Näin koulutat lohikäärmeesi (HTTYD): Miekkani ja kilpeni, k-11, Hikotus/Eret (11/11)

[Maissinaksu]

Ficin nimi: Miekkani ja kilpeni
Kirjoittaja: Ayu
Fandom: Näin koulutat lohikäärmeesi
Ikäraja: Enimmillään k-11
Paritus: Hikotus/Eret
Genre: Draamaa sekä romantiikkaa

Summary: Erääseen seikkaan Hikotus oli kiinnittänyt huomiotaan muita enemmän. Hän ei ollut löytänyt yhdestäkään kääröstä merkkiä siitä, että Öystilässä olisi milloinkaan vietetty hallitsevan päällikön ylkäjäisiä. Kyseinen havainto oli tuntunut omalla tavallaan harmilliselta, mutta loppujen lopuksi hän oli osannut odottaa sitä. Hän puolestaan murtaisi perinteitä jälleen kerran.

A/N: Eli tuota noin. Tämän ficin idea lähti itämään oikeastaan hetikohta Tulevan aviomiehen oppitunnin loppuun saattamisen jälkeen, mutta erinäisistä syistä toteutus otti oman aikansa – ottaa itse asiassa edelleen. Tällä hetkellä lukuja on kasassa viitisen kappaletta, eikä kokonaislukumäärän arvio heitä kauas kahdeksasta kymmenestä yhdestätoista. Jotenkin veikeästi tuntuu, etten ole mihinkään toiseen ficciin panostanut yhtä paljon ajatustyöskentelyn kanssa. Se on ainakin pakko sanoa, että tuskin olen mitään muuta shippiä ajatellut yhtä hartaasti viimeisen kuukauden aikana kuin Hikotus/Eretiä. Ficin työnimenä toimii Y-sana, mutta vasta nyt suhteellisen järkevän otsikon keksittyäni sain energiaa julkaista prologin.

A/N (17.12.): Huh, jopas! Viimeistä viedään ja stoori tuli valmiiksi tavoiteajassa ennen joulua. Tämä olisi valmistunut rutkasti nopeammin ilman hiljaisia viikkoja ja joulukuun alun jäätävää kouluhommavuorta, mutta hiphei, epilogia vaille valmista kauraa. En ole mikään mestari kirjoittamaan moniosaisia ficcejä juuri siitä syystä, että ne tapaavat jäädä vähän roikkumaan, mutta eipä kyseisessä hommassa varmaan ilman harjoitusta ja päättäväisyyttä kehity.




MIEKKANI JA KILPENI

PROLOGI

1. MYRSKYN TUOMAA
2. ODOTUKSEN ILMAPIIRI
3. RATKAISEVAT ASKELEET
4. PERINTEET VELVOITTAVAT
5. UUSIA TUULIA
6. PAHAISET KAKARAT
7. KÄRSIVÄLLISYYS KOETUKSELLA
8. SISÄINEN RAUHA
9. AIRUEN AVULIAISUUS
10. VIIME TIIMAT
11. YHTEINEN MATKA

EPILOGI






PROLOGI



Tämä, ystäväni, on Uusi Öystilä. Vanhaankin kyläämme nähden aika vaikuttava, sanoisin. Valtava saari meren ympäröimänä, sijaintina vähän länttä ja ripaus kaakkoa, mene ja tiedä.

Me viikingit olimme kerran lohikäärmekansaa, emmekä sitenkään täysin yksioikoisesti. Vasta suunnilleen seitsemän vuotta sitten ikiaikainen surmaamisperinne otti murtuakseen ja aloimme suhtautua noihin ylväisiin petoihin uudella tavalla. Tämä oli kai lähtökohtaisesti minun ansiotani, mutta koko kylän panos tarvittiin, jotta arki alkaisi sujua normaalisti uusissa olosuhteissa.

Tässä elojen yhdistämisessä me onnistuimmekin melko hyvin, mutta viime kädessä emme kyenneet ylläpitämään elämäntapaamme määräänsä kauempaa. Syy piili pitkälti siinä, ettemme onnistuneet pysymään muulta maailmalta piilossa tarpeeksi hyvin. Mitä enemmän haalimme kyläämme yhä enemmän lohikäärmeitä asumaan, sitä enemmän olimme haavoittuvaisia pienellä saarellamme ja kuin tarjottimella ulkopuolisille uhkatekijöille. Lopulta kärjistynyt tilanne ajoi meidät pois Öystilästä mukanamme vain murto-osa siitä, mikä kerran oli ollut seitsemän polven kotimme perintöä.

Niin, kenties tämä uusi Öystilä syntyi olosuhteiden pakottamana, mutta kotina se on täysin vertaansa vailla. Lohikäärmeiden löydettyä noin vuosi sitten uuden elinpaikan itselleen kylämme arki on kokenut erinäisiä muutoksia, mutta juurille palaaminen on myös tarjonnut mahdollisuuden toden teolla rauhoittua. Tietenkään en väitä, että seesteinen ja tasapaksu elämä kuvaisi kokonaisuutta yksi yhteen viikinkien tapauksessa, mutta tiedättekö, ehkä rauhoittumisen voisi ajatella liittyvän... aloilleen asettumiseen.

Aloilleen asettumiseen, jumalten tähden. Kuulostaapa vakavalta ja niin kovin sitovalta.

Siitä puheen ollen, näettekö tuon rotevan, tummatukkaisen kaverin, joka juttelee äitini kanssa? Niin, tiedän, tyypillä on outo tapa saada raskas tukki tai mikä tahansa muukin kanniskeltava asia näyttämään siltä kuin se ei painaisi suunnilleen mitään. Joka tapauksessa, tuo tuossa on Eret Eretinpoika. Pähkinänkuoressa todeten kaveri omaa mainion huumorintajun, on rehti kuin mikä ja tietää enemmän purjehtimisesta kuin puolet kylämme väestä yhteensä. Ei mikään hullumpi yhtälö. Niinpä, komeat ovat lihaksetkin – on tullut laitettua merkille muutaman kerran.

Kuten puheenparresta taitaa kuulla, Eret ei ole syntyperäisiä öystiläläisiä. Oikeastaan en ole tuntenut häntä kuin viimeiset pari vuotta, eikä kohtaamisemme alun alkaen ollut mikään miellyttävin mahdollinen. Lyhyesti kerrattuna se sisälsi niin Hampaattoman ja Myrskykiitäjän kaappausyrityksen kuin molemminpuoleista miekalla osoitteluakin, puhumattakaan tahtojen taistelusta itse Drago Veriauran kanssa. Se oli monipuolinen koettelemus, pakko sanoa, ja jätti jälkeensä niin hyvää kuin huonoakin.

Kuitenkin, se mikä Eretin kanssa oli aluksi ollut torailua ja kädenvääntöä, muuttui erinäisten tapahtumien johdosta vankaksi haluksi pelata samassa joukkueessa. Jotkut kyläläiset suhtautuivat häneen aluksi nuivasti, mikä oli kai ymmärrettävääkin, mutta tässä parin vuoden aikana hänestä on tullut vankkumaton osa Öystilää, kuten myös päällikön oikea käsi ja yksi läheisimpiä ystäviäni.

Ja niin, jos ihan rehellisiksi aletaan, pitäisi kaiketi sanoa, että vähän enemmänkin kuin läheinen ystävä. Oikeastaan jopa siinä määrin, ettei tämä kuuluisa aloilleen asettuminen enää tapaa herättää välitöntä puistatusta allekirjoittaneen selkäpiissä. Vapaata sielua on tietenkin vaikea kahlita, eikä kumpikaan sellaisia tavoittele, mutta mitä keskinäisiin väleihimme muuten tulee... En minä kieltäytymäänkään lähtisi jostain enemmästä, joka sitten kumoaisi melkein vuoden kestäneen salailun muulta kylältä.

Kas, nyt hän talsiikin tänne päin. Taisi kuulla ajatukseni.

"Päällikkö."

Älkää hämääntykö, tuollainen kohtelias puhuttelu on pelkkää esitystä. Jos olisimme kahden, hän kutsuisi minua joksikin ihan muuksi ja ennen kaikkea kaikeksi muuksi kuin virallisten tittelien mukaisesti. Hömötintti on ollut hänen suosikkinsa viime aikoina.

"Kapteeni."

Okei, ehkä tuokin arvonimi sopi kuluvaan hetkeen parhaiten, vaikka olisin voinut sanoa myös nuijapää tai kyljys. Näin meidän kesken hän takuulla reagoisi vahingossa niihinkin, jos minä joskus möläyttelisin kahdenkeskeisyyksiä ihmisten ilmoilla.

Mitäkö äsken tapahtui? Kuten näitte, minä annoin veitseni hänelle ja hän omansa minulle. Aivan tavanomainen öystiläläinen riitti, joka puskee pintaan kosioaikeisiin ryhdyttyä. Tosin minulla ei ole tarvetta esitellä tuon tuosta taitojani nappaamalla veitsi heitosta hampaiden väliin ja iskeä silmää päälle. Ottaa nyt eräistä selvää, vai mitä?

Lyhyestä värssy kaunis, voisi sanoa, että Eretillä ja minulla on meneillään oma keskinäinen salaisuutemme, joka tätä nykyä taitaa vain odotella paljastumistaan. Kenties minun pitäisi olla asiasta hyvilläni, sillä jatkuva selustan tarkkailu käy voimille, mutta toisaalta huomaan taas kerran epäileväni rohkeuttani. Onko se ihmekään? Nyt puhutaan sentään kihlajaisista ja häistä, vieläpä ylkäjäisistä, kahden miehen liitosta. Päällikön vihkiäiset eivät tapaa muutenkaan olla mikään pieni ja sievä tilaisuus, joka hoituisi hyvällä aterialla ja valojen vannomisella mahdollisimman yksinkertaisesti. Voi luojat, jos asia olisikin niin.

Sanomattakin selvää, että ylkäjäiskuoppaan astumisesta seuraisi rutkasti päänvaivaa itse kullekin, mutta enpä minä luonnollisesti olisi alkanut vaihdella veitsiä, mikäli epäilyksen peikko kummittelisi takaraivossa liiaksi. Kuten todettua, en minä kieltäytymään lähtisi.

En varsinkaan Eret Eretinpojan ollessa kyseessä.

[Maissinaksu]

1. MYRSKYN TUOMAA

"Olin teistä aikamoisen huolissani."



Hikotus vilkaisi pajan ovelta ulos toivoen, että vauhko sää olisi ehtinyt vähän asettua. Paha kyllä näytti edelleen siltä kuin jumalat olisivat kironneet Öystilän ja sen asukkaat vähintään kolmanteen polveen. Ukonilma oli laantunut tovi sitten, mutta jääpuikoilta tuntuva sade piiskasi vaakatasoon puhurin voimasta.

"Jaa-a, eipä ole häävi purjehdussää", Raivo totesi tiiraillessaan taivasta Hikotuksen takaa. "Kokeneellekin merenkävijälle tuollaanen myräkkä aiheuttaa aikamoosia hankaluuksia!"

"Onneksi meillä on taitavia purjehtijoita", Hikotus hymähti enimmäkseen itselleen. Miehistön olisi kuulunut palata matkaltaan jo aamunkoitteessa, mutta viheliäinen sää oli työntänyt soppaan oman lusikkansa ja viivyttänyt kotiutumisaikeita monta tuntia. Iltapäivään odottelu ei ollut tuntunut mukavalta, mutta mitä muutakaan sitä olisi voinut kuin istua aloillaan ja pyöritellä peukaloitaan.

Pahinta saattoi toki pelätä, ikään kuin sellaisesta olisi ollut kovastikin hyötyä.

"He kyllä kastuvat pahan kerran", Hikotus totesi keventääkseen tunnelmaa, ja vaikka hän aisti Raivon olevan yhtä lailla rauhaton, tämä nauraa hörähti kuin hänen kommenttinsa olisi ollut hyväkin vitsi.

"Aye, saavat joka iikka kunnon pöpön kaiken kokemansa perään! Lorvikatarrin jos eivät muuta!"

"Ehkä pitäisi ottaa pari rohtoa esiin kaiken varalta."

"Se oliskin kilttimielistä. Erethän se ainakin arvostaasi moista!" Raivo virkkoi, eikä Hikotus heti havainnut tokaisun takana piilevää hilpeyttä.

"Mmm, voi olla", oli ainoa, mitä Hikotus keksi todeta, varsinkin kun Raivon katse viipyi muutaman sekunnin turhan pitkään Eretin veitsessä hänen vyöllään. Ohikiitävän hetken Hikotus aavisti, että Raivo olisi halunnut tarkentaa jotain, mutta päätti kuitenkin toisin ja jatkoi askareitaan. Samaan ratkaisuun päätyi Hikotuskin, sillä ilman konkreettista tekemistä hän olisi keskittynyt murehtimaan Eretin ja muun miehistön turvallisuutta.

"Viihrytkö sää täällä nyt sitten?" Raivo kysäisi jonkin ajan kuluttua päätettyään työnsä siltä päivältä. Hikotus lakaisi  viimeiset vedot ja asetti luudan paikalleen seinää vasten.

"Kyllä kyllä, mene vain."

Hikotus istahti työpöydän ääreen seuraavana askareenaan jumiin jääneen ruuvin irrottaminen ruostumaan päässeestä metallisaranasta. Se oli ruohonjuuritason puuhastelua, mutta kelpasi hänelle siinä kohtaa.

Vallitsevassa hiljaisuudessa Hikotus kuulosteli ropinaa ikkunan takana. Alkuillasta piiskaava sade oli muuttunut pehmeämmäksi ripotteluksi, mikä sai Hikotuksen oudon toiveikkaaksi. Eiväthän mitkään myrskyt kestäneet määräänsä kauempaa, ja tyyntä tapasi seurata aina perästä.

Hikotus kopautti itsepäisen saranan pöydälle ja nojasi päätään käteensä. Samassa hän hätkähti päästä varpaisiin, kun pajan ovi narahti yllättäen auki ja Raivo ryntäsi sisään puujalka kolisten.

"Täällä sää vielä kuhnailet!"

"Hmmh, mitäh...?" Hikotus sopersi ja tajusi maiseman ikkunan takana tummuneen. "Ääh, minä menin ja torkahdin, Thor nähköön! Onko jotain tapahtunut?"

"Jo vain! Saatiin koko miehistö elävien kirjoossa takasin!" Raivo intoili.

"Sehän... sehän on hienoa!" Hikotus ähkäisi ja kompuroi ylös pöydän äärestä. "Milloin he palasivat? Ovatko he kunnossa?"

"Ankkuroovat päivän viimesillä sätehillä", Raivo virkkoi. "Sairastuvalle pääty kourallinen, mutta kaikki raajat on sentään joka iikalla tallella!"

"Hyvä tietää!"

Hikotus pisti juoksuksi kohti sairastupaa. Lakannut sade teki iltailmasta tuoksuvan, ja pilvien väistyessä tähtiäkin alkoi näkyä taivaalla. Hikotus hymyili näylle ja nykäisi tuvan oven auki samalla melkein törmäten johonkuhun kaikessa kiireessään.

"Huh, oho!" hän huudahti ja katsoessaan tarkemmin vastaan tullutta miestä tämä osoittautuikin juuri siksi, kenet hän oli eniten toivonut näkevänsä.

"Mitäs sä noin ryntäilet, päällikkö?" Eret naurahti säikähdyksestä toettuaan.

"M-minä vain, ööh..." Hikotus mutisi häkeltyneenä. "Te palasitte takaisin! Suunnilleen yhtenä kappaleena..."

"No joo, se olis voinut käydä vähän helpomminkin, mutta ota nyt merestä ja sen metkuista selvää", Eret virkkoi hilpeästi, vaikka raju merenkäynti olikin jättänyt kohtuullisen määrän ruhjeita niin tämän kasvoihin kuin muuallekin kehoon.

