Nimi: Joutsenkaula ja muita sattumuksia
Kirjoittaja: marieophelia
Ikäraja: S
Päähenkilö: Lily Evans (lapsena)
Tyylilaji: slice(s) of life, draama
Vastuuvapaus: Kaikki mikä on Rowlingille tunnistettavissa, on hänen.
Haasteet: Kerää10 hahmolla Lily Evans
Yhteenveto: Lily Evans on pieni tyttö, jonka ympärillä sattuu välillä merkillisiä asioita.
A/N: Ha-a-atsiii!!! Eli moi! Kauhea katupölynuha yllätti pahaa-aavistamattoman nenäni heti aamusta. Aivastelun lomassa kirjoitin sitten muutaman höpsöhkön pätkän Lilyn lapsuudesta, kun muuten on niin kurjaa tehdä mitään. Kirjoittaminen muuten paransi nuhan, suosittelen! (Otin toki lääkettäkin.)
VK:n ensimmäisessä luvussa kerrotaan, että Petunian kaula on ”melkein kaksi kertaa pitempi kuin ihmisten yleensä”. Siitä sain inspiraation toiseen pätkään. Muu on peräisin räkäpäästäni.
Kaikenlaiset kommentit otan ilolla vastaan!
Joutsenkaula ja muita sattumuksia
Ikävän välikohtauksen vuoksi Lilyn hartaasti odottama partion kevätleiri päättyi kaksi päivää suunniteltua aikaisemmin. Laumanjohtajat olivat jättäneet sudenpennut vartiksi, ehkä kahdeksikymmeneksi minuutiksi keskenään laavulle. Lähtiessään he olivat painottaneet, ettei kukaan saisi sytyttää vielä nuotiota, ainoastaan oksien kerääminen sytykkeiksi oli sallittua. Palatessaan he olivat kuitenkin löytäneet laavun ilmiliekeissä.
Kukaan lapsista ei osannut sanoa, mistä palo oli saanut alkunsa.
”Ei se itsestäänkään syttynyt”, puhisi lippukunnanjohtaja, kireä naisihminen, jota nimitettiin selän takana Käpylehmäksi.
Käpylehmä eväsi kaikilta paikalla olleilta kahdeksalta lapselta pääsyn heinäkuun melontaleirille, kunnes syyllinen tunnustaisi. Hänen silmissään jokainen lapsi oli, jollei nyt nuorisorikollisen alku, niin ainakin syvällä sydämessään vandaali.
”Lily, minulle voit kertoa, kuka laavun sytytti”, Petunia supatti samana iltana tyttöjen makuuhuoneessa.
Hän oli jo ehtinyt kertoa Lilylle kaiken, mitä naapurustossa oli Lilyn kuudentoista tunnin poissaolon aikana ehtinyt tapahtua ja kaipasi nyt vastinetta vaivalla hankkimilleen tiedoille.
Mutta Lily vain nyyhkytti. Hän oli sillä hetkellä melko tylsää seuraa. Vaikka vanhemmat eivät olleetkaan toruneet häntä (
”Voi Lily-kulta, onneksi sinuun ei sattunut!” ”Ehkä partio sittenkin on liian vaarallinen harrastus! Jos menisit ensi kerralla Petunian mukaan kuoroharjoituksiin?”), hän oli silti itkenyt koko illan ja syönyt tuskin ruuanmuruakaan.
”Se oli Patrick Denver, eikö ollutkin?” Petunia uteli.
”Ei se voinut olla hän!” Lily kitisi. ”En minä tiedä, miten palo syttyi!”
”Se olisi niin Patrickin tapaista. Tiesitkös, että hän on kokeillut tupakkaakin? Minä näin kerran kaupan takana…” Petunia lörpötti.
Lily kuuli sisarensa äänestä, että tämä oli innoissaan omista oletuksistaan. Hänen kurkkuaan kuristi. Mitä jos Petunia jakaisi epäilyksiään eteenpäin? Valitettavasti sisko osasi joskus olla aikamoinen juorukello.
”… ja sitten hänellä on se mopo, jolla hän ei muka aja…”
”Tuney”, Lily keskeytti. ”Ei se ollut Patrick. Minusta tuntuu, että se saatoin olla minä.”
Petunian ilme muuttui innostuneesta kauhistuneeksi. Lily näki hämärässäkin, miten hänen silmänsä laajenivat.
”En ole varma”, Lily vingahti ja hautasi päänsä tyynyyn. ”Mutta ei se voinut olla kukaan muukaan!”
”Miten niin et ole varma?”
Petunia pakotti sisarensa esiin vuodevaatteiden alta.
”Miten niin et ole varma?” hän toisti tiukasti.
”Meidän käskettiin kerätä sytykkeitä nuotioon. Minä löysin aika hienon oksan. Vähän sellaisen suiponmallisen. Kuvittelin, että se keppi oli soihtu. Sitten heitin sen nuotioon… ja sitten jo leimahti.”
Lilyn nyyhkytys voimistui hillittömäksi parkumiseksi.
