Nimi: Kuolinkielot
Ikäraja: S
Tyylilaji: angst, tajunnanvirta
Varoitukset: maininta vauvan kuolemasta, siitä juontuvan surun läpikäyntiä
Yhteenveto:
Arkku on valkoinen ja sen päälle on laskettu kieloja. Se on pieni ja kaunis, mutta myös painavin, jota mies on ikinä joutunut kantamaan.A/N: Näin unta, eikä se ei ollut hyvä uni. Tämä on aika pitkälti tajunnanvirtateksti, kirjoitin sen kummemmin pohtimatta heti herättyäni.
KUOLINKIELOT
Lapsi näyttää kuin nukkuvan kun äiti pitelee häntä hellästi sylissään lopputalven auringon paistaessa sisään puhtaista ikkunoista. Lämpö lapsen kehosta katoaa hiljalleen vaikka hänet on kääritty paksuun peittoon äidin rinnalle, ja kevyt hengitys, jonka ääneen oli jo ehditty tottua, on väistynyt korventavan hiljaisuuden tieltä. Kehon kylmyys kiusaa hetken, huoneen hiljaisuus piinaa pidempään, jää syväksi varjoksi mieleen, kun käytävästä kuuluu terveen lapsen huutoa. Lapsen lämmön myötä katoaa se pieninkin toivo, ja kun hänet viimein viedään pois, rikkoutuu hiljaisuus epätoivoisiin nyyhkytyksiin.
Sairaalasta lähdetään tyhjin mielin, mutta äänettömään kotiin palaaminen on kenties vaikeinta. Heti etuoven jälkeen vastassa on talon luonnoton hämärä, eteisen kattolamppua ei ole vieläkään vaihdettu. Valmisteltu lastenhuone tuntuu nauravan ivallisesti, ja äiti vetää valkoisen oven kiinni ettei tarvitse katsella vaivalla valittuja tavaroita, jotka muistuttavat menetetystä tulevaisuudesta. Ruokapöytään käydään ääneti, ruoka höyryää ja tuoksuu, mutta kummallekaan ei maistu.
"Millainen arkku pitäisi..." mies aloittaa hiljaa, mutta haparoiva lause jää kesken kun pala nousee kurkkuun. Nainen juoksee vessaan, mutta ulos ei tule kuin sappea ja katkeraa valitusta, vatsa on yhä tyhjä ja se sattuu, sattuu niin paljon. Mies seuraa ja polvistuu viereen, pitelee naisen hiuksia ja halaa, kyynelet täplittävät naisen paitaa. Kumpikaan ei liiku pitkään aikaan.
Seuraavana yönä nainen ei nuku vaikka häntä väsyttää. Hänestä tuntuu tyhjältä, väärältä, eikä miehenkään levoton uni helpota oloa. Hän tuijottaa kattoa yläpuolellaan, verhojen välistä tunkeutuvan katuvalon maalaamia viiruja jotka liikkuvat, kun ohitse ajaa auto, ja hän miettii. Hän ajattelee paljon, kysyy äänettömiä kysymyksiä, joihin kellään ei ole vastauksia. Syyllisyys ja suru painavat rinnalla.
Äkkiä mies hätkähtää, herää kesken kaiken, mutta nainen ei kysy, katsoo vain ja odottaa. Mies silmäilee samoja valoviiruja kuin nainenkin.
"Oli kevät", mies kertoo hiljaa, kuiskii sanat äänettömään yöhön. "Satoi lunta, mutta meidän pihalla kasvoi silti kieloja."
Nainen kuvittelee kotipihan keväällä, auringonvalossa. Juuri nyt se tuntuu kaukaiselta, kuin toiselta maailmalta, reilummalta maailmalta. "Oliko se kaunista?"
"Oli. Paistoi aurinko mutta satoi myös lunta."
Nainen arvaa että unessa oli muutakin, jotain mitä mies ei kerro, mutta hän ei kysy siitä, painaa vain päänsä miehen rintaa vasten. Käsi lepää vatsalla, silittää sitä, ja hetken ajan painava tyhjyyden tunne sydämessä hellittää. Hän sulkee silmät vaikkei uni tulekaan, ja kuvittelee huomisesta helpompaa päivää.