"Sanopa se..." Hikotus hymähti apeasti. "Olin teistä aikamoisen huolissani."

"Älä turhaan."

Se kuulosti vähän ärsyttävänkin huolettomalta.

"Olin silti", Hikotus totesi ja oli aikeissa astua lähemmäs Eretiä, kun kiivas ääni kajahti heidän takaansa.

"Hei, Eretinpenska! Takaisin petiin siitä!" komensi Tyrni, yksi heidän kylänsä parantajista. "Se kuume ei laske lepoa välttelemällä!"

"Onko sinulla kuumetta?" Hikotus kysyi ja kokeili kämmenselällään Eretin otsaa ennen kuin tämä ehti väistää sivuun.

"Hevonkukkua, mä olen aivan kunnossa!" Eret ärähti, mutta otsan lämpö puhui ihan muuta.

"Sitä ne aina sanovat... Kyllä tuollaiset lurjukset tunnetaan!" Tyrni tokaisi kädet lanteillaan.

"Ääh, lettiä vähän löysemmälle!"

"Parasta vain että tottelet hyvällä", Hikotus tuumasi tuupaten Eretiä kohti sairasvuodetta ja sai tältä osakseen ärsyyntyneen mulkaisun.

"Siinäs kuulit, päällikön käsky kävi!" Tyrni kiusoitteli ja iski silmää Hikotukselle. "Olenkin vallan kiitollinen, kun saavuit paikalle juuri sopivasti paimentamaan näitä hunsvotteja."

"Nooh, ilo on minun puolellani", Hikotus virkkoi ja samalla nappasi muina miehinä Eretin vyöltä oman veitsensä ja sujautti tilalle sen, joka oli ollut hänen hallussaan. Hän aisti Tyrnin ja muutaman muun paikallaolijan pistävän asian merkille, mutta jatkoi kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan: "Kyllähän minun oli varmistuttava siitä, että jokainen on kunnossa. Olisin itse asiassa tullut jo aikaisemminkin, mutta olosuhteet vähän venyttivät."

"Mä ehdinkin jo ihmetellä, kun sua ei näkynyt. Siksi mä olin tulossa etsiskelemään." Eret istahti sängylle.

"Kunniallisissa aikeissa tietysti! Sitten vain tämä ääntä kohti ja unta kalloon niin kuin olisi jo", Tyrni tuhahti pilkettä silmäkulmassaan ja ojensi Eretille pienen kulhollisen yrttirohtoa, joka Hikotuksen mielestä lemusi vanhalta saappaanpohjalta ja sai ihon kananlihalle. Eretkään ei näyttänyt innostuvan.

"Ihanko mua varten menit keittelemään?"

"Mitä suurimmalla hartaudella!"

"Tyrni vainoaa mua", Eret murahti viereensä istahtaneelle Hikotukselle, kun nimeltämainittu punapää marssi tuvan toiselle puolelle hoitamaan jotakuta toista.

"No, jäit toisaalta juuri äsken verekseltään kiinni karkausyrityksestä." Hikotus otti tyhjän kulhon vastaan, kun Eret oli irvistäen kulauttanut juoman parilla hörpyllä kurkkuunsa.

"Mulla oli loistosyy siihen", Eret totesi riisuessaan asevyönsä sängynpäätyyn roikkumaan. Huomatessaan saaneensa oman veitsensä takaisin tämä väläytti hänelle virneentyngän. "Ja muuten, jos kaivat esiin pergamenttia, mä piirrän sulle karttaa Suursalmen koillispuolelta."

"Sopiihan se, kunhan ensin sairastat tuon kuumeesi pois", Hikotus tokaisi ja nousi sängyltä, jotta Eret pääsisi pitkäkseen.

"Kai se on pakko", Eret tuhahti kaivautuessaan huopien alle. "Täällä on kyllä pahuksen kylmä..."

"Noh, onneksi itse olet sen verran kuuma, että tasapaino säilyy! Tai no siis, koska kuume, tiedäthän..." Hikotus naurahti ja tyrskähti typeryyksilleen. Luojien onneksi ainoastaan Eret oli kuuloetäisyydellä.

"On sua kyllä vitsailun taidossa siunattu, päällikkö."

"Eeeeittämättä", Hikotus myönsi. "Piipahdan huomenna käymään, jos sattuisit voimaan vähän paremmin."

"Hmm, ovi on varmaan lukossa, mutta siitä vain..."

Eret kuulosti sen verran kuumehoureiselta, että Hikotus katsoi parhaakseen jättää tämä lepäämään ja loi rohkaisevan silmäyksen muutamaan muuhun sairasvuoteeseen päätyneeseen. Myönnettävä oli, että sellaisen rajuilman lyödessä päälle miehistön tilanne niin kunnon kuin lukumääränkin kannalta olisi voinut olla paljon surkeampi. Jumalat todella olivat olleet suosiollisia heidän kylälleen.

"Kiitos jälleen vaivannäöstä", Hikotus sanoi tuvan ovella Tyrnille, joka pudisti hilpeästi päätään niin, että kruunuksi kootusta lettikampauksesta valahtaneet suortuvat heilahtelivat.

"Ei kestä kiitellä, sitähän tämä on!" Tyrni virkkoi ja taputti Hikotusta hartialle. "Vähän lääkettä ja unta ja tuo niin sanottu oikea kätesi on taas jaloillaan alta aikayksikön!"

Hikotus hymähti ja kääntyi lähteäkseen samalla miettien, saattoiko Tyrnin kommentin ottaa täysin vilpittömänä vaiko pikemminkin turhan alleviivaavana. Eittämättä Eret Eretinpoika oli päällikön oikea käsi, sen tiesi koko kylä. Ei mitään uutta siltä osin.

Siitä Hikotus ei kuitenkaan ollut varma, oliko hän nojannut otsaansa Eretin otsaa vasten vähän turhan pitkään, saati että huomaamattomaksi tarkoitettu käden hipaisu olisi sittenkään ollut niin huomaamaton.

[Maissinaksu]

2. ODOTUKSEN ILMAPIIRI

"Sen kun piti olla niin salamyhkäistä."



"Lakosi kuin alkusyksyn vilja..." Hikotus hymyili katsahtaessaan viereensä lysähtänyttä Eretiä. Olihan sekin yksi tapa nautiskella intohimon rovion jälkihiilloksesta, mutta ei Eret silti niin ponnettomaksi tavannut käydä.

"Hmh?"

"Niin että kadotitko mahdollisesti aivosi jonnekin?"

Eret puhalsi ilmaa suupielestään. "Sano mun sanoneen, ilman sitä halvatun kuumetta mä olisin syöksynyt sun kimppuusi heti ankkurin upottua pohjamutiin."

"Ja olisit käräyttänyt meidät saman tien? Siinä olisikin valunut melkein vuoden kestänyt piilottelu hukkaan kuin vesi reikäisestä ämpäristä."

"Eipä olisi liikuttanut siinä kohtaa... Ei me sitä paitsi taideta kuitenkaan enää kauaa pysyä salassa."

"Taidat olla oikeassa." Hikotus vakavoitui keskustelun lipsuttua siihen erääseen aiheeseen, jota he molemmat sekä tahtoivat vältellä että myös käsitellä juurta jaksain. "Usko pois, olen saanut kuunnella leukailua yhdeltä jos toiselta. Tyrni se taisi viimeisimpänä mainita jotain jälleennäkemisen palosta tai jotain siihen viittaavaa – en pysähtynyt kuuntelemaan liiaksi."

"Sitä ne munkin miehet jaksoi hykertää", Eret sanoi. "Ei se suoranaista irvailua ollut, mutta ihan kuin mä olisin haistanut jotain vihjailuun viittaavaa..."

"Uskalsivat kuitenkin kapteenilleen soittaa suuvärkkejään? Ihme, että ovat vielä yhtenä kappaleena, kun sinusta on kyse." Hikotus tuuppasi Eretiä hartiaan.

"Kumma kyllä purjehtiminen ei ottaisi luonnistuakseen, jos puolet miehistöstä olisi haalattuna kölin ali", Eret tokaisi ilkikurisesti. "Mutta yritäpä siinä sitten esiintyä kuin et tietäisi mistä puhe käy."

"Hmmm. Kaikesta päätellen veitsenvaihtomme on pantu merkille aika laajalti."

Eret taivutti kätensä päänsä taakse. "No voihan vietävä. Sen kun piti olla niin salamyhkäistä."

"Sitä se onkin ollut, mutta jos homma jatkuu yli kuunkierron, on kai väistämätöntäkin, että kiinnostusta herää", Hikotus totesi. "Paha sitä on toisiinsa törmätä siten, ettei uteliaita silmiä olisi paikalla."

"Eräs meistä halusi alkaa kunnon vaihtajaisiin", Eret huomautti näennäisen voivotellen.

"Sitä kutsutaan perinteiden seuraamiseksi, jos yhtään olen kartalla", Hikotus virkkoi.

"Sittenpä seurataan ja tehdään se myös kunnolla, jottei tarvitse hävetä. Te kyllä teette täällä perinteiden noudattamisenkin aivan kummallisesti."

"Hmm, sanot sinä."

Hikotus palautti mieleensä tapauksen suunnilleen kuukauden takaa, jolloin Eret oli häntä rohkeampana ottanut ratkaisevan askeleen ja kosioaikeissa tuonut veitsensä hänelle. Kun Hikotus oli sitten Öystilän tapaan tuonut tälle oman veitsensä, Eretin leuka oli loksahtanut lattiaan siinä määrin, että heidän oli ollut syytä tarkentaa sekä perinteiden käytännön toteuttamista että paikallisen tapakulttuurin suuntaviivoja. Nopeasti oli käynyt ilmi, että Eretin entisessä kotikylässä veitsenvaihto käsitettiin pikemminkin kosijan veitsen lahjoittamisena kosittavalle. Takaisin annettu veitsi, kositun omakin, merkitsi kosinnan torjumista, ja sen pikku seikan selville saaminen oli naurattanut Hikotusta hyvän tovin. Eipä ihme, että Eret oli näyttänyt niin hölmistyneeltä.

"Kaiken kukkuraksi päätit toissapäivänä järjestää sen sortin esityksen, että koko hienovaraisuuden käsite taitaa olla tätä nykyä menneen talven nietoksia."

"Älä viitsi."

Hikotus tapitti Eretiä kulmat koholla. "Kyllä muuten viitsin. Pääsikö jo unohtumaan?"

Eretin merimatkan päätteeksi saama kuume oli ollut lyhytkestoinen mutta luonteeltaan sitäkin ärhäkämpi. Kun Hikotus oli saapunut sairastuvalle paluun jälkeisenä aamuna, Eret oli vaikuttanut leijailevan unen ja valveen välitilassa ja kähissyt ties mitä outouksia yrittäen myös kompuroida sairasvuoteesta ylös. Hikotus oli saanut käyttää tovin jos toisenkin paimentaakseen Eretiä pysymään aloillaan, mutta se oli ollut vielä pientä. Odottamattominta oli ollut se, kun tämä oli alkanut yllättäen mutista hänelle kosiolaulun säkeitä ja melkein pudottanut hänet jakkaraltaan sen ansiosta. Paikalla häärivä Tyrni ja muut potilaat olivat näyttäneet epämiellyttävän tietäväisiltä, vaikka Hikotus olikin valloittavan hymyn kera todennut kyseessä olevan epäilemättä kuumehourailua.

Jokainen silti tiesi, ettei kosiolauluja tuon tuosta luikauteltu, mikä kai päti kuumetautiinkin. Tilanteessa oli ollut oma kiintoisa säväyksensä, mutta päällimmäisenä tunteena Hikotus oli kokenut jotain kiinnijäämisen kauhun ja vaivaantuneisuuden välillä.

"Edelleenkään mä en muista tehneeni mitään sellaista", Eret murahti nenänsä siltaa rapsuttaen. "En mä kyllä muista juuri mitään parilta viime päivältä."

"Ikävä kyllä muutamat muut muistavat loistavasti pikku loruilusi, minkä ansiosta nyt sitten herätämme monin verroin huomiota aiempaan verrattuna. Nyt koko kylä ehkä vain odottaa, ottaen huomioon miten nopeasti huhut täällä lentelevät ympäriinsä", Hikotus aprikoi.

"Odottavat, että meidän jutusta tulee julkinen?"

"Oletettavasti."

"Huomisissa pidoissa?"

Hikotus nyökkäsi. Valtaosa kihlausten julkistamisista tavattiin esittää juhlahumussa koko kylän ollessa paikalla. Lisäksi hyviin tapoihin kuului, että vain yhdet kihlajaiset vietettiin yksissä kekkereissä, joten siinä mielessä nopeat parit popsivat hitaat.

"Jos nyt mietitään teoreettisesti", Hikotus aloitti asiaa tuumien, "onko meillä kilpailijoita huomista ajatellen?"

"Fridolf on joskus maininnut tekevänsä aloitteen Kiiran suhteen, mutta siitä ei tiedä, miten tosissaan se on", Eret sanoi viitaten perämieheensä. "Voi toki olla, että jotkut on vaihdelleet veitsiä meitäkin kauemmin ja hienovaraisemmin, mutta kai me loppujen lopuksi ollaan aika vapailla aroilla."

"Hmm, täytynee pitää silmät ja korvat auki... Jos nyt kerran vähissä järjissäsi olet halukas vääntäytymään vihille allekirjoittaneen kanssa", Hikotus kiusoitteli.

Eret nyrpisti nenäänsä. "No minkäs teet, mä nain vaan statuksen takia ja sä satut tulemaan siinä mukana. Ihan hyvä diilihän se on?"

"Mestarillinen, etten sanoisi!" Hikotus vastasi sarkasmiin samalla mitalla ja ponkaisi itsensä ketterästi Eretin päälle varoen samalla tämän paranevia ruhjeita. "Minä kurja puolestani saan sinusta riesan ja riippakiven, mutta sitähän sanotaan että kaikkeen tottuu?"

"Melkein kaikkeen", Eret virnisti ja silitteli karheilla käsillään hänen reisiään. "Mä kyllä voisin tottua tähän ihan loppuelämässäkin määrin."

Hikotus kumartui nappaamaan suukon Eretin suupielestä ja kellahti takaisin tämän viereen. "Tulipa sellainenkin mieleen, että vietettiinkö sinun kylässäsi koskaan ylkäjäisiä?"

"Ei ainakaan mitään muistikuvaa ole jäänyt. Varmaan joskus ennen kuin mä synnyin tai mun lähdön jälkeen", Eret mietiskeli. "Entä Öystilässä?"

"Kuulemma ainakin kerran, kun olin vielä pieni", Hikotus sanoi. "Minä en sitä tietenkään muista, mutta Raivo niin joskus kertoi."

"He eivät sitten jääneet Öystilään?"

"Eivät. Palasivat kuulemma aika pian vihkiäisten jälkeen toisen kotiseudulle etelämpään. Ehkä juuri sinne, mistä Raivon ja isänikin esi-isät ovat kotoisin."

"Kelttien mailla maat ja nummet on niin vihreitä, että heikompia hirvittää. Oli tällainen pohjoisen poika aika äimän käkenä", Eret hymähti muistellessaan purjehduksiaan.

"En ole itse koskaan käynyt", Hikotus sanoi. "En edes Hampaattoman kanssa... Kai meillä oli liikaa kiireitä Öystilänkin päässä."

"Vielähän sitä ehtii", Eret virkkoi. "Vaikka heti vihkiäisten jälkeen!"

"Ja jätettäisiin kylä vaille päällikköjään saman tien?" Hikotus naurahti.

"Ikään kuin me ei löydettäisi pätevää sijaista siksi aikaa? Astrid tai Valka kyllä pitäisivät väen ruodussa."

