Ficin nimi: Kohtaisin sun luona hirttopuun
Kirjoittaja: Ayu
Fandom: Nälkäpeli
Ikäraja: S
Paritus: Hayffie
Genre: Draama
Summary: ”Eikö sinulla olisi jotain... viehättävämpää laulua?”
A/N: Lainasin suurin piirtein suoraan olemassa olevaa suomikäännöstä kyseisestä kappaleesta (James Newton Howard ft. J. Lawrence – The Hanging Tree). Osallistuu haasteisiin Otsikoinnin iloja (minäkertojaotsikko), Perspektiiviä parittamiseen (angst) ja Het10.
***
”...jos keskiyöllä hirttopuussa sun kohtaisin...”
Haymitch ei varsinaisesti laula, mutta hiljaiset, lähes mutistut sanat tuovat Effien mieleen runon tai laulun säkeitä. Melodiasta ei pääse liiaksi selvyyteen, mutta tarkoitus ei olekaan rakentaa eheää kokonaisuutta kuulijan iloksi. Se on pääasiassa itseä varten luotu aktiviteetti, joka kumpuaa karun maiseman ja sankkojen pilvien peittämän taivaan katselusta.
”... pakene, niin vapauden me saamme kumpikin... tietää outoja se puu, tuskin enää oudoksuu...”
He istuvat ulkosalla, mikä on erittäin harvinaista. Vyöhykkeellä 13 ylös maan tasalle nouseminen oli rangaistuksen uhalla kiellettyä ilman valvojan lupaa. Haymitch oli hiillostanut erästä valvojaa kärkkääseen tyyliinsä tarpeeksi kauan, kunnes tämä oli viimein mielenrauhaansa varjellen myöntynyt. Samalla Haymitch oli napannut Effien mukaansa toteamalla hänen näyttävän siltä kuin hän kaipaisi annoksen aitoa ulkoilmaa.
Effie korjaa asentoaan kovalla betonilla ja hengittää viimaa kuin ei olisi koskaan kokenut mitään niin ihastuttavaa. Hän toivoisi sadetta, joka kastelisi kasvot ja vaatteet läpikotaisin ja puhdistaisi hänet maanalaisesta tomusta ja liasta. Hän puristelee rispaantunutta huiviaan sormissaan ja pyyhkäisee hiussuortuvan suupielestään, jota kohti puhuri on sen ajanut. Kulahtaneen platinanvaalean tyvestä kasvaa monen sentin verran omaa väriä, hiekkaa kuparin silauksella. Hänestä on muuttumassa uusi ihminen keinotekoisuuden karistessa ja niinkin pienestä asiasta kuin tuulenpuuskasta ilahtumisen ansiosta.
Haymitchillekin ulkoilma tekee hyvää. Kolkosta ympäristöstä maan pinnalle kiipeäminen antaa uutta voimaa kestää ahdistusta ja koettelemuksia. Parransänki on ruokkoamaton ja varjot silmien alla ovat kai tulleet jäädäkseen, mutta uudenlaisen maiseman katseleminen on elvyttävää ja saa pienen hymyn miehen rohtuneille huulille.
Väliäkö sillä, vaikka he näkevätkin vain tuhoutunutta kairaa, joka ei ole ollut tunnistettavissa hedelmälliseksi luonnoksi enää vuosikymmeniin. Värittömään, steriiliin tukikohtaan verrattuna se on melkein kaunista.
”Kohtaisinko, kohtaisin, sun luona hirttopuun...”
Haymitchin ääni on juuri ja juuri riittävä kantautuakseen Effien korviin, vaikka he istuvat vieretysten. Säkeistö toisensa perään on yhtä raskasmielinen.
”Eikö sinulla olisi jotain... viehättävämpää laulua?” Effie kysyy.
”Hirttopuusta on hankala saada irti mitään viehättävää.” Haymitch pyyhkäisee nenäänsä työläishaalareidensa kaulukseen ja jättää karheaan kankaaseen tahran. ”Se on silti hirttopuu, vaikka siihen kietoisikin rusetin koristeeksi.”
”Täytyykö sinun laulaa hirttopuusta?”
”Siitä se laulu nyt sattuu kertomaan.”
”Kokonainen kappale täynnä kuolemaa ja epätoivoa...”
”Se on itse asiassa rakkauslaulu”, Haymitch oikaisee haroen sotkuisia hiuksiaan tuulen käydessä niihin.
”Rakkauslaulu?” Effie ei toden totta tiedä paljoa vyöhykkeen 12 loruista tai lyyrisistä tuotoksista, mutta jokin saa hänet arvelemaan, että monessa on yhtä kolho kaiku.
”Jep. Se vain jättää huomiotta kaiken oksettavan siirapin ja käsittelee aihettaan toiselta kantilta.”
”Hmm... Kenties kaikki laulut liittyvät jollain tavalla rakkauteen”, Effie sanoo mietteliäänä.
”Jaa-a, voi olla.”
”Miten se sitten jatkuu?”
Haymitch virnistää, kääntää harmaat silmänsä hänestä horisontin erämaahan ja aloittaa säkeistön alusta.
”Kohtaisinko, kohtaisin, sun luona hirttopuun... köysikoru kaulassa me kaksi rinnakkain..."
Effien hartia kohtaa Haymitchin olkavarren puhurin käydessä yhä viileämmäksi. Karheat sormet sipaisevat hänen ahavoituneita rystysiään.
...tietää outoja se puu, tuskin enää oudoksuu... jos keskiyöllä hirttopuussa sun kohtaisin.”
”Kovin romanttista”, Effie toteaa kyyniseen sävyyn. Se kirvoittaa Haymitchistä naurahduksen, mutta liian iloiselta tämä ei kuulosta. Ei tämä koskaan kuulosta.
”Eikö olekin.”