”En tehnyt sitä tahallani, vannon. En tehnyt sitä tahallani!”
”Et tietenkään tehnyt sitä tahallasi. Et tehnyt sitä ollenkaan”, Petunia sanoi. ”Ei tuossa ole nimittäin mitään järkeä.”
”Ei olekaan. Mutta silti, jos minä jotenkin tein sen –” Lily ulvoi, mutta Petunia puristi häntä hartioista.
”Et se sinä ollut. Kuulitko? Se oli Patrick. Ihan varmaan oli Patrick. Hän kaatoi nuotioon bensaa tai jotain. Minä olen nähnyt, miten hän haistelee bensakanistereita. Se ei ole tervettä.”
Petunia katsoi Lilyä tiukasti silmiin.
”Sinä et ole sellainen!” hän sanoi. ”Sinä vain tunnet syyllisyyttä, kun et huomannut mitä tapahtui. Siksi syytät itseäsi. Se et ollut sinä!”
Lilyn hengitys oli muuttunut vinkuvaksi, mutta hän sai nyökättyä. Petunia hellitti otteensa ja veti syvään henkeä. Hän komensi myös Lilyä rauhoittumaan ja hetken siskokset vain hengittelivät sisään ja ulos, sisään ja ulos, kunnes Lilyn syke oli tasaantunut. Sitten Petunia jatkoi Patrickin moittimista. Hän tiesi tämän liikkeistä yllättävän paljon siihen nähden, että inhosi ja halveksi poikaa.
Lily ei kuunnellut, hän oli yhä hieman poissa tolaltaan. Mutta tietysti Petunia oli oikeassa, ei Lily ollut paloa sytyttänyt. Eihän se tosiaan käynyt järkeen!
Mutta silti Lily muisti yhä merkillisen lämmön, jonka oli tuntenut sormenpäissään heittäessään soihdunmuotoisen keppinsä nuotiopuiden joukkoon.
***
”Joutsenkaula, tytöt, joutsenkaula tekee naisesta naisellisen”, ohjeisti Lydia-täti Lilyä ja Petuniaa. ”Kannatelkaa leukaanne korkealla!”
Lydia-täti, kuten jokainen oman arvonsa tunteva ikäneito, tiesi lastenkasvatuksesta kaiken ja jakoi auliisti ohjeitaan veljentyttärilleen aina sattuessaan vieraisille. Tädillä oli herttainen tapa käyttää puhuttelemastaan ihmisestä hän-pronominia sen sijaan, että olisi sinutellut.
”No, mitäs
hänelle kuuluu? Onko
hänen todistuksensa kelvollinen?” Lydia yleensä aloitti keskustelut veljentyttäriensä kanssa.
Lily inhosi Lydiaa, mutta Petunialle täti oli jonkinlainen esikuva. Nytkin Petunia kurotti leukalinjaansa sadankuudenkymmenen asteen kulmaan kaulaan nähden ja vilkaisi hyväksyntää etsien tätiään. Mutta Lydian pistävät silmät tarkastelivat parhaillaan siskoksista nuorempaa.
”Hänen ei pidä tuolla tavalla luimistella otsaa”, Lydia sanoi Lilylle. ”Kurttuotsa kertoo ikävästä luonteesta.”
”Lily rypistää otsaa aina, kun on vihainen”, Petunia heläytti.
Lily mulkaisi siskoaan. Kai nyt jokainen ihminen rypisti kasvojaan ollessaan vihainen! Mutta Petunia piti edelleen leukaansa koholla ja hänen ilmeensä oli niin tekopyhä, että Lilyn olisi tehnyt mieli heittää häntä jollain.
”
Hän huolehtii vain omista asioistaan”, Lily kivahti Petunialle ja lähti ovet paukkuen keittiöön.
Petunia osasi joskus olla rasittava. Kurkotelkoon kaulaansa, kunnes se katkeaa! Kautta haikaran! Lily kuvitteli mielessään, miten sisaren kaula venyisi ja venyisi. Joutsenkaula muka! Pikemminkin kalkkunan.
”Kalkuti, kalkuti, kaula kasvaa. Kilkuti, kilkuti Petunia kiljuu! Kiljukaula, pituutta laula!” Lily manasi.
Täyttä lööperiähän se oli, mutta Lilyn täytyi purkaa kiukkuaan jotenkin.
Kun Lily puolta tuntia myöhemmin vilkaisi siskoaan teepöydässä, hän huomasi Petunian kaulan aivan selvästi pidenneen siitä, mitä se oli aikaisemmin ollut. Vai johtuiko vaikutelma vain joutsenkaula-asennosta, jota Petunia edelleen typerästi piti yllä?
”Petunia, sinulta putosi sokeripala”, Lily valehteli. Hänen oli pakko saada Petunia jollain keinoin katsomaan alas.
”Silmäsi harittavat”, Petunia tuhahti, mutta vilkaisi kuitenkin pöydän alle. Lily seurasi sisarensa liikkeitä kauhuissaan. Voihan emäsika: Petunian kaula todella näytti asennonvaihdonkin jälkeen aivan luonnottoman pitkältä!