"Hmm-m, järkevältä kuulostaa." Hikotus tunsi oikeastaan vähän innostuvansakin. "Ei kai sitten muuta kuin valoja vannomaan?"

Eret hymyili hänen näennäisen huolettomalle äänensävylleen takuulla tietäen, miten paljon kokonaiskuvio aiheutti hänelle paineita ja ylimääräisiä sydämentykytyksiä.

"Sen kuin pidät varasi", tämä tokaisi ja sipaisi hellästi hänen otsaansa, ennen kuin vääntäytyi sängystä ylös siirtyäkseen kylpytuvalle. Hikotus jäi katselemaan Eretin menoa ja pohti samalla kommentin merkitystä. Heidän salailunsa toden totta kiskoi viimeisiä henkäyksiään, se oli kiistämätön totuus. Ehkä se oli hyväkin asia, muttei se silti tehnyt kokonaistilanteesta kepeämpää. Ja silti Eretin hyväkäs kuulosti siltä kuin kihlauksen julkistaminen ja ylkäjäisiin valmistautuminen olisi käynyt yhtä vaivattomasti kuin sormien napsauttaminen.

Että hänen taas piti olla sellainen sietämätön jännittäjä kaiken suhteen, Hikotus tuhahti itsekseen ja nousi hikisten petivaatteiden sumpusta liittyäkseen Eretin seuraan.

[Maissinaksu]

3. RATKAISEVAT ASKELEET

"Miten on, lähetkö seuraavaan tanssiin?"



Sen kuin pidät varasi, Eret oli virkkonut juuri noilla sanoilla.

Ikään kuin kyseessä olisi ollut pilke silmäkulmassa heitetty varoitus tai uhkaus. Siitäkään huolimatta Eretin käytös ei ollut koko päivänä poikennut mitenkään tavanomaisesta, aivan kuin mistään sen erityisemmästä ei olisi edes puhuttu edellisillan lakanapainin päätteeksi.

Kaiken epätavallisuuden puutteen ansiosta Hikotus tiedosti lähestulkoon hiipivänsä normaalin askeltamisen sijaan. Oli kuin hänelle olisi viritelty hienovaraista ansaa, ja sellaisessa puuhassa Eret olikin kiistaton mestari. Hyvä metsästäjä jaksoi odottaa ja väsyttää saalistaan perinpohjaisesti ennen ratkaisevaa iskua, ja epätietoisuus ennen kaikkea oli avain vainoharhaisuuden syövereihin.

"Vältteletkö sä jotakuta?" pirteä ääni kysäisi yllättäen.

"M-minäkö, miten niin? Kunhan istun tässä iltaa oluen ja öh, kanankoiven kanssa!" Hikotus tokaisi hätäisesti kääntyessään kohti viereensä istunutta Astridia.

"Juhlatunnelma toisin sanoen ihan katossa?" Astrid kopautti pikariaan hänen tuoppiaan vasten. "Mutta oikeasti, onhan kaikki hyvin? Sä näytät vähän siltä kuin olisit mieluummin missä tahansa muualla."

"Tottahan toki, kaikki on oikein mainiosti!" Hikotus sanoi ehkä vähän liiankin nopeasti. "Olen vain huojentunut, että koko miehistö palasi takaisin ja että meillä on syytä juhlaan... Oli melkein yöunet mennä pahinta vatvoessa."

"No joo, se myrsky ei ollut mikään mitätön sadekuuro", Astrid hymähti. "Kuulemma ainakin kymmenen päätyi sairaspedille?"

"Enemmän tai vähemmän", Hikotus kertoi.

"Sä olitkin viipynyt siellä hyvän tovin Tyrnin ja muiden apuna?"

Mistä lie Astrid oli senkin saanut tietoonsa.

"Jokusen tunnin. Täytyihän minun varmistaa, että porukka on kunnossa ja ennen pitkää täydessä terässä", Hikotus huomautti kuin oikeuttaakseen paikallaoloaan sairastuvalla, vaikkei sitä kukaan ollutkaan kyseenalaistanut.

"Etenkään meidän kapteeni ei kuulemma ollut parhaassa mahdollisessa vedossa?" Astrid seurasi hänen katsettaan Eretin suuntaan.

"Mmm, ei tosiaan ollut. Toki minä olisin kantanut samalla tavalla huolta kenestä tahansa meistä", Hikotus vastasi ja ryysti olutta saadakseen jotain oleellista tekemistä. Hän aisti, miten Astrid katsahti veistä hänen vyöllään – Eretin veistä – eikä oikein innostunut siitä, mihin keskustelu mahdollisesti oli etenemässä.

Siltikin hän tiesi, että oli rutkasti parempi tulla Astridin kuin jonkun muun hiillostamaksi.

"Hei, kyllä mä näin, miten paljon sä sitä ikävöit, vaikket mitään erikseen sanonutkaan", Astrid hymähti myötätuntoisesti.

Sanat liikauttivat jotain Hikotuksessa. Sen lisäksi, että Astrid oli harvinaisen valpas luonne, tämä oli täysin oikeassa. Parin viikon erossaolon lisäksi myrskyn ansiosta tehokkaasti takaraivossa kummitellut menettämisen pelko oli tehnyt Eretin kotiinpaluun odottamisesta sanalla sanoen sietämätöntä.

Viime kädessä kaikki oli kuitenkin ollut sen arvoista.

"No jaa, ehkä se kiintymys tosiaan paistaa vähän läpi", Hikotus mutisi hymynkare suupielessään.

"Mitä sä sanoit?" Astrid naurahti, mutta soittajien aloittaessa juuri silloin rumpujen ja muiden instrumenttien sävelin vauhdikkaan musisoinnin Hikotus kumosi loput tuopistaan pikavauhtia kurkkuunsa.

"Sanoin että Astrid Hofferson, tanssimaan siitä!"

Askeliin keskittyessään Hikotus tunsi mielensä vapautuvan. Kaikki oli loppujen lopuksi hyvin, ilta oli täynnä iloa, ja tunnelma kohosi hetki hetkeltä korkeammalle. Hikotus eläytyi musiikin vietäväksi, loikki ja pyörähteli muiden paritanssiin antautuneiden kanssa, huudahti kättentaputusten säestämänä oikeissa kohdissa ja musiikin hiljentyessä veti palleaan asti henkeä tuntien olonsa lähes uudestisyntyneeksi. Tanssi todella elvytti sekä ruumista että sielua.

"No se oli reipasta!" tokaisi tuttu ääni hänen takanaan. Astrid väläytti hymyn sekä Hikotukselle että puhujalle ja väistyi sulavasti takavasemmalle.

Hikotus nielaisi tyhjää Eretin liittyessä hänen seuraansa, mutta otti ilomielin vastaan tarjotun viinipikarin.

"Miten on, lähetkö seuraavaan tanssiin?"

"M-minä, tuota..." Hikotus sopersi siemauksensa perään ja muutakaan keksimättä tarjosi juomastaan Eretille. "Lisää viiniä?"

"Kiitti." Eret katsahti häntä viekkaasti ja laski kätensä hänen kätensä päälle kulauttaessaan samasta pikarista. Kuin huomaamattaan he nojautuivat hieman lähemmäs toisiaan.

"K-kuule, minulla on sellainen tunne kuin kaikki katsoisivat."

"Ehkä ne katsovatkin?" Eret virkkoi lähellä hänen korvaansa.

"Tuo ei nyt auta ollenkaan –"

"Jos sitten annetaan niille jotain oleellista nähtävää?"

Hikotuksen sydän hypähti silkasta odotuksesta, jota hänen oli turha yrittää kiistää. Mitäpä hän olisikaan tehnyt ilman Eretin itsevarmuutta.

"Annetaan sitten palaa", hän puhalsi ulos ilkikurisen hymähdyksen kera.

Eret suuteli häntä vaivihkaa ohimolle ja astui sitten askeleen kauemmas.

"Hikotus, Aimo Mahtimurikan poika!" tämä lausui niin lujalla äänellä, että koko valtava sali hiljeni kuuntelemaan. Hikotus laski pikarin kädestään ja kohotti ryhtiään, kun Eret aloitti laulunsa, vain hänelle osoitetun mutta koko kylän kuultavaksi tarkoitetun.

"Mä seilaan myrskyyn uudelleen ain' tuntematta vaaraa... Ja aallois elon riemun meen, jos puolisoks sut saan!"

Kuten arvata saattoi, laulu sai aikaan yllättyneitä henkäyksiä juhlakansan keskuudessa, mutta Hikotus kuuli ympäriltään myös taputuksia ja kannustavia huudahduksia. Helpottunut hymy väreili hänen huulillaan.

"Ei paahde tai sää kylminkään voi estää nyt kun matkaan!" Eret ojensi hänelle kätensä. "Jos mulle lupaat luoksein jäät ja lemmit mua ainiaan!"

Hikotus veti syvään henkeä ja tarttui käteen. Se oli sitten menoa.

"Mun rakkahin, mun kallehin, saa virkkehes mut huumaan!" hän vastasi Eretin säkeisiin, ja suureksi helpotukseksi hänen äänensä ei värissyt vähääkään. "Vaan kaipaa viittaa sankarin en, jos vain pääsen sylkkyys kuumaan!"

Eretin olisi kuulunut laulaa hänelle seuraavaksi, mutta Hikotus viittasi etusormellaan tälle lyhyesti ja jatkoi itse seuraavasta säkeistöstä.

"Mutta kuuntele! Saat kultaisen sä sormuksen, voin värssyt sulle laulaa! Et eksy tielle vaarojen, jos lankeat mun paulaan!" Hikotus kajautti aavistuksen mahtailevastikin, ja Eret purskahti hersyvään nauruun.

"Voi, kaipaa kultaa sormiin en, en taikaa lemmenlaulujen! Sun kouraan tyhjään tarttuen ain' vierelläsi kuljen!" Eret vastasi heidän tanssinsa käydessä yhä riehakkammaksi, ja Hikotus liittyi mukaan seuraaviin säkeisiin.

"Sut peittelen mä suudelmiin, sinut tanssiin tahdon kantaa! Ja halki riemun suuremmin, se meille onnen antaa!"

Hikotus kuuli vain etäisesti kyläläisten säestävät taputukset antautuessaan hetkeen Eretin kanssa, yhteen kietoutuviin käsivarsiin ja toisiinsa kopsahteleviin jalkoihin.

"Mä seilaan myrskyyn uudelleen ain' tuntematta vaaraa, ja aallois elon riemun meen, jos puolisoks sut saan!" he lopettivat yhteen ääneen, ja vallattoman tanssahtelun lopputulemana Hikotus huomasi nykäisseensä Eretin dramaattiseen taivutukseen kannatellen tätä hivenen epävakaasti.

Todellisuus alkoi jälleen muotoutua heidän ympärillään. Hikotus tasaili hengitystään ja hiljalleen alkoi ymmärtää, mitä he olivat todella tehneet. Nyt se, mitä heidän välillään piili, oli tehokkaasti kaikkien tiedossa.

Hän oli juuri kihlautunut Eret Eretinpojan kanssa.

Hikotus päästi helpottuneen naurahduksen ja hetken mielijohteesta nykäisi kaksin käsin tulevan puolisonsa pitkään suudelmaan koko kylän silmien alla. Raikuvat aplodit ja huudot saivat seurakseen kunnon naurunremakan, kun Hikotuksen hatara ote Eretistä viimein lipsahti ja lopputuloksena tämä tössähti selälleen lattialle vetäen hänet mukanaan.

"No siinä vasta oli potkua!" Raivo hörähti nilkuttaen heidän luokseen ja nykäisi heidät molemmat jaloilleen. "Piti sitä päästä vielä vanhoolla päivillä toristamaan päällikön kosijaasia! Kyllä mää oon teistä ylypiä!" tämä virkkoi taputtaen heitä ronskisti olalle.

Hikotus kiitti sanoista ja vilkaisi vähän ympärilleen salissa. Iloisten ja juhlamielisten kasvojen joukossa näkyi muutamia sellaisiakin, jotka näyttivät samaan aikaan täysin häkeltyneiltä ja epäuskoisiltakin. Sellaisia olivat ainakin Limalotja, Karski ja Ronski, kun taas samassa pöydässä istuvat Suomusintti ja Astrid osoittivat heille suosiotaan, Astrid pudistaen samalla päätään omaan leikillisen toruvaan tyyliinsä. Näky lämmitti Hikotusta valtavasti.

"Niin, olitteko ehkä olleet aikeissa valaista keskinäisistä suunnitelmistanne yhtään aikaisemmin?" heidän luokseen saapunut Valka uteli kiusoittelevaan sävyyn.

"Ööm, no tuota..." Hikotus aloitti yrittäen saada Eretiltä henkistä tukea, mutta tämä näytti yhtä vaivaantuneelta kuin hän. "Tämä kai sitten oli vähän yllättävää?"

Hänen äitinsä myhäili huvittuneena. "Joillekin ehkä, kaikesta päätellen. Toisille taas... monella meillä on silmät päässämme."

"A-ahaa, aivan."

"Noh, ainakin vaikein on takana päin", Eret tokaisi, mutta tämän hymy hyytyi, kun sekä Raivo että Valka katsahtivat heitä tietäväisinä.

"Siitä sopii olla paria mieltä! Ei niitä ylkäjääsiä kuulkaas tuosta vaan pykätä!" Raivo virkkoi.

"Älkää suinkaan aliarvioiko, mitä kaikkea valojen vannominen vaatii", neuvoi puolestaan Valka. "Eikä sitä suotta puhuta riivatusta riiauskuusta."

"Siis mistä?" Hikotus ja Eret tarkensivat yhteen ääneen.

Raivon ja Valkan keskenään vaihtama katse sai Hikotuksen hiukan epäilemään, että luvassa olisi jotain vallan hirmuista.

"Kyllä te juipit sen tuota pikaa näätte!" Raivo hekotti.



***

A/N: Nappasin laulunsanat suoraan For the dancing and the dreamingin suomiversiosta. Toimii aavistuksen paremmin englanniksi, mutta kelpaa silti hyvin.

[Maissinaksu]

4. PERINTEET VELVOITTAVAT

"No, sydänkäpyni mun, mitäs muuta kukkua sieltä löytyy?"




"Aah, vihdoin!" Hikotus huokaisi helpottuneena onnistuessaan löytämään pergamenttien vuoresta etsimänsä. "Tässä se on: ylkäjäiset."

Eret kumartui hänen olkansa yli lukemaan musteen laadusta päätellen jo vuosikymmeniä vanhoja riimuja.

"Vai että kosija ja kosittu. No joo, ihan hyvä tapa muotoilla asia."

Hikotus hymähti myöntävästi ja jatkoi lukemista. Perinteen mukaisesti vihkiseremonia tavattiin järjestää kuukauden kuluttua kihlauksen julkitulosta. Ajankohta olisi sopinut heidän suunnitelmiinsa joka tapauksessa, mutta heistä kumpikaan ei ollut ottanut huomioon, että sekä kosijaa että kosittua koski muutama valittu ja vaalittu velvollisuus, jotka tulisi suorittaa kunniallisesti ennen valojen vannomista. Siitä se riivattu riiauskuukausikin taisi juontaa nimensä.

"Tämän mukaan sinun täytyy tuoda minulle lohikäärmeen pää... Mitä isompi ja komeampi, sitä parempi!"

"Ne, jotka tämän joskus muinoin kirjoittivat, olivat tuskin perillä siitä, mihin suuntaan elo lohnareiden kanssa kääntyisi Öystilässä", Eret aprikoi huvittuneena. "Ei sillä, vielä tyyliin kolme vuotta sitten mä olisin tuonut sulle vaikka koko päiden vuoren."

