spottivalot häikäisevät Konstan silmiin.
Moilanen ja solistit kävelevät kuoron eteen, kumartavat ja sitten Moilanen kääntyy kuoroa kohti, rohkaiseva hymy viiksiensä alla.
Trumpetit, patarummut, huilut, oboet ja viulut aloittavat D-duurissa, pian Moilanen heilauttaa heillekin käsiään ja Konsta alkaa laulaa muun kuoron mukana, että
Jauchzet, frohlocket! Auf, preiset die Tage!Musiikki ja esiintyminen vievät mukanaan, kunnes ensimmäinen resitatiivi alkaa ja Johanneksen ääni särkee Konstan sydämen ensin sirpaleiksi, sitten vähitellen kolmen ensimmäisen kantaatin aikana sirpaleet hioutuvat lasitomuksi Konstan jalkoihin.
Kun solistit ja kapellimestari kukitetaan, Johannes hymyilee silmillään ja kumartelee päätään niin, että sen typerät hiukset pompahtelevat kummallakin puolella keskijakausta.
Kuoro kävelee kirkon reunoja pitkin aplodien saattelemana. Kello on jotain vaille viisi, jouluaattona, Konstan sukulaiset isän puolelta availevat valkoviiniä ja kalapöytää, äidin puolella se jää siihen laatikkoviiniin, eikä Konsta halua mennä kumpaankaan paikkaan vaikka on luvannut molempiin.
Hän ottaa takkinsa kappelin naulakosta ja löytää Johanneksen mukulakivipihalta. He lähtevät kävelemään kohti keskustaa ja vasta useamman minuutin kuluttua Johannes sanoo hei. Sen ääntä on selvästi käytetty, mutta koska se on miltei ammattilainen, ei loppuun kulunut.
"No hei, pitkästä aikaa", Konsta vastaa ja vilkaisee Johannesta, virneen kareilua on kummankin huulten mutrussa.
"Mitäs nyt?" Jone kysyy, se on heti plärännyt läpi koko Konstan olemuksen ja tietää, että häntä harmittaa jokin.
"En halua nähdä mun porukoita, mutta olis vähän liian surullista mennä yksin kotiin kattoo telkkaria, vaikka
just sitä haluaisin tehdä. Voisin vaikka näpytellä seksiseuraa tinderistä.. joku toinenkin jouluvihaaja löytyy aivan varmasti."
Johannesta sattuu, sen näkisi vaikkei tuntisi sen kasvolihaksia yhtä läpikotaisin kuin Konsta tuntee, ja häntä kaduttaa. Konstan ei pitäisi puhua huonoista väleistä vanhempiinsa, koska Jone ei voi tehdä asialle mitään ja se haluaisi tehdä aina edes jotain.
"Sä oot aikuinen, voit tehdä mitä haluat", Jone sanoo, muttei katso enää Konstaa huolta silmissään.
"Kiitos Johannes", Konsta sanoo ja Johannes mulkaisee häntä, koska kuvittelee Konstan vittuilevan, mutta hän on tosissaan. "Se oli sairaan kaunista taas… Mä… Mä en tiedä oikeestaan mitään yhtä kaunista."
He pysähtyvät ennen kauppakeskuksen kirkkaita jouluvaloja, viereisessä puistossa on yksi penkki, missä he ovat istuneet jo monta vuotta aina esitysten jälkeen. Se on kuitenkin nyt lumen peitossa, eivätkä he istu.
"Aa..?" Jone osoittaa taakse jäänyttä kirkkoa peukalollaan ja Konsta nyökkää. "No.. kiitos itsellesi."
"Eipä kestä. Hyvää joulua, muuten" Konsta sanoo ja naputtaa Johanneksen harmaan villakangastakin olkasaumoja etusormillaan muutaman kerran.
"Sä voit tulla takas mun luokse", Jone sanoo yhtäkkiä. "Mäkään en halua nähdä mun vanhempia. Voin mennä sinne huomenna."
Konstan etusormet jähmettyvät olkapäille. "Mut… kuka sitten on mun jouluvihaaja?"
"En aio sun vuokses vihata joulua, mutta…" Johannes sanoo ja tutkii Konstan posken syrjää peukalollaan. Konsta ei ole varma, milloin toisen käsi on tullut niin lähelle, eikä tiedä miksei kosketus polta liikaa, "...ehkei sitä tinderiä silti tarvita?"
"Mitä?"
"Konsta…" Jone hymyilee varovaisesti ja loputtoman ihanasti.
Ja sitten yhtäkkiä onkin se hetki, jossa he vaikenevat ja Konstan etusormet liukuvat olkapäiltä alemmas ja Johannes nostaa toisenkin kätensä Konstan liian kapeiden kasvojen reunoille. Pitkät sormet silittelevät Konstaa korvien alta, kaulalta.
He suutelevat. Tai Johannes suutelee Konstaa. Ja sitten Konstakin suutelee kyllä Johannesta takaisin, sillä hukkuminen ei teekään enää niin hirvittävän kipeää. Johannes nostaa Konstan pinnalle ja painaa otsansa vasten Konstan liilaa pipoa.
"Miksi nyt? Vaikka mä oon yrittänyt niin… kauan?" Konstan on pakko kysyä.
Johannes vetäytyy katsoakseen Konstaa hämmentyneenä. "Etkä ole? Mä yritin kahmaista sut mun syliin viimeksi tänään ja sä vaan lähdit karkuun. Sä aina karkaat."
Konsta ei ymmärrä mitään, mutta Johanneksen ihanat käsivarret pitelevät häntä ja sen faktan käsitteleminen viekin häneltä kaiken kapasiteetin sillä hetkellä.
"Kuulin taas sun äänen kaikkien takaa ja alta", Johannes jatkaa, "se on maailman kuumin ääni, Konsta. Auta armias kun mä halusin vaan hakea sut sieltä alas ja lähteä koko kirkosta ulos. Ja väliajalla, jumalauta, jätkä vaan istuu juomassa pillimehua ja mä olin mustasukkainen siitä. Pillimehusta.
Vittu ja sitten -"
Konstaa naurattaa. Hän sulkee Johanneksen uskomattomat sanat huulillaan ja lupaa tulla kylään, tietenkin.