Tietokoneen selaimessa lastenvaatekaupat vaihtuvat hautakivitilauksiksi, kortteihin kirjoitetaan hautajaiskutsuja ja puhelimessa käydään vaikeita keskusteluja. Mies kantaa nieleskellen rattaat ullakolle, lastenhuone tyhjenee hiljalleen päivien kuluessa, ja joskus kun mies ei ole kotona, nainen menee sinne vain istumaan. Hän istuu ja pitelee käsissään kaulahuiviin puettua nallea, lahjaa miehen veljeltä, matkamuistoa pohjoisesta. Nainen pyyhkii kyyneleitään nallen pehmeään turkkiin.
Iltapäivällä mies käy kehittämässä ainoat kuvat, jotka lapsesta on, ja kehystää ne auringon valaisemalle seinälle. Ne pääsevät kunniapaikalle, nainen asettelee ne tarkasti ja varmistaa, ettei mikään ole vinossa.
*~*
Arkku on valkoinen ja sen päälle on laskettu kieloja. Se on pieni ja kaunis, mutta myös painavin, jota mies on ikinä joutunut kantamaan. Miehen kasvot ovat ilmeettömät kun pappi lausuu sanojaan, hän ei saa niistä selvää, katse on vain naulittuna arkkuun. Kielot olivat hyvä valinta, mies ajattelee ja melkein hymyilee, ja sulkee silmänsä, kun aamuaurinko heijastuu kirkon ikkunasta hänen kasvoilleen.
Nainen ei laita kirkkoon meikkiä mutta pukeutuu kauneimpaan mekkoon, jonka omistaa. Kyynelet valuvat ja hengitys on katkonaista, ajoittain vaikeaa, vaivalloista. Miehen lämmin käsi on naisen olkapäällä ja se auttaa, mutta lohduttomuus tuntuu vievän voiton. Nainen ei pysty puhumaan, ääni ei tottele, tehtävä jää miehen harteille.
Hautapaikalle kävellään hiljaisuudessa. Aurinko valaisee ja lämmittää sulavaa lunta, linnut sirkuttavat iloisesti männyssä hautakuopan vierellä. Paikka on hyvä, nainen miettii, riittävän kaunis ja rauhallinen. Se on varjossa mutta kuitenkin auringossa; siellä on hyvä olla, lapsenkin. Mies laskee arkulle ruusun ja kuiskii viimeisen hyvästin.
He palaavat ensimmäinen kerran jo samana iltana, vaikka nainen tuskassaan vannoikin ettei ikinä enää menisi takaisin. He tuovat tuoreelle kummulle kynttilän illan hämärässä, seisovat rinnakkain, sormet toisen sormiin ristittynä ja katselevat kauniita kukkia. Nainen niiskauttaa.
"Valkoinen oli hyvä valinta", mies sanoo äänellä, joka värisee.
"Totta", nainen myöntää. Tumman kiven kultakirjaimet kimmeltävät pienten liekkien lepattavassa valossa. Päivämäärien katselu tekee pahaa, mutta nainen katsoo silti ja pohtii, mitä haudan ohi kulkevat mahtavat ajatella ne nähdessään. Mitä hän itse ennen ajatteli lasten hautakivistä, ennen tätä kaikkea? Nainen ei muista. Se oli niin kauan sitten, kuin toisessa elämässä.
Mies käyttää sormet huulillaan, kyykistyy, ja painaa ne vasten kiven rosoista pintaa. Hän ei nouse, ja pian nainen laskeutuu hänen vierelleen, laskee polvet kylmään lumeen ja katsoo rakastaan. Miehen poskilla on kyyneliä mutta myös kevyt hymy, kiitollinen kaikista hetkistä, ihan niistä pienimmistäkin.
”Emme ikinä unohda”, mies lupaa hiljaa, katse kiven kultakirjaimissa. ”Emme unohda, miten rakas olet.”
Ja hetken ajan näyttää, kuin kiveen kaiverrettu enkeli hymyilisi.