"Tosi romanttista." Hikotus virnisti. "No, mikäli tätä on uskominen, jos lohikäärmeitä ei ole tarjolla, karhu tai peura käyvät nekin."

"Mitähän järkeä on jossain peuran kaatamisessa, jos lohnari on eka vaihtoehto?" Eret tuhahti. "Ja mitä varten sä pääset noin helpolla? Havunoksia?"

Hikotus luki eteenpäin. Pergamentin mukaan kositun tehtäviin kuului viedä nippu havunoksia kosijan mökille merkkinä siitä, miten tuleva yhteiselo säilyisi alati elinvoimaisena kuin ympäri vuoden vehreä ikimänty.

"Aika, miten sen nyt sanoisi... kunnianhimoista."

"Aliarvioivaa toi on. Mitä järkeä edes on katkoa havuja ja väittää niitä sen jälkeen elinvoimaisiksi?" Eret kummasteli käsiään levitellen. "Ne muuttuu ruskeiksi ja hauraiksi ennen pitkää ja jättää vielä jälkeensä kunnon neulasvyöryn! Joten siinä sitä symboliikkaa, siitä vaan, menkää ja tehkää hyvin –"

"Kultaseni, minä en todella tiedä, mihin nämä kaikki niin sanotut viisaudet perustuvat", Hikotus hymähti ironisesti tietäen hyvin, miten hankala Eretin oli sietää kaikenlaisia pieniä typeryyksiä, etenkin jos ne tekivät asioista hankalia. "Sen kuin otat pergamentin kouraan ja rustaat ylös omat Eret Eretinpojan vinkit ylkäjäisten valmisteluihin!"

"Ehe ehe, tosi hauskaa", Eret irvaili takaisin. "No, sydänkäpyni mun, mitäs muuta kukkua sieltä löytyy?"

"Itse asiassa nämä muut velvollisuudet kuulostavat aika järkeviltä. Sulhasrenkien nimitys, huomenlahja..."

"Sulhasrengit?"

"Niin, tiedäthän. Se tyyppi, kenen kontolle voi sälyttää osan käytännön jutuista ja jolle purkaa sydäntään, jos kokonaiskuvio alkaa liiaksi kypsyttää", Hikotus virkkoi.

"Se on kai sama kuin airuet meilläpäin", Eret tuumaili. "Toimenkuva ainakin liippaa melkoisen läheltä."

"Jos minulta kysytään, airut kuulostaa astetta arvokkaammalta kuin sulhasrenki tai morsiuspiika", Hikotus hymähti.

"Kieltämättä. Oliko sulla mielessä joku pätevä siihen pestiin?"

"Hmmm..."

Hikotus muisteli, miten innokkaasti Karski oli ollut nimittämässä itseään sulhasrengin rooliin, kun hän oli aikoinaan harkinnut häitä Astridin kanssa. Ottaen huomioon, että hänen ja Eretin kihlaus oli ollut kylän polttavin puheenaihe jo yli vuorokauden, olisi voinut kuvitella, että Karski olisi jo tärkeänä rynnännyt varaamaan kaiken maailman tittelit itselleen kuten edelliskerralla.

Hikotus palautti mieleensä kosijaisillan ja sen jälkitunnelman. Ilmeestään päätellen Karski oli kuulunut juuri siihen osaan Öystilää, joka oli ollut kaiken aikaa autuaan tietämätön hänen naimisiinmenoaikeistaan Eretin kanssa. Totta puhuen Hikotus oli hyvilläänkin, ettei Karskin suunnasta ollut kuulunut asian tiimoilta mitään. Sulhasrengiksi tai airueksi kun oli loogista nimittää joku kypsä ja vastuuntuntoinen henkilö, mikä taas ei välttämättä mennyt aivan yksi yhteen hänen tohelokaverinsa tapauksessa.

"Olin ajatellut kysyä Raivoa, mutten ole vielä ehtinyt miettiä sitä sen tarkemmin. Entä itse?"

"Vanha kunnon Fridolf sopii siihen hommaan."

"No se oli nopea päätös. Kai ajattelit kysyä häneltä ensin?" Hikotus kiusoitteli.

"Mitä turhia, kapteeni käskee ja perämies se vaan tekee perässä", Eret tokaisi leikillään.

"Mmm, hyvä", Hikotus naurahti takaisin ja palasi lukemaan pergamenttia. "No niin, sulhasrengit tai airuet, huomenlahja... Jaaha, sinun täytyy saada äidiltäni siunaus."

"Häh?"

"Kosijan tulee pyytää kositun vanhemmalta siunaus tulevalle liitolle kahden kesken ja ilman, että kosittu on kohtaamisesta tietoinen", Hikotus luki ääneen. "Hmm, ehkä on hyväkin, että olet kaveria tulevan anoppisi kanssa?"

"No juu, se auttaa rutosti, mutta mitä ihmeen järkeä siunausta on pyytää vasta kosijaisten jälkeen?"

"Kuule, sano vielä kerran 'mitä järkeä' ja minä menetän järkeni."

"Ylipäätään koko maininta siunauksen pyytämisestä lukee vasta noin myöhään! Luulisi sen nyt olevan vähän oleellisempi juttu kuin jotkut havunoksat!" Eret kuulosti kimpaantuvan hyvän kanssa.

"En usko, että sillä on loppujen lopuksi liiaksi väliä, missä järjestyksessä asiat esittää, kun koko pergamentti on kuitenkin luettava", Hikotus ehdotti, mutta Eretiä se ei tyydyttänyt vähääkään.

"Kilin kellit, sanon mä. Perussääntönä isoimmat asiat ensin hyvässä tärkeysjärkässä, ja ne sellaiset pikkuräpellykset vasta loppusilaukseksi!"

"Tiedätkö, sinussa ja Astridissa on yksi pahuksen ärsyttävä yhtenäinen piirre", Hikotus tokaisi mesoamisen väliin. "Te olette molemmat niin sietämättömiä pannessanne merkille kaiken maailman pikkuisetkin yksityiskohdat. Se käy kuule joskus vähän uuvuttavaksi."

Eret katsahti häntä kulmat koholla. "Anteeksi vaan kovasti?"

"Ei kestä! Ja arvaapas mitä, joudut laittamaan minulle ruokaakin", Hikotus myhäili viitaten päänsä nyökkäyksellä pergamenttiin.

Eret nauraa hörähti kyynisesti. "Aa, no sehän on hyvä! Mä voinkin sitten keittää sulle ne halvatun havunoksat."

"Maltan tuskin odottaa."

Hikotuksen virne muuttui ällistykseksi alta aikayksikön, kun hän muutaman rivin luettuaan pääsi tärkeään kohtaan koskien vihittävän parin välistä keskinäistä kanssakäymistä.

"Hetkinen, oho..."

"Mitä nyt vielä?"

"Kahden viikon ajan ennen seremoniaa kosijan ja kosittavan täytyy pysytellä intiimissä merkityksessä erossa toisistaan", Hikotus luki. "Oikein vihkisuudelmaan asti..."

"Älä kehtaa!" Eret pärskähti silmät lautasen kokoisina. "Morsiamiahan tuollaiset säännöt koskee esiliinojen ja muiden juttujen kanssa!"

"Ilmeisesti morsianten tapauksessa siveyden odottaminen on sen verran päivänselvää, ettei siitä ole tarvinnut tehdä erillistä huomautusta", Hikotus totesi ja rullasi pergamentin palatakseen sen pariin vähän myöhemmin. Juuri nyt kaikki uusi tieto tuntui tulvivan korvista ulos.

"Se on aivan sama kuin heiluttelisi lihanpalaa nälkiintyneen lohnarin edessä", Eret murahti ja oli aikeissa lisätä jotain, mutta Hikotus ehti ensin.

"Anna kun arvaan: mitä järkeä?"

"Aivan!" Eret ärähti sydänjuuriaan myöten närkästyneenä. "Ihan umpinaurettavaa –"

"Meidän lienee sitten syytä käyttää nämä seuraavat pari viikkoa hyödyksi?" Hikotus totesi viattomasti.

"Arvaa vaan! Ja kaiken perinteiden ja jumalten kunnioittamisen jälkeen otetaan vahinko korkojen kera takasin", Eret livautti suupielestään.

"Nooo, jos pitää jotain positiivista etsiä, se on vain kaksi viikkoa eikä kokonainen 'riivattu riiauskuukausi'", Hikotus totesi alkaen hiljalleen ymmärtää, miksi Raivo ja hänen äitinsä olivat näyttäneet niin huvittuneilta. "Ainakin me viisastutaan rutkasti ja saadaan haltuun kasapäin tietoa aiheesta."

Eret toljotti häntä epäuskoisena. "Tiiätkö, sullakin on yksi niin maan perhanan ärsyttävä tapa."

"Aha?"

"Jep. Sä pyrit aina etsimään surkeistakin jutuista edes jotain positiivista, senkin sietämätön, teräspinnainen torvelo..."

Hikotus vastasi pehmeään suukkoon ja painoi toisen Eretin ohimolle. "Pahoitteluni, senkin tarkkavaistoinen umpiluupää. Ja kiitos myös siitä, että jaat tämän sekamelskan kanssani."

Eret puhalsi enimmän suuttumuksen pois pitkän hengenvedon mukana.

"On tässä kyllä vähän sulateltavaa."

"Sanopa muuta."

Myönnettäköön, he olivat olleet harvinaisen torveloja kuvitellessaan, että vihkiäisiin valmistautuminen käsittäisi vain aimo kimpun käytännön järjestelyjä.

[carrowfan]

Ilmoittaudun lukijaksi, koska haluat kuitenkin tietää että joku lukee tätä ja pitää tästä.

[Maissinaksu]

carrowfan: *kumartaa ja kohottaa peukkua*




5. UUSIA TUULIA

"Mää olen kuulkaa sitä mieltä, että aikojen kuuluu muuttua eläjien mukana."



Haalittuaan kokoon jokaisen löytämänsä pergamentin ja kirjansivun Hikotus oli uppoutunut ylkäjäisperinteeseen korviaan myöten muutaman seuraavan päivän aikana. Varsinaisesta historiasta hän ei ollut saanut liiaksi materiaalia haltuunsa, mutta oli hänellä sentään kasassa tyydyttävä määrä seremoniaan liittyviä ohjeistuksia, muistiinpanoja sekä yksi käärö, jonka sisältö näytti hänen silmiinsä kohtuullisen viralliselta. Pergamenttiin kirjatuista monista nimistä saattoi päätellä, että ylkäjäisten juuret ulottuivat monta polvea taaksepäin, ja se jos mikä oli kiehtovaa.

Erääseen seikkaan Hikotus oli kiinnittänyt huomiotaan muita enemmän. Hän ei ollut löytänyt yhdestäkään lähteestä merkkiä siitä, että Öystilässä olisi milloinkaan vietetty hallitsevan päällikön ylkäjäisiä. Se tosiasia oli tuntunut tavallaan hieman harmilliselta, mutta samalla Hikotus oli osannut olettaakin sitä.

"Hmm, ei näissä tosiaan ole mitään mainintaa päällikön ylkäjäisistä", Valka totesi katsottuaan läpi hänen mukanaan tuomat pergamenttikääröt. "Epäilisin, että syy siihen on yksinomaan poliittinen."

"Niin minäkin ajattelin", Hikotus sanoi. Oletettavasti entisajan päälliköt olivat kokeneet velvollisuudekseen solmia liitto naisen kanssa mahtisukunsa jatkumisen turvaamiseksi.

Hän puolestaan murtaisi perinteitä jälleen kerran.

"Kiitos, että pääsitte paikalle", Hikotus aloitti, kun viimeisinä pajalta saapuneet Raivo ja Eret olivat istuneet suuren salin pöydän ääreen neuvonpitoa varten. "Kuten tiedätte, öh, muutaman viikon päästä tapahtuu jotain, mikä omalta osin vähän muuttaa kylän henkeä ja... siksi lienee soveliasta puhua hieman Uuden Öystilän tulevaisuudesta."

Hyvät luojat, miten se kuulosti turhan viralliselta ja siksi kiusalliselta, mutta Hikotus oli päättänyt hoitaa asiansa parhaalla tahdollaan voitokkaasti maaliin.

"Asiat... ovat viime vuosien aikana muuttuneet monessa suhteessa", Hikotus aloitti muistelua etukäteen harjoittelemattomassa puheessaan. "Vielä suunnilleen seitsemän vuotta sitten kylämme pienellä saarella taisteli kynsin ja hampain lohikäärmeitä vastaan, ja vielä muutama vuosi sitten uskoin meidän löytäneen keinon elää rinnakkain niiden kanssa. Ajat kuitenkin muuttuivat ja pakottivat meidät jättämään entisen kotimme voidaksemme aloittaa uuden tarinan tällä saarella. Sen lisäksi kylä palasi myös juurilleen lohikäärmeiden löydettyä itselleen oman elinpaikkansa –"

Hikotuksen ääni särähti aavistuksen ja hän näki jokaisella pöydän ääressä istuvalla kosteutta silmissä. Ei todella ollut viisasta mainita lohikäärmeistä mitään, se aihe kun tekisi kipeää vielä pitkään.

"– ja myös minä koen löytäneeni oman paikkani Uuden Öystilän päällikkönä", hän lopetti lauseensa. "Lisäksi, kuten nyt on tiettäväksi tehty, en tule enää kauaa johtamaan kylää yksin, mikäli jumalat ovat suosiollisia ja kaikki sujuu kuten pitää."

Eret kohtasi hänen katseensa ja hymyili pienesti.

"Olen tietoinen siitä, että ylkäjäiset ovat päälliköiden kohdalla kaikkea muuta kuin tavanomaista, mutta samalla koen vakaasti, että uudessa, menneisyyden tuhkasta nousseessa kylässämme saisivat vallita uudet tuulet", Hikotus sanoi ja varautui hiljaa mielessään kuulemaan kasan moitteita, mutta pöytäseurue pysytteli toistaiseksi vaiti odottaen hänen jatkavan.

Voi jukra, millaisen hepulin hänen isävainaansa olisi saanut, jos hän olisi rohjennut ehdottaa vastaavaa tämän elinaikana.

"Sen sijaan, että päällikön arvo siirtyisi eteenpäin verenperintönä, se voitaisiin tästä eteenpäin neuvoston puolesta päättää sopivaksi katsotun henkilön kannettavaksi. Vaihtoehtoisesti jokainen täyteen ikään ehtinyt saisi äänestää asiasta ja tulla sitä kautta kuulluksi."

Odotetun kohahduksen sijaan pöydän ääressä istujat näyttivät yllättävänkin hyväksyviltä ehdotuksen suhteen hetken pohdinnan jälkeen.

"Ei se mun mielestä mitenkään mahdottomalta kuulosta. En mä muutenkaan ymmärrä, miksi sen pitäisi olla niin paljon kiinni verenperinnöstä", Astrid tuumasi. "Sitä paitsi voisihan sut kuka tahansa nytkin haastaa holmgangiin ja sitä kautta tavoitella päällikön asemaa?"

"No joo, niin voisi, mutta kumma kyllä olen jokseenkin hyvilläni, että niin ei ole käynyt", Hikotus hymähti. "Toisihan sekin kieltämättä uusia tuulia historian lehdille."

"Tavallaan tietty osa historiaa ja perinteitä katkesi jo silloin, kun me alettiin sun ansiosta suhtautua lohikäärmeisiin eri tavalla, eikä sekään osoittautunut huonoksi asiaksi", Astrid lisäsi ja sai osakseen hiljaista nyökyttelyä.

"Niin, ja viime kädessä linkki menneisiin aikoihin murtui silloin, kun johdatin meidät tälle saarelle. Olen ajanut Öystilää vieraille vesille kerta toisensa jälkeen, ja nyt olen näköjään tekemässä sen taas", Hikotus sanoi vakavasti.