Petunia suoristautui ja nyrpisti nenäänsä Lilylle. Ei lattialla mitään sokeripaloja ollut! Mutta Lily katsoa tapitti vain siskonsa kaulaa.
Nyt äitikin jäi tuijottamaan vanhempaa tytärtään.
”Tuney…” hän sanoi hitaasti. ”Piteletkö päätäsi aivan normaalisti?”
Lily itki jo hysteerisenä.
Ja sitten kaikki olikin yhtä sekamelskaa.
Tympeähkö vanhanpuoleinen mieslääkäri totesi, ettei Petunian kaulassa ollut mitään vikaa. Se nyt vain oli melkein kaksi kertaa pidempi kuin ihmisten yleensä. Lääkäri ei hetkeäkään uskonut, että kaula olisi pidentynyt puolellatoista tuumalla yhden iltapäivän aikana. Evansit eivät vain olleet kiinnittäneet kaulan pituuteen aiemmin huomiota. Hysteeriset ihmiset ärsyttivät lääkäriä ja esiteini-ikäiset tytöt olivat kaikkein pahimpia. Kehon muuttuminen murrosiässä oli pelkästään luonnollista! Koska hän kuitenkin oli lääkäri, hän tunsi velvollisuudekseen antaa jonkin itsehoito-ohjeen. Niinpä hän kielsi lapsilta vastaisuudessa joutsenkaulaleikit. Ihan vain varmuuden vuoksi.
***
Sen jälkeen, kun Lilyn vanhemmat olivat ottaneet tyttärensä pois partiosta, Lily ei halunnut aloittaa uutta harrastusta. Petunia yritti saada häntä liittymään seurakunnan kuoroon, mutta Lilystä oli inhottavaa yrittää sulauttaa äänensä kahdenkymmenenviiden muun lapsen ääniin. Hän vaelteli mieluummin yksikseen metsässä tai luki kirjoja riippumatossa.
Sitten yllättäen koulun liikuntatunnilla, Lily pinkaisi kuudenkymmenen metrin juoksussa koulun ennätyksen.
”Luulen, että sekuntikello on rikki”, hönki opettaja Webster, jota kutsuttiin voimistelupaitaansa pinttyneen hien mukaan Läntiksi.
Läntti komensi Lilyä juoksemaan uudelleen. Kello näytti aikaa 9,0.
Se ei ollut pelkästään koulun ennätys, vaan koko kreivikunnan ikäkausiennätys, ehkäpä koko maan. Tilastot olivat hieman epäselviä. Erään liverpolilaisen Rolanda Huiskin väitettiin viisitoista vuotta sitten juosseen sama matka reilusti alle yhdeksän sekunnin. Mutta pikajuoksijaa Huiskista ei ollut tullut, eikä hänen nimeään ylipäätään löytynyt tulosluetteloista enää ikäluokan
Tytöt 10 vuotta jälkeen. Ennätystuloksen täytyi olla jokin kirjaamisvirhe, ei kai niin lupaava tyttö muuten olisi lopettanut urheilua kuin seinään.
”Evansin tytöstä tulee vielä olympiavoittaja”, opettaja touhotti. ”Minä voisin valmentaa häntä vapaa-ajallani.”
Mutta Lily ei tahtonut Läntin valmennukseen. Olympiavoitto häntä toki kiinnosti, varsinkin, kun Lydia-täti oli viime vierailullaan kauhistellut naisurheilun vulgaariutta (mitä ihmettä se sitten tarkoittikaan). Niinpä Lily kirjattiin paikalliseen yleisurheiluseuraan, Koksiston Jyrään.
Koksiston Jyrän valmentaja uskoi saaneensa valmennukseensa hiomattoman timantin, mutta joutui kuitenkin pian pettymään. Tyttö ei ollut hidas, mutta ei mitenkään poikkeuksellisen nopeakaan: käsiajanotot harjoituksista huitelivat parhaimmillaan kymmenen ja puolen sekunnin tienoilla. Valmentaja uskoi Läntin viilanneen häntä pahemman kerran linssiin.
”Muistatko siitä niin sanotusta ennätysjuoksustasi mitään?” valmentaja kysyi happamasti, kun Lily oli jälleen kerran kaatunut rähmälleen yrittäessään pinkaista irti lähtötelineistä.
”Muistan. Kuvittelin, että juoksen olympialaisissa. Sitten tuuli vain tarttui minuun”, Lily sanoi hieroen kipeää polveaan.
Olympialaisissa! Valmentaja tuhahti itsekseen. Tyttöä tuskin kannatti lähettää edes kunnanmestaruuskisoihin!
Lily kuitenkin jatkoi harjoituksissa käymistä vielä vuoden verran. Kun Evansit syyskesällä 1971 yllättäen ilmoittivat, että Lily lopettaisi yleisurheilun, ei valmentaja jäänyt häntä kaipaamaan.
”Mikä lie tilastokummajainen!” hän mietti joskus vuosikirjoja selatessaan.
Eikä Lily Evansista tullut olympiavoittajaa. Hänestä tuli noita.