"Mää olen kuulkaa sitä mieltä, että aikojen kuuluu muuttua eläjien mukana", Raivo totesi. "Se on heleppo homma: jos ei kylän elo ja tavat jotakuta viehätä, etsiköön onnea jostakin toisaalta!"

"Aika suorasanasta", Eret naurahti, ja Raivo röyhisti rintaansa polleana ennen kuin kääntyi taas Hikotusta kohti.

"Sun isäs se oli aina niin jämptin jäyhä ja mieli hoitaa asiat kuten ne oli aina ennenki hoidettu, mutta sä ootkin tullut meidän päällikötäräitiin tuon kekseliään ja kapinoovan luonteesi kanssa!" tämä naurahti nyökäten ohimennen päätään Valkaa kohti. "Kyllä sä olet kyvykkyytes jo ehtiny osoottaa, sano kuka mitä hyvänsä."

Hikotus nielaisi hieman vaikeasti. "Kiitos, Raivo."

"Mitä taas tuloo suhun..." Raivo katsahti vieressään istuvaa Eretiä. "Sää olet kyllä tyypiltäsi juuri sitä mitä Aimo Mahtimurikka koskaan olis vävyltä toivonut, jos niikseen."

"Mä arvostan sun sanoja", Eret sanoi painaen kämmenensä rintaansa vasten.

"Jep, kyllä susta kelpo päällikötär tulee", Astrid virkkoi ilkikurisesti, ja Eret virnisti takaisin samalla mitalla.

"Aah, kiitti kovasti."

"Sen mää vaan sanon", Raivo naurahti pilkettä silmäkulmassaan, "että kyllä meirän kaikkien elo ajottu aika priimasti kaikkien aikojen omalaatusimman päällikön valtakaurelle!"

Hikotus yhtyi pöydässä syntyneeseen naurunremakkaan, vaikkei onnistunutkaan hymyilemään aivan niin leveästi kuin olisi tahtonut.

Auringon painuttua mailleen täysikuun tieltä Hikotus makasi sängyssä ja silmäili Eretin mökin hirsikattoa kerratessaan mielessään päivän tapahtumia. Tulevaisuutta koskevien asioiden käsittely oli ollut hieman helpompaa neuvostoon kuuluvien läheisten kanssa kuin koko kylän, mutta pienen alkukankeuden jälkeen ulosanti oli alkanut sujua jopa ihan kelvollisesti. Loppujen lopuksi hän oli tiennyt mitä sanoa ja mahdollisen kiperän paikan tullen tiennyt senkin, että neuvosto seisoisi hänen takanaan, tuli mitä tuli.

Kaiken kaikkiaan Hikotus totesi jälkeenpäin murehtineensa taas pitkälti turhia. Ainoastaan tapa valita uusi päällikkö oli herättänyt kunnolla puheensorinaa ja kahta eriävää mielipidettä väen keskuudessa. Aihe ei onneksi ollut sillä hetkellä mitenkään ajankohtainen, joten Hikotus oli kehottanut öystiläläisiä pitämään asian korvansa takana mutta ajatukset kiinni tavallisessa kylän arjessa.

"Oli siinäkin päivä", Eret hymähti käydessään hänen viereensä. "Mitä mielen päällä?"

"Hmm, vähän kaikkea. Öystilä, me, isäkin..."

Eret oli vähän aikaa hiljaa, mutta tarttui sitten viimeksi mainittuun ajatuksen kohteeseen.

"Ekan kerran kun mä tapasin sun isäsi... Siitä jäi vähän huonot muistot."

"Hän pisti sinut tuosta noin vain ruotuun", Hikotus virnisti. "Ja syytti sitten minua kovaan ääneen siitä, että olin asettanut omamme vaaraan yrittämällä luoda orastavia puhevälejä teihin lohnarinpyytäjiin."

"Oli nekin aikoja", Eret hymähti hiljaa. "Seuraavan kerran mä näin sun isäsi keskellä taistelua, ja sitten... no..."

"Olosuhteisiin nähden hän kai sai tarpeeksi kunniakkaat hautajaiset", Hikotus mutisi enemmän itselleen kuin Eretille.

"Ei niissä ollut yhtään mitään kunniatonta. Oli mulle etuoikeus saada olla niissä mukana."

"Raivo oli kyllä oikeassa tänään", Hikotus virkkoi. "Sinunlaistasi vävyä isä todella olisi toivonut."

"Tiedä häntä josko ihan ainoalle pojalleen", Eret tokaisi ironisesti. "Verenperinnön jatkuminen ja sen sellaista..."

"Oli miten oli, isältä ei nyt kysytä", Hikotus totesi takaisin. Eret laski kätensä lepäämään hänen kyljelleen.

"Kuule, sunkaan ei pitäisi olla niin ankara itellesi. Sun isäsi jätti sun harteille ihan järjettömän ison vastuun, eikä niitä vaikeimpia asioita pidäkään ratkaista tosta noin vaan."

"Välillä vain tuntuu, että tekemilläni päätöksillä ja ratkaisuilla heitän pois kaiken sen, mitä aiemmat sukupolvet ovat saaneet aikaan."

"Hikotus, sä yksin olet saanut aikaan paljon sellaista, mistä kenenkään esi-isät ei olisi uskaltaneet haaveillakaan", Eret huomautti. "Myös mä olen sulle koko elämäni velkaa, eikä se ole mikään pikku juttu, usko ihan hyvällä. Se olit kokonaan sä, joka antoi mulle tulevaisuuden kaukana Drago Veriauran ikeestä ja annoit syyn olettaa, että elämässä saattais olla jotain muutakin kuin jatkuva pelko takaraivossa."

Hikotus kuunteli hiljaa silitellen kihlattunsa olkavartta. Eret ei useinkaan puhunut menneisyytensä synkkyydestä niin avoimesti.

"Et ole minulle mitään velkaa", hän sanoi. "Et ole koskaan ollutkaan."

"Miten vain", Eret vastasi sävyyn, joka antoi ymmärtää tämän itse olevan vähän toista mieltä siitäkin huolimatta, että sanat itsessään olivat myötäileviä. "Se on silti tosi kuin vesi, ettei me nyt lojuttaisi tässä tällä tavalla ilman sua. Saat kai kiittää sitä sun kuuluisaa vaistoa tai jääräpäisyyttä."

Hikotus kohautti harteitaan. "No, sinussa jos kenessä minä näin jotain muuta kuin mitä ensimmäiseksi sain eteeni."

Eret pureksi huultaan aprikoiden. "Toisin sanoen miekan päin näköä."

"Ja kohtuullisen vihamielisen asenteen", Hikotus lisäsi naurahtaen. "Ehkä on ihan hyväkin, että joskus lopputulema on jotain aivan muuta kuin mitä ensivaikutelma antaa ymmärtää."

"Ehkäpä", Eret myönsi. "Ylipäätään mä olen otettu siitä, että sä jaksoit nähdä vähääkään vaivaa mun tapauksessa."

"Hmm, eipä se vaikeaa ollut", Hikotus tuumasi sipaisten Eretin leukatatuoinnin linjaa, kuten hänellä oli tapana. "Tekisin sen milloin tahansa uudestaan."

Eretin painoi hänen sormensa vasten huuliaan ja katsoi häntä vakavasti.

"Kai sä tiedät, miten paljon mä rakastan sua, Hikotus?"

Hikotuksen sydän hypähti ja hymy sai liikuttuneen vivahteen.

"Minäkin sinua, Eret Eretinpoika."

Se oli ensimmäinen kerta, kun he todella lausuivat toisilleen ne sanat ilman, että kyseessä oli rakastelun tuoksinnassa lipsautettu henkäys tai puolisarkastinen vitsintynkä.

"Enkä mä rakasta sua siksi, että sä olet kuuliainen ja teet kaiken aina toivottuun tapaan, vaan ihan siitä päinvastaisesta syystä", Eret jatkoi pörröttäen hänen hiuksiaan. "Sä olet sellainen kaveri, jonka mieli liitää korkealla pilvissä, jolla piisaa ideoita mihin tahansa ja joka väsymättä tavottelee parempaa maailmaa ittensä lisäksi muillekin."

"Haaveilla minä kyllä osaan", Hikotus totesi. "Siksi minä tarvitsen jonkun pitämään jalkani välillä maan tasallakin ja johtamaan Öystilää kanssani."

"Ilman mitään vastalauseita, jos sä koet, että mä olen kunnollinen siihen rooliin sun rinnalle."

"Enemmänkin kuin kunnollinen", vastasi Hikotus ja kietoi heidän kehonsa tiukemmin yhteen.

[Maissinaksu]

6. PAHAISET KAKARAT

"Näin vaan meidän kesken, olisit sä löytänyt itsellesi jonkun vähemmänkin ärsyttävän."



Kylän pohjoispuolisen, Baldurinmetsäksi nimetyn alueen lammen vesi oli loppukesästäkin yllättävän lämmintä. Hikotus oli hyödyntänyt iltapäivän hiljaisuutta ja pulahtanut vilvoittelemaan vietettyään aamun pergamenttivuoren ääressä kirjoittelemalla muistiinpanoja kaikesta, mitä tulisi ottaa lukuun vihkiseremoniaa valmisteltaessa. Samalla hän oli koonnut itselleen tiivistetyn katsauksen kositun kontolle sälytetyistä perinteistä. Verrattuna Eretin tehtäviin hänen omansa vaikuttivat sanalla sanoen perussieviltä – ainakaan niissä ei ollut mainintaa lohikäärmeen tai jonkin muun suuren eläimen kaatamisesta ja pään lahjaksi tuomisesta.

"Hoi, Hikotus!"

"Täällä se piilottelee!"

Hikotus tössähti takaisin maan pinnalle ajatuksistaan. Olisi pitänyt arvata, ettei mukava rentoutumishetki voinut kestää kovinkaan pitkään. Eret oli ainoa, kenelle hän oli ohimennen maininnut aikeistaan käväistä lammella, mutta tämän sijaan hänen huomiotaan tavoittelivat Karski, Suomusintti ja Limalotja yhdessä kuorossa. Toki Hikotus tavallisesti arvosti kavereidensa seuraa, mutta juuri sinä päivänä hän olisi janonnut viettää aikaansa joko kokonaan yksikseen tai vaihtoehtoisesti vain muutaman harvan ja valitun kanssa. Etenkin Limalotjan ja Karskin läsnäolo oli toisinaan sanalla sanoen uuvuttavaa.

"Terve vain", hän hymähti kuivasti, kun kolmikko oli viskannut vaatteensa nurmikolle ja molskahtanut hänen seurakseen.

"Olipa sattuma, että säkin olit täällä!" Suomusintti virkkoi, ja mikäli kommentti olisi tullut keneltä tahansa muulta, Hikotus olisi epäillyt sen vilpittömyyttä alta aikayksikön. Ehkä se oli todella myönnettävä: kavereiden saapuminen lammelle samaan aikaan oli pelkkä sattuma, vaikkakaan ei niin ylenpalttisen riemastuttava sellainen.

"Mihinkäs sä sen sun paremman puoliskosi oot heivannut?"

Hikotus kohotti kulmiaan Karskin vitsailulle. "Pitäisikö meidän koko ajan liikkua yhdessä?"

"Me vähän kuviteltiin, että te riippuisitte toisissanne kiinni kakskytneljäseitsemän nyt kun kaikki tietää, mitä teidän välillä oikeasti oli koko ajan meneillään", Suomusintti totesi iloisesti.

"Näinpä!" myötäili Limalotja. "Miten pitkään te oikein ootte kyyhkylöineet kylän nenän alla?"

Hikotus veti syvään henkeä ja valmistautui siihen epämukavaan keskusteluun, jollaisen hän oli jo kauan sitten tiennyt joutuvansa vaihtamaan kavereidensa kanssa.

"Suurin piirtein vuoden verran."

"Pakasta sä pääkoppasi!" pärskähti Karski. "Etkä sitten voinut meille sanoa mitään?"

"Emme me sanoneet kenellekään mitään", Hikotus huomautti. "Sitä jotenkin aavisti, että vastaanotto olisi kutakuinkin tällainen."

"Ja me kun oltiin vaan että aha, sun ja Astridin juttu kuivui kasaan silloin joskus ja se siitä. Kuviteltiin sun vaan jatkaneen huoletonta poikamieselämää ja vähän ehkä nuolevan haavoja siinä sivussa", Karski hymähti, eikä Hikotus oikein tiennyt, mitä olisi osannut vastata.

"En mä kyllä olis uskonut näkemättä omin silmin", tuumaili vuorostaan Limalotja. "Ihan pakko udella: mitä sä Eretinpojassa niin paljon näät?"

"Olipa perin kiintoisasti muotoiltu kysymys."

"Näin vaan meidän kesken, olisit sä löytänyt itsellesi jonkun vähemmänkin ärsyttävän."

"Lotja, mikä on ongelma?" Hikotus kurtisti kulmiaan.

"Se yrittää vaan sanoa, että onhan se sun sulhosi vähän koppavaa sorttia", totesi Suomusintti, mikä puolestaan sai Hikotuksen hämmentyneeksi. Suomusintti se kun tapasi olla viimeiseen asti hyväntahtoinen, vilpitön ja sovitteleva.

"Miten niin koppavaa sorttia?"

"Häiskähän kattoo yli nokanvartensa minkä ehtii", sanoi Karski. "Kyllä sen kanssa pari sanaa vaihtaa, mutta siitä näkee ties miten kauas, että se pitää meitä pelkkinä pahaisina kakaroina."

Hikotus huokaisi syvään. "Olisiko jotain tekemistä ehkä sillä, että te todella käyttäydyttekin joskus kuin viisivuotiaat ipanat?"

"Siinäpä se, Hikotus", Karski tokaisi. "Sano mitä sanot, me tiedetään, että sä rakastat meitä silti yli kaiken. Siitä sun siipanpuolikkaasta ei saa mitään irti."

"Tietty me ollaan pantu merkille, miten hyvin se viihtyy sun ja Astridin kanssa. Kai sille sitten kelpaa vaan kypsempi seura", tuhahti Limalotja itseironisesti.

"Jep, tylsempi seura", Karski korjasi, ja Limalotja vastasi tämän virneeseen.

"Se nyt on ainakin selvää, että Eretillä on tottumista teidän metkuihinne", Hikotus sanoi lopulta. Kieltämättä Eretin ja poikien välillä oli ollut nähtävissä pieni aaltopituuden vajavaisuus alusta alkaen, mutta silti Hikotus oli hiljaa mielessään valmis uskomaan, että asiat kehittyisivät ajan kuluessa.

Kavereiden puheissa oli kuitenkin pointtinsa, jota hänen oli vaikea yrittää sivuuttaa.

"Ehkä minä voin mainita asiasta hänelle", hän tuumasi pahimman ärtymyksen laantuessa.

"Aa, sen kuin sanot saman tien!" Karski hymähti tiiraillen polun suuntaan. "Oho, mitä Odinin hanurikarvojen kautta –"

"Mitä se on ollut tekemässä...?" Suomusintti sopersi. Hikotus kurkotti kaulaansa epäluuloisena tämän olan yli.

"No se on hyvä kysymys", oli ainoa, mitä hän keksi sanoa takaisin.

Eretin kädet miltei kyynärpäitä myöten, paljas ylävartalo sekä osittain kasvotkin olivat enemmän tai vähemmän raudanpunaisten tahrojen peitossa.

"Tomaattisoosissako se on möyrinyt...?"

Mitä lähemmäs lampea Eret talsi, sitä paremmin kävi selväksi, ettei kyse tainnut olla tomaateista.

"Se on lahdannut jonkun." Limalotja seistä möllötti paikoillaan kauhusta kankeana.

"Eikä ole", Hikotus mutisi takaisin.

"Jo vain, sä olet kuule menossa vihille paatuneen murhamiehen kanssa", Karski lausui kuolemanvakavasti.

"Älä viitsi olla karmiva..." Hikotus ärähti hitusen vainoharhaisena ja kahlasi lähemmäs Eretiä, joka pysähtyi juuri lammen luo.

"Katos, sulla olikin seuraa!" Eret tervehti hyväntuuliseen sävyyn, joka oli kammottavassa ristiriidassa tämän ulkoisen olemuksen kanssa.

"Haluankohan edes tietää, mitä sinä olet puuhaillut?" Hikotus katsahti kihlattuaan päästä varpasiin varmistaen, ettei veri ollut tämän omaa. "Pistit jonkun kylmäksi iltapäivän ratoksi?"

Eret naurahti hersyvästi laskeuduttuaan lampeen. "Sanotaan nyt niin, että perinteet velvoitti."

"Niin tietenkin..." Hikotus mutisi. Sen kuuleminen oli kovin helpottavaa. "Etkä ole loukkaantunut tai mitään?"

"Pari pintanaarmua sinne tai tänne." Eret sipaisi hellästi hänen hartiaansa jättäen siihen epähuomiossa inhan veritahran ja kääntyi kohti kauempana pälyilevää kolmikkoa. "Terveisiä vaan karhumettältä!"

"Tapoitko sä karhun paljain käsin?" Limalotja penäsi näyttäen siltä kuin saisi hyvälaatuisen hepulin.

"Vähänkö siistiä..." Karski toljotti Eretiä silmät lautasen kokoisina.

"Ääh, tuskin sitä ilman ansaa ja asetta olisi saanut, vaikkei ne kyllä lohnareita fiksumpia elukoita ole", Eret totesi hangatessaan veritahroja käsivarsistaan. "Nylkeminen oli se sotkuisempi homma!"

"Kaateletko sä useinkin karhuja jonain vapaa-ajan harrastuksena?" Limalotja mutisi.

"En mä nyt sanoisi", Eret vastasi asiallisesti ehkä vähän odotellen, milloin niinkin tyyni keskustelu Limalotjan kanssa päättyisi kaiken maailman kukkoiluun, jollaista oli kaikin puolin lupa odottaa. "Kunhan tein mitä esi-isät toivoi."

"Joo, aivan! Sehän kuuluu hääperinteeseen!" virkkoi Suomusintti, jolta saattoikin olettaa löytyvän kasapäin teoriatietoa aiheesta kuin aiheesta. "Pitää teurastaa lohnari tai jokin muu eläin ja viedä sen pää toisen talolle!"

"Tarkoittaako tuo sitten sitä, että kotonani möllöttää jossain valtava karhunpää?" Hikotus tajusi kysyä, eikä ollut ollenkaan tyytyväinen Eretin kohauttaessa velmuillen olkiaan vastaukseksi.

"Olisit köyttänyt sen roikkumaan katosta suoraan Hikotuksen sängyn yläpuolelle ja kattonut, millainen härdelli siitä syntyy!" hörähti Karski ja silminnähden yllättyi, kun heitto sai osakseen kaivatun reaktion Eretin suunnalta.

"Hah, ei pöllömpi idea! Pitää vaan odottaa hyvää hetkeä hoitaa asia."

Hikotus roiskautti laiskasti vettä Eretin suuntaan. "Siinäpähän odotat."

"Joko sä olet sitten vienyt havunoksia?" Suomusintti kysäisi Hikotukselta.

"Mitä ihmeen havunoksia?" ihmetteli Limalotja. "Joku perinnekö sekin?"

"Jep, ja se on vielä tekemättä", Hikotus vastasi ja silmäsi Eretiä merkitsevästi. "Sen kyllä takaan, että jos jokin karhunpää ilmestyy sänkyni yläpuolelle, peitän koko talosi kunnon neulasvuoren alle."

"Uskallakin."

"Kaikenlaista ne esi-isät käskeekin naimaintoisten väkertää", Karski tuumi päätään pudistellen. "Kelatkaa, kuolleet tyypit Valhallasta käsin määrää asioista täällä! Lohnareita, karhuja ja havuja..."

"Mitä järkeä edes on missään havuissa? Eihän ne kauaa vihreinä säily sen jälkeen, kun ne on irrottanut puusta", Limalotja tuumaili, ja Hikotusta hymyilytti jo ennen kuin tämä oli saanut lauseensa loppuun. Eret näytti hyvä ettei siltä kuin olisi löytänyt odottamatta kadonneen sielunveljen.

"Älä kuule muuta sano, sitä mäkin olen saanut tässä pohtia jo päiväkausia!"

[Maissinaksu]

7. KÄRSIVÄLLISYYS KOETUKSELLA

"Tarvitaan joku mua vahvempi jannu sietämään teitä edes kannullisen jälkeen."



Lammella vietetyn iltapäiväisen tuokion perusteella Hikotus olisi ehkä uskaltanut väittää, ettei näkymätön juopa Eretin ja hänen kavereidensa välillä välttämättä ollutkaan turhan suuri. Pienen alkukankeuden jälkeen he olivat löytäneet kuin löytäneetkin pari yhteistä puheenaihetta, joiden parissa kukin oli näyttänyt viihtyvän. Yksimielisimpiä he olivat totta puhuen olleet häntä kiusoitellessaan, mutta se oli sopinut Hikotukselle hyvin.

Olisi silti voinut aavistaa, ettei sellainen orastava yhteinen sävel ottanut soidakseen liian kauan ilman railakkaita riitasointuja.

Kylän istuessa iltaa Hikotus liikuskeli tavallisesti mielellään paikasta toiseen jutustellen yhden sun toisenkin kanssa, mutta sillä kerralla hän oli istahtanut alas Limalotjan, Suomusintin ja kaksosten kanssa samaan pöytään ja kutsunut Eretinkin liittymään seuraan. Eretillä ei ollut näyttänyt olevan mitään sitä vastaan, mutta jollain tapaa Hikotus aavisti, ettei parisen tuntia hänen kavereidensa seurassa istunut tämän mukavuusalueeseen kovinkaan hyvin. Eret oli tuon tuosta kurtistellut kulmiaan pöljän läpänheiton kuorruttamille puheenaiheille ja näytti kahta vaivaantuneemmalta päätyessään itse hänen kanssaan niiden päätähdeksi.

"...ja sehän nyt on päivänselvää, että koko kylä ilmaantuu sitten ikkunan taakse kuulostelemaan hääyön meininkiä!" hekotti Karski. "Tämä vaan tiedoksi, ei mitään kainosteluja!"

Hikotus yritti antaa Karskin tavanomaisen lätinän mennä toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos ja sanattomasti kehotti Eretiä samaan. Oli parempi olla sekä lähtemättä mukaan että ottaa mitään tosissaan. Päänsäryn sellaisesta sai, jos liian tarkkaan vaivautui moista pötyä kuuntelemaan.

"Ja seuraavana päivänä molemmat heivataan alasti nokkospusikkoon!" jatkoi vuorostaan Ronski.

"Haha, todellakin!"

"Kyllä kato vanha kansa tietää!"

"Just..." Eret mutisi pikariinsa ja hikkasi äänekkäästi siemauksensa perään. Hikotuksesta alkoi tuntua vähän levottomalta. Ei ollut hänen tapaistaan puuttua kenenkään juomisiin, mutta meno pöydässä oli jo hyvä tovi sitten käynyt sen verran juopuneeksi, että luvassa olisi tuota pikaa pelkkää alamäkeä niin fyysisen olon kuin juttujen tasonkin kanssa. Tavallisesti Eretkin tapasi nauttia illanvietosta kohtuullisen hillitysti hieman äänekkäämpää ulosantia ja pöytien päällä kuljeskelemista lukuun ottamatta.

"Tuota... olisiko pari hörppyä vettä mitään?" Hikotus ehdotti Eretin kaataessa itselleen jälleen lisää viiniä.

"Tämä sopii paljon paremmin", Eret köhähti ja nyökkäsi muita pöydässä istuvia kohti. "Jos saat vinkistä kiinni."

"Taidan saada", Hikotus tuhahti tarjotessaan vedellä täytettyä tuoppia. "Puolustusmekanismisi on kyllä kohtuullisen naurettava."

"Aha? No siitä me ollaan eri mieltä."

"No niin, vettä ääntä kohti."

Happamasta hymähdyksestään huolimatta Eret nappasi tuopin sen enempiä protestoimatta, mikä taas kiinnitti muiden pöytäläisten huomiota puoleensa.

"No joo, on se hyvä, että tuolla meidän Hikotuksella on juttuihin jotain sananvaltaa!" hörähti Karski kovaan ääneen.

"Mitähän toi nyt oli?" Eret kopautti tuopin pöytään.

"Onhan se vähän kuin vertaisi lammasta ja lohnaria toisiinsa! Hyväkin vaan, älä päästä sitä liian helpolla ja muista pureksia pieninä paloina!" Karski jatkoi vinkaten silmää Erertille, joka puolestaan toljotti takaisin.

"Täh?"

"Sen kuin annat olla", Hikotus kehotti suupielet kireähkönä viivana.

"Ehei, kato mä tiedän! Pitää sitä roolit olla selvillä!" Karski virnisti ja tyrkkäsi yhtä lailla virnuilevaa Limalotjaa kylkeen.

"Sano mua päälliköksi ja sitä rataa", Limalotja hörähti saaden kaksoset hekottelemaan suunnattoman ärsyttävästi.

"Jeah, eipä kyllä taida tittelit painaa tosipaikan tullessa..."

"Silloin kun ite painaa", väläytti Ronski.

"Teillä viiraa joka iikalla päässä", Eret tokaisi puhe sammaltaen ja Hikotuksen paheksuvasta katseesta huolimatta kulautti veden sijasta lisää viiniä.

"Ja nyt sä panet meitäkin halvalla!" Limalotja purnasi melodramaattiseen sävyyn.

"Ainoa mitä sä ylipäätään panet, on mun kärsivällisyys paskaksi."

Hikotus painoi kätensä vasten kasvojaan. "Voi jumalat..."

Limalotja kävi kiukusta ja nolostuksesta tulipunaiseksi, ja tunnelma pöydässä laski pakkasen puolelle parissa sekunnissa.

"Haluatko sä sanoa jotain muutakin, vai mennäänkö pihalle selvittämään?" tämä ärähti näyttäen siltä kuin olisi valmis ponkaisemaan jakkara kolisten ylös.

"Mulla on sulle aika vähän sanottavaa, jos ei vielä mennyt kaaliin", Eret virkkoi näennäisen iloisesti, vaikkakin Hikotus tiesi, miten tämän pinna lyheni lyhenemistään. Eretiä saattoi pitää Öystilän mittapuulla varsinaisena tyyneyden perikuvana, mutta kaikkien ämpäri täyttyi jossain kohtaa.

"Pah, mitä sä pelkäät? Eihän sun pitäisi pelätä mitään, hei häh?" tokaisi Ronski katse humalasta harittaen.

"Mulla on vähän parempaakin tekemistä kuin alkaa kukkoilla kenenkään kanssa", Eret hymähti, ja ohikiitävän hetken Hikotus todella hämmästeli, miten kypsästi tämä suhtautui jo hälyttäväksikin käyvään provosointiin.

"Ei uskalla Eretinpoika", puuskahti Karski.

Hikotus näki, miten Eretin otsasuoni nytkähti.

"Mä otan ja häivyn tässä kohtaa." Eret nousi ja kohotti tyhjää pikariaan kolmikkoa kohti. "Tarvitaan joku mua vahvempi jannu sietämään teitä edes kannullisen jälkeen."

"Sellainen kuin Hikotus!" Suomusintti hymähti, mutta sai vastaukseksi lähinnä silmien pyörittelyä.

"Joo, vahva ja vahva..."

Karskin liiallisen oluen maustama irvailu alkoi maistua siinä määrin puulta, että Hikotus nousi hänkin pöydästä.

"Ehkä lienee hyvä sanoa illanjatkot tähän kohtaan", hän murahti ja vilkaisi Eretiä. "Vai?"

"Ilomielin."

"Sillä lailla, näytä kuka määrää, pikku Hiki!" Karski hekotti. "Paina kerrankin päälle!"

"Pidä jo se turpa ummessa hyvän sään aikana", Eret äyskähti painaen sormillaan ohimoaan kuin kärsien ikävästä päänsärystä.

"Uu, kovia piipussa..."

"Eikä silti uskalla, vaikka mitä kehuu!" Limalotja murahti oluttuoppiaan pyöritellen ja katsahti häijysti Eretiä ja Hikotusta vuoronperään. "Vaikea arvata, keneltä sä oot noita ergivinkkejä saanut –"

"Sä senkin vihoviimeinen –"

Hikotus katsoi silmät pyöreinä, miten Eret paiskasi pikarinsa lattialle, astui ketterästi pöydän yli, tarrasi kauhuissaan huutavaa Limalotjaa kauluksesta ja raahasi tämän mukanaan kohti salin ovia ja lopulta ulos. Kaikki tapahtui vain muutamassa tehokkaassa sekunnissa. Pöytään jääneet kaverit vakavoituivat hyvän kanssa ja näyttivät hieman kiusaantuneilta monen uteliaan pään kääntyessä heidän pöytäänsä kohti.

"Esitys päättynyt, jatkakaa iltaa!" Karski huikkasi kätensä huolettomalla heilautuksella. Eivätpä nyrkkitappelut tai sen sellaiset sakinhivutukset mitenkään epätavallisia tavanneetkaan olla juominkien ohessa.

"Kirous teidän kanssa", Hikotus murahti ja lampsi salista sappi kiehuen. Ulkona hän tähyili hetken eteensä yön pimeydessä, mutta läheisestä pensaikosta kantautuva Limalotjan surkea uikutus toimi tehokkaana johdattajana.

"Mitä sinä teit?" Hikotus kysäisi Eretin kääntyessä häntä kohti käsiään pudistellen.

"Miltä näyttää? Vedin lättyyn ja heivasin lähimpään pusikkoon!”

"Näköjään. Siinä vasta oli tyyliä", Hikotus sanoi kuivasti. Eret veti syvään henkeä kuin hilliten itseään, ettei olisi ärjäissyt hänelle takaisin.

"Sä kuulit, mitä se vihjasi susta."

"Mm, niin kuulin."

"Älä väitä, että se on ihan okei!"

"Jos nyt vain annat olla ja painut kotiin nukkumaan pääkopan selväksi", Hikotus ehdotti kireästi ja otti muutaman askeleen päinvastaiseen suuntaan.

"Älä yritä –"

Eretillä ei näyttänyt olevan pienintäkään halua jättää asiaa sikseen, vaikka Hikotus kiristikin kävelytahtiaan ja tuijotti määrätietoisesti ainoastaan eteensä. Tuota pikaa seuraaminen alkoi toden teolla ärsyttää.

"Hoi, Hikotus!"

"Kuule, ihan totta, etkö nyt vain voisi kerrankin tehdä niin kuin sanon?" hän ärähti kääntyessään Eretiä kohti mökkinsä ovella.

"Mä vaan haluan, että sä puhut mulle!"

Pyyntö oli niin vilpitön, ettei Hikotus ollut varautunut sellaiseen. Oli paljon helpompi esiintyä viileänä, kun toinen kävi kunnolla hermojen päälle.

"Me puhutaan huomenna", Hikotus sanoi lopulta. "Nyt minun on pakko saada nukkua..."

Eret näytti vähitellen tajuavan, ettei kyseinen puheenaihe ollut hänestä sellainen, jota oli hyvä puida keskellä aamuyötä äkäisessä laskuhumalassa.

"Huomenna", tämä toisti varmistuksena. Hikotus nyökkäsi ja nykäisi oven auki.

"Hyvää yötä", hän toivotti hiljaa ja astui yksin sisään.

[carrowfan]

. En oo kattonu kolmatta leffaa mut tykkään jotenki Eretin hahmosta, semmone suorasukaineb tarvittaessa.

[Maissinaksu]

carrowfan: Eret on kyllä mainio hahmo, tykkään. ^^ Eipä se liiaksi ruutuaikaa saanut kolmannessa leffassa, heh.




8. SISÄINEN RAUHA

"Tarkemmin ajatellen minun ei edes tarvitsisi selitellä sinulle tai kenellekään yhtään mitään."




"Mitä mielen päällä?"

Hikotus puhalsi pitkän hengähdyksen kylpytuvassa vallitsevaan hiljaisuuteen.

"Pohdin tässä, että mitä muuta siitä kaatamastasi karhusta jäi jäljelle kuin paksu talja tulisijani eteen", hän vastasi totuudenmukaisesti ja korjasi asentoaan puujakkaralla istuessaan.

"Karhuista on aika moneen" Eret hymähti, kasteli karheaa liinaa ämpärissä ja jatkoi hänen selkänsä lempeää hankaamista. "Jäi siitä melkoinen määrä lihaa, kynnet, hampaat, mitähän vielä... Parempi se oli hyödyntää koko elukka pelkän pään sijaan."

"Hyvin ajateltu." Hikotus ei saanut ääntään aivan niin eloisaksi kuin olisi toivonut. Eretkin taisi laittaa sen merkille.

"Saitko sä yhtään nukuttua?"

"Mm, jotenkuten. Entä itse?"

"No jaa, hengissä ollaan", Eret virkkoi kyynisesti. Hikotus olikin kiinnittänyt huomiota tummiin varjoihin tämän silmien alla ja vahvasti epäili, että samanlaiset kehystivät hänenkin silmiään. Hän ei ollut totta puhuen vielä uskaltanut sinä päivänä tarkastella kuvajaistaan mistään heijastavasta pinnasta.

"Kuule, siitä eilisestä", Hikotus sanoi sitten. Siitä ei tulisi mukava keskustelu, mutta se oli käytävä ennemmin tai myöhemmin. "Olen pahoillani, että jouduit kestämään sen kaiken ryönän."

"Aivan sama. Sitä paitsi turhaan sä mitään pahoittelet."

"Tiedän! Minä vain... äh –"

"Halusit osoittaa, että ne törpöt osaa olla joskus ihan mukaviakin?" Eret tokaisi osuen naulan kantaan.

"Niin kai, ja se yritys menikin sitten kirkuen metsään."

"Eipä se sun kontollasi ole. Sä sentään yrität tulla toimeen niiden oravaturpien kanssa."

Hikotus naurahti, mutta vakavoitui sitten johdattaen puheenaihetta yhä rauhattomammille vesille.

"En minä Lotjallekaan jaksa vihoitella."

"Mä jaksan", Eret totesi lyhyesti ja lakkasi pesemästä hänen selkäänsä. "Mä en kyllä ymmärrä tuota sun menettelyä –"

"Minä tiedän, ettet ymmärrä, enkä minä sitä odotakaan”, Hikotus keskeytti ja kääntyi kohti Eretiä. "Jos kuitenkin annat olla, kuten minäkin aion. Pääset paljon vähemmällä."

Eretin ilmeestä päätellen pyyntö taisi mennä tehokkaasti harakoille.

"Ei ole oikeasti mahdollista, että sä olet tuota mieltä", tämä murahti ja rutisti vettä valuvan liinan kuivemmaksi niin riuskasti, että se olisi varmasti kirkunut, mikäli olisi ollut elossa.

Hikotuksen näennäinen tyyneys rapistui kertaheitolla. "Älä taas aloita. Mitä väliä sillä ylipäätään on, mitä joku Limalotja päästää suustaan?"

"Siinä kohtaa on, jos sen läpätykset vähääkään sivuaa jotain ergiyteen liittyvää", Eret äyskähti kuin hän ei olisi koskaan kuullutkaan kyseisestä sanasta ja sen halventavasta merkityksestä.

Hikotus inhosi itseään jo valmiiksi, mutta avasi silti suunsa.

"No jos ajatellaan lisää, menikö se niin kauas todellisuudesta?"

Eret tuijotti häntä epäuskoisena. "Mitä?"

"Niin, annapas hetki, että pääsen oikein vauhtiin!" Hikotus pärskähti tekopirteästi. "Mahtaa tulla varmaan aika järkytyksenä, mutta tuo ei toden totta ollut ensimmäinen kerta, kun olen saanut osakseni samanlaista kommenttia! Ja vain koska en välitä, ei tarkoita, että se olisi minulle aivan yhdentekevää."

"Sanooko ne sellaista useinkin?"

"Eivät suinkaan, mutta vähän liikaa viiniä ja olutta ja jo alkaa kuulostaa samanlaiselta kuin vanhoina hyvinä aikoina! Voiko ketään siitä toisaalta syyttääkään, minähän se taisin olla oikea malliesimerkki ergiydestä!"

"Älä puhu roskaa –"

"Kuule, sinun kohdallasi ergittelystä holmgangiin haastaminen olisi ihan läpihuutojuttu, siitä vain ottamaan maahan poljettua kunniaa takaisin", Hikotus sähähti ääni värähtäen. "Oman kokemukseni perusteella taas on ollut aina ihan liikaa pyydetty, että voisin elää rauhassa omalla tavallani ja että kukin kiinnittäisi huomiotaan pitkälti vain omiin asioihinsa."

"Sä kerrot mulle tän kaiken ja aiot silti viitata kintaalla koko jutulle?" Eret kuulosti suuttumuksensa alla sanalla sanoen hämmentyneeltä. "Menet sinne takaisin pää pystyssä, olet kuin mitään ei koskaan sanottukaan? Siten se on kai aina näppärimmin mennytkin, eikö?"

Hikotus puri hammastaan kyynelten noustessa hänen silmiinsä. Kommentti osui liiaksi maaliinsa, eikä suinkaan mukavalla tavalla.

"Hmm, niin, sanopa vielä, mitä muita vaihtoehtoja minulla olisi milloinkaan ollut? Olisiko minun pitänyt aina vain jättäytyä syrjään ja uskotella itselleni, että se olisi ollut ihan hyvä niinkin?"

"En mä nyt niin sanonut!"

Hikotus kihisi kiukusta. Eretin hyväkkäällä tuskin oli aavistustakaan siitä, miltä tuntui tavoitella vertaistovereiden hyväksyntää ja pyrkiä hienovaraisesti osaksi ryhmää vain havaitakseen, ettei hänen seuransa loppukädessä ollut mitenkään erityisen toivottua. Ohikiitävätkin muistot aiheesta tekivät suunnattoman kipeää.

"Ehkä olisin sitten voinut haastaa jonkun holmgangiin kaiken maailman pienestäkin irvailusta ja saada sitten oikein yleisön edessä nenilleni! Ei tarvinnut kenenkään olla mikään älyn jättiläinen hoksatakseen, ettei Aimon altavastaajapojasta ollut oikeaan tappeluun, enkä minäkään ollut sentään niin idiootti, että olisin kuvitellut voittavani ketään."

Hikotus veti syvään henkeä ja loi Eretiin uhmakkaan katseen, johon tämä vastasi samalla mitalla.

"Joten kyllä, se on aina ollut helpompaa vain nousta koko jutun yläpuolelle ja sulkea korvansa turhalta räpätykseltä. Tarkemmin ajatellen minun ei edes tarvitsisi selitellä sinulle tai kenellekään yhtään mitään. Enkä aiokaan, joten anna olla viimeinen kerta, kun otat tämän puheeksi. Menikö perille?"

Eret viskasi pesuliinan ämpäriin. "Hyppää järveen siitä."

Hikotus naurahti ilottomasti. "Ja tättärää, sieltä lensi ensimmäinen lapsellisuus ilmoille! Kauan saikin odotella!"

"Sä olet aivan sietämätön!"

"Aa, tuota onkin tullut kuultua vähän harvemmin! Yleensä se menee niin, että minä olen joko surkea, säälittävä, säälittävän surkea tai yksinkertaisesti vain häpeäksi Öystilälle ja kaikille viikingeille!" Hikotus räjähti niin, että Eret ihan hätkähti. "Kuuntelepa sellaista ensin vuosikausia melkein päivittäin ja mieti siinä sitten hiki hatussa, miten voisit edes yrittää olla jollain tavalla hyödyksi kylällesi ja tehdä edes jonkun ylpeäksi!"

Hikotus ei ollut tajunnut itkevänsä ennen kuin kyyneleet valuivat kutittamaan hänen leukaperiään.

"Usko pois, niin paljon kuin tahtoisinkin vain unohtaa kaiken ja keskittyä olennaiseen, aina välissä saan kitkerän muistutuksen siitä, millainen... millainen surkimus minä olin ennen kuin kohtasin Hampaattoman!" hän puuskahti pyyhkäisten äkäisesti silmänurkkiaan. "En kiistä, etteikö minulla olisi mielessä muutamia valittuja sanoja muutamalle valitulle ihmiselle, mutta miten sitä voi milloinkaan päästä eteenpäin, jos jäisi vatvomaan menneitä?"

"Hikotus..."

"Joten siinä lyhykäisyydessään se, mitä minulla oli mieleni päällä! Kuten sanoin, en odota ymmärrystä sille miten minä tähän suhtaudun, mutta olisi kiva, jos edes sinä kaikista ihmisistä voisit yrittää tajuta, mitä ajan takaa", Hikotus ärähti, muttei väistänyt kauemmas, kun Eret hivuttautui kosketusetäisyydelle. Vähän kuin hän olisi ollut vauhko lohikäärme, jota rauhoitella.

"Mä en oikein tiedä mitä pitäisi sanoa..."

"Eikä tarvitsekaan. Eikä tarvitsekaan..."

Oli niin paljon helpottavampaa kuulla Eretin sanovan siten kuin että tämä olisi vaikka väittänyt hatarin perustein tietävänsä miltä hänestä tuntui.

"Minä en ole samanlainen voiman perikuva kuin isä tai sinunlaisesi miehekkyyden multihuipentuma, se on silkka tosiasia", Hikotus hengähti syvään ja uskalsi hiukan hymyilläkin. "Kuitenkin minä tiedän kuka olen, enkä aio todistella kenellekään mitään. Tiedän lisäksi senkin, että minulla on sinulle ja tälle liitolle niin paljon annettavaa, ettei siinä ole järjen hiventäkään."

"Sitä mä en epäile." Eret hymyili pienesti ja ojensi kätensä. "Tules tänne."

Hikotus nojautui tiukkaan syleilyyn ja hautasi kasvonsa Eretin kaulaan päästäen irti kaikista turhautumisen, syyllisyyden, kitkeryyden ja häpeän tuntemuksista. Hän ei tarvinnut sellaisia vähääkään.

"Tuota... Kiitos, että sain raivota ja pahoittelut, että jouduit tulilinjalle", hän mutisi hetken kuluttua.

"Mitä turhia, kunnon raivari selkeyttää ajatuksia", Eret tuumasi ja suuteli häntä päälaelle. "Varsinkin, jos siihen on hyvä syy."

"Enemmän tai vähemmän..."

Ainakin hänen sisäinen rauhansa voi huimasti paremmin.

"Mulla on tosin vähän sellanen kutina, että ainakaan Limalotjan suunnasta sun ei tarvi liiaksi odotella mitään turvan aukomisia", Eret sanoi sitten.

"Ei vai?" Hikotus kysyi vähän epäuskoisena ja kohotti kasvonsa Eretin kaulasta. "Mitä tarkoitat?"

"Saattaa olla, että mä sanoin sille vähän inhottavasti eilen siinä kaikessa rytinässä."

"Mitä niin?"

Eretiä saattoi pitää hyväntahtoisena kaverina, mutta toisinaan Hikotus oli kuullut tämän suusta niin häijyjä sanoja, että kylmät väreet olivat karmineet selkäpiitä. Eretin huonolle puolelle päätyminen ei kuulostanut ajatuksenkaan tasolla miellyttävältä.

"Oli mitä oli, se oli ihan ansaittua meidän molempien puolesta."

"Siitä on kai paha alkaa väitellä. Sinäkin sen sait kunnolla huomata, ettei Lotjan ego aina ota mahtuakseen yhteen juhlasaliin ja toisinaan suu käy päätä nopeammin."

"Ja kuten äsken nähtiin, pitkäpinnaisimmillakin tyypeillä on se viimeinen rajansa. Teki mullekin hyvää nähdä sut kunnolla kilahtamassa", Eret mutisi hänen hiuksiinsa.

"Miten vain, jos se nyt tarjosi jotain uutta elämystä." Hikotus hapuili käteensä kylmää vettä täynnä olevan ämpärin. "Älä kuitenkaan totu siihen liiaksi."

Sen sanottuaan hän kumosi veden mitään varoittamatta heidän molempien niskaan.

"Hhhhaaaaah, mä inhoan sua!"

"No sitähän minäkin!"

Peseytymisen jälkeen Hikotus istutti Eretin mökkinsä pöydän ääreen ja alkoi kammata tämän tummia hiuksia.

"Sidonko kiinni?"

"Sido pois."

"Turhaan taisin edes kysyä", Hikotus hymähti ja nappasi sormiinsa suortuvia Eretin korvan takaa. "Vaan jos minulta satuttaisiin kysymään, voisit pitää tukkaasi auki useamminkin."

"Sähän se aina valitat mun hiuksista", Eret naurahti.

"Luonnollisesti ainakin silloin, kun ne hyökkäävät naamalleni yritäessäni nukkua", Hikotus tuumasi pientä lettiä tehdessään. "Ovat nämä kyllä aika pitkäksi ehtineet."

"Pitää kai näyttää niille vähän veistä ennen häitä", Eret totesi pyöritellen suortuvia sormissaan.

"Älä ainakaan liikaa", Hikotus virkkoi, haroi Eretin hiukset kamman avulla kokoon ja pikku tovin jälkeen silmäsi lopputulosta hyväksyvästi. Sen lisäksi, että Eretin korvan takaa kulki pieni letti poninhännän seuraksi, uusi hiuslenkki näytti sekin oikein kelvolliselta.

Kositun kosijalleen antama itse tehty esine ei ollut loppukädessä aiheuttanut kovinkaan paljon päänvaivaa, vaikkakin sen valmistamisessa oli kulunut pieni tovi. Hikotus oli päällystänyt joustavaksi nuijitun nahkasuikaleen Hampaattoman suomuista murskatulla seoksella, jota hän oli säilönyt kauan sitten talteen. Koristeeksi ujuttamaansa raudankappaleeseen hän oli kaivertanut ukonilman inspiroimana kuvioita, jotka toivat mieleen sekä myrskyävän sään että hänen isänsä ja esi-isiensä perinnön kelttien mailta. Hikotus olisi voinut sanoa olevansa lopputulokseen oikein tyytyväinen, ja ennen kaikkea hän sai syyn hengähtää huojentuneena tietäen yhden kolmesta ylkäjäisperinteestä suoritetuksi.

"Nnnoin, valmista tuli."

"Kiitti."

Hikotus kiskoi paitansa ylleen ja kätki salamyhkäisen hymyntynkänsä. Ehkä Eret hoksaisi hänen lahjansa iltaan mennessä.

[Maissinaksu]

9. AIRUEN AVULIAISUUS

"Hikotus, ne on kuitenkin vain häät."



"Hoi, herätys..."

"Mmh, anna mun olla..."

"Haluaisin kovasti käteni vapaaksi –" Hikotus mumisi ääni unen jäljiltä painuksissa ja sai pienen vaivannäön jälkeen ujutettua puutuneen käsivartensa Eretin pään alta.

"Onko jo muka aamu?" Eret murahti ja haukotteli leukapielet natisten.

"Tämän siitä saa, kun nukkuu vain muutaman tunnin..." Haukotus oli tarttuvaa sorttia, ja hetken Hikotus vain aukoi suutaan kuin kala kuivalla maalla. "Sille oli tosin kohtalaisen hyvä syy."

"Jep, ei edes harmita", Eret naurahti ja kaappasi Hikotuksen syliinsä ennen kuin hän ehti hivuttautua sängystä. "Jää vielä vähäksi aikaa..."

Hikotus hengähti syvään ja salli itselleen muutaman minuutin lisäloikoilun.

"Esi-isät kyllä ottavat ja suuttuvat."

"Varmasti", Eret mutisi takaisin, eikä Hikotus osannut sanoa, oliko toteamus sarkastinen vai ei. "Mitäs menivät kehittelemään kaikenmoisia naima-aikeisia riipiviä metkujaan..."

"Mmm, tahtoivat vain kiusata eläviä minkä ehtivät", Hikotus tokaisi ja pani samassa merkille ulkoa kuuluvan ropinan. "Voihan rähmä, siellä sataa..."

Eret voihkaisi myötätuntoisesti. "Kivat sulle."

"Tosi kivat", Hikotus murahti ja mönki lämpimien peittojen alta viileään ja ikävään ympäröivään maailmaan. Pienen ikkunan takana maisema oli teräksenharmaa, mutta aamu oli edennyt jo kohtalaisen pitkälle. Hänen todella olisi syytä kalppia tiehensä Eretin mökistä niin pian kuin mahdollista välttääkseen juoruilua ja moittivia katsahduksia kyläläisten suunnalta. Oli sitten päällikkö tai ei, hääperinteisiin liittyvät siveyssäädökset oli syytä ottaa vakavasti.

Seuraavasta neljästätoista päivästä ja neljästätoista yöstä tulisi kyllä aikamoista piinaa, Hikotus tuumi katsahtaessaan sängyssä pötköttävää Eretiä ja tämän alastonta vartaloa, joka suorastaan kirkuvissa määrin kutsui häntä takaisin suloiseen lämpöönsä. He olivat käyttäneet viimeisen sallitun yhteisen yönsä sanalla sanoen hyvin, ja juuri siitä syystä Hikotusta kismitti suunnattomasti nyt vain katsella silmiensä edessä jotakuta sellaista, jota hän oli oppinut pitämään hyvänä, kaipaamaan ja vaalimaan täydellä halullaan. Jotakuta sellaista, josta hänen olisi syytä pitää näppinsä erossa hääpäivään asti.

Esi-isät todella olivat oikeita moskapäitä vaatimustensa kanssa.

Hikotus kurtisti kulmiaan, kun Eret alkoi kuorsata hiljaa.

"Simahditko muka jo uudestaan?"

"Mrmmh..."

"Juhuu? Niin että minä tästä menen nyt!" hän huikkasi merkitsevän rykäyksensä perään.

"Pidä hauskaa..."

"Sehän nyt on selvä..." Hikotus nyki kauluksensa mahdollisimman korkeaksi peittääkseen kaulansa ärtyisiä jälkiä ja oli aikeissa suunnata uupumuksesta hoippuvan kulkunsa ovelle ja ulos, kunnes viime hetkellä kääntyi kannoillaan ja tömisteli takaisin sängylle.

"Sanohan vielä yksikin hyvä syy, jonka perusteella sinä saisit jäädä löhöämään, kun minä saan laukata kotiini tuollaisessa säässä!" Hikotus tuhahti ja heilautti peiton syrjään Eretin jalkojen päältä. Jalkapohjan kutittaminen toi toivotun reaktion tuhinan katketessa kuin seinään ja varpaiden kipristyessä kouristuksenomaisesti.

"Aaaaa, lopeta, senkin hullu –"

"Eretinpoika on hyvä ja hilaa luunsa päivän hommiin!" Hikotus velmuili, tarttui ronskisti Eretin nilkoista ja alkoi yksinkertaisesti kiskoa tätä vuoteesta. "Eivätkä ne kylän työt tekemälläkään lopu!"

"Juu, mä olen hereillä, älä ole tuollanen!" Eret purnasi äreänä ja paiskasi tyynyn päin häntä. "Meinasitko sä sitä paitsi lähteä noin vaan?"

"Minäkö muka tekisin sellaista?" Hikotus tokaisi ja rojahti takaisin sängyn reunalle. Eret vääntäytyi istumaan ja nojautui pehmeään otsasuukkoon. Hikotus sävähti päästä varpaisiin, kun Eretin huulet hakeutuivat hänen kaulalleen lähes yhtä nälkäisinä kuin yöllä. Vastaiskuna hän kietoi kätensä kihlattunsa hiuksiin ja näykkäisi kepeästi tämän korvanlehteä.

"Sä rikot sääntöjä..."

"Paraskin puhuja..."

Hikotus olisi enemmän kuin mitään muuta halunnut upota syvemmälle unenlämpimään syleilyyn, mutta velvollisuudentunto puski ikävästi päälle ja pakotti pyristelemään kauemmas. Perinteiden noudattamisen paine taisi purra Eretiinkin; suudeltuaan hänen kaulaansa pitkään ja hartaasti tämä työnsi hänet käsivarrenmitan päähän näyttäen varsin syylliseltä.

"Menes jo siitä, ennen kuin jumalat kiroaa meidät hyvän kanssa."

"Mainio idea."

Muutaman seuraavan päivän aikana Hikotus olisi melkeinpä toivonut, että jumalten kirous todella olisi runnonut tiensä hänen päälleen ja siten antanut jotain oleellista ajateltavaa. Olisi voinut luulla, että lähestyvät ylkäjäiset olisivat pitäneet varsinkin hänet ja Eretin kiireisinä, mutta kylän väen tarjotessa auttavaa kättään hoidettavien asioiden lista pieneni hetki hetkeltä. Tehtävien delegointi oli kaiken lisäksi jossain kohtaa salakavalasti hypännyt hänen hyppysistään Astridin kontolle.

"Eli sinä juttelit aamulla Eivorin ja Eddan kanssa?" Hikotus varmisti pötköttäessään pitkin pituuttaan laitumen vehreällä nurmella. Vieressä istuva Astrid nyökkäsi ja kirjoitti jotain pergamenttiinsa.

"Jep, ja he lupasivat käydä toimeen saman tien, nyt kun kerran viimein sait aikaan koota tarvittavat mitat ylös", Astrid tokaisi. "Toki he nyt ovat parhaat räätälit koko kylässä, mutta mitä aikaisemmin kaavat saadaan ylös ja materiaalit kokoon, sitä vähemmän iskee sitten se viime hetken paniikki. Tämä vain siis terveisenä heiltä."

Hikotus painoi käden otsalleen ja huokaisi syvään. "Pitänee pyytää heiltä anteeksi, kun näen seuraavan kerran."

"En mä usko, että se on tarpeen", Astrid hymähti. "Sulla nyt on kuitenkin pitänyt kaikenlaista kiirettä lähipäivinä."

"Se taitaa olla vain organisointikysymys", Hikotus tuumasi.

"Eikö Eretistä ole apua?"

"Hänestä on apua niissä asioissa, joihin kaipaan hänen mielipidettään, eli toisin sanoen melkein kaikessa. Hänelle tosin ei ole suurta väliä oikein minkään suhteen, joten viime kädessä se olen sitten kai minä, joka pirttihirmuilee oikein olan takaa. Tai nyt pikemminkin sinä", Hikotus lisäsi vilkaisten Astridia.

"No hei, sitä vartenhan ne airuet ja sulhaspiiat on!"

"Sitähän ne."

Alun perin Hikotus oli ollut aikeissa kysyä käytännön avuksi Raivoa, mutta se ajatus oli kariutunut nopeasti, kun hän oli vaihtanut asiasta muutaman sanan Astridin kanssa. Öystilän historia ei tuntenut käsitettä sulhaspiika, mutta sen lisäksi, että Hikotus oli ollut auliisti valmis muuttamaan asiaa, Eretin mukaan airut saattoi olla kuka vain ilman sen kummempaa erittelyä. Astridin tarjouduttua hänen avukseen Hikotuksella ei ollut käynyt mielessäkään kieltäytyä. Samaan hengenvetoon Astrid olikin sitten nyhtänyt muistiinpanot häneltä ja alkanut suunnitella yhtä sun toista samalla ottaen kantaa hänen ajatuksiinsa.

"Hikotus, ne on kuitenkin vain häät", Astrid huomautti tönäisten häntä rohkaisevasti hartiaan. "Tai no siis onhan ne aivan toista kuin mitä tavallisesti on nähty ja tietysti päällikkötasolla –"

"Puhuitpa itsesi juuri hienosti pussiin."

"Mä vaan tarkoitan, että kyllä tästä selvitään enemmän kuin kunniallisesti", Astrid naurahti. "Sulla on koko kylä apuna!"

Hikotus hymähti myöntävästi ja salli itsensä rentoutua vähän. Ylkäjäisiin oli aikaa vielä kymmenisen päivää, ja vaikka hänestä ajoittain tuntuikin, että tekemisen määrä oli suorastaan upottava, loppujen lopuksi kaikki ennalta suunniteltava alkoi hiljalleen olla hallinnassa. Hän taatusti teki Astridia ja muita hyvää vauhtia hulluiksi utelemalla yksityiskohtien järjestelyistä tuon tuosta, mutta tarve olla tilanteen tasalla oli sanalla sanoen riipivä.

"Ehkä minä taas murehdin etukäteen ihan turhia", Hikotus mutisi enemmänkin itselleen kuin Astridille ja silitti ohi löntystävän lampaan pehmeää villaa.

"Hmm, kas kummaa, sehän nyt ei ole yhtään sun tapaista."

"Äh, älä nyt sinäkin."

"Voisit kuule yrittää ottaa Eretistä mallia tässä kohtaa", Astrid ehdotti. "Se ei näytä turhia hermoilevan, ainakaan mitä mä tänään siihen törmäsin."

"Minuun verrattuna hän ainakin peittää epävarmuutensa rutkasti paremmin. Lisäksi hänelle kuulemma sopii hukuttaa turhat paineet kunnon urakoimiseen", Hikotus kertoi.

"Niissä hommissa mä sen näinkin", Astrid sanoi tarkoituksellisen vihjaavasti. "Siellä se pajalla takoi rautaa puolinakuna ja hiki noruen."

"Takoi vai? N-no sehän on hyvä, hän kun sanoi ottavansa vastuun hääkoruista", Hikotus köhähti hätistäen sangen houkuttelevan mielikuvan kiireesti päästään. Pahuksen Eret ja pahuksen Astrid.

Samalla Hikotus teki vakaan päätöksen olla eksymättä vahingossakaan pajan suunnalle sinä päivänä.

"Mitä mä ymmärsin, sillä olisi myös osansa ruokapuolessa metsästyksen ja teurastuksen saralla", Astrid tuumi pergamenttiaan silmäillen. "Se onkin aika näppärä niissä hommissa."

"Totta virkat", Hikotus hymähti. "Eikä kokkaustaidoissakaan ole moittimista."

Astrid virnisti uteliaana. "Ei vai?"

Hikotus virnisti takaisin ja kertoi, miten Eret oli yllättänyt hänet edellisiltana kulhollisella karhunlihan silaamaa keittoa. Hänellä ei ollut alun alkaenkaan negativiisia olettamuksia Eretin ruoanlaittotaidosta, mutta keitto oli saanut hänet aivan ällistyneeksi. Ennen kaikkea hän oli hämmästellyt, miten liha oli saatu niin mureaksi ilman vähäisintäkään sitkeyttä.

"Se näyttää hyödyntävän samaa karhua kaikissa hääperinteissään", Astrid naurahti hersyvästi hänen kertomuksensa päätteeksi. "Aika näppärää!"

"Näin on, vaikka siitä tuskin on apua siinä kohtaa, kun hänen täytyy marssia äitini luo parin ennalta valitun sanan kanssa", Hikotus hymähti takaisin. "Tai mistä sitä tietää, ehkä hän voisi ottaa henkiseksi tuekseen sen minulle tuomansa karhunpään."

"Mistä sä muuten tiedät, ettei Eret ole jo käynyt pyytämässä suosiollisia tuulia sun äidiltäsi?"

"En minä tiedäkään", Hikotus sanoi ja katsahti Astridia. "Sinäkö tiedät?"

Astrid kohautti olkiaan. "Ehkä? Satuin kai oikeaan paikkaan sopivana hetkenä jokunen päivä sitten."

"No joka tapauksessa, se asia ei kuulu kositulle millään tavalla, kuten ei myöskään kosijalle minun valani, jonka sitten luen äidille ja Raivolle", Hikotus sanoi lakaisten puheenaiheen omasta puolestaan maton alle.

"Eli Eretinkin on täytynyt nähdä vaivaa sen sijaan, että se olisi vain marssinut sun äitisi luo kuin vanha kaveri?" Astrid varmisti.

Hikotus nyökkäsi. "Löysin asiaan liittyvän käärön, joka piti sisällään suurpiirteisen ohjenuoran parine vakiolauseineen, mutta muuten kaikki on kirjoitettava korkeimman omakätisesti. Ja jos kosijan vala ja pyrkimys saada myötämielinen vastaus liitolle sitten tekevät vaikutuksen... ei muuta kuin vihille."

"Entä sitten jos eivät tekisi vaikutusta?"

Hikotus kohautti olkiaan. "Se siitä sitten, kai ainakin teoriassa."

"Hmm, kaikkea sitä", Astrid hymähti. "Oletko sä vielä alkanut kirjoittaa sun omaa valaa?"

"Vähän sinne päin", Hikotus mutisi. "Minun on ollut hivenen vaikea keskittyä viime päivinä ja haluan myös miettiä tarkasti, mitä sanon."

"Teet mitä sun täytyy", Astrid virkkoi ja rullasi muistiinpanonsa. "Me muut kyllä hoidetaan näitä käytännön järjestelyjä sitä rataa, että sä saat mielenrauhan."

"Kyllähän minä", Hikotus mutisi. "Mitä muuta sinulla oli siinä? Räätäli, ruoka? Entä salin koristelu?"

"Hommat hoidossa! Me ollaan käyty yksityiskohtia läpi jo sitä rataa, ettei se muutu tässä kohtaa tätä selkeämmäksi", Astrid vakuutti kärsivällisesti ja rapsutti hänkin tervehtimään tullutta lammasta.

"Niin, tiedän", Hikotus hengähti ja nousi ylös. Oli toisaalta turhauttavaa vain pyöritellä peukaloitaan, mutta samalla oli lohduttavaa tietää, ettei sillä hetkellä todella ollut juuri mitään sellaista, mitä olisi tarvinnut aprikoida ylenpalttisesti.

Lisäksi kuten Astrid oli lohkaissut, ne olivat vain häät. Maailma ei ottanut sortuakseen pieniin yksityiskohtiin, siitä Eretkin toisinaan hänelle huomautti.

"Jos en ole vielä muistanut sanoa, kiitos ihan tuhannesti kaikesta avustasi", Hikotus sanoi sitten, ja Astrid hymyili takaisin.

"Sä kiität mua suunnilleen joka kerta, kun me nähdään."

"Hmm, niinpä taidan..."

Astrid katsahti paria lammasta heidän lähellään.

"Arvatkaas, kuka täällä on pöljä?" tämä huikkasi niiden suuntaan.

"Määää", kuului vaimea vastaus.

"Ei vaan tuo meidän päällikkö!"

Hikotus purskahti nauruun.

[Maissinaksu]

10. VIIME TIIMAT

"Sä näköjään vedit perinteiden noudattamiset ihan uudelle tasolle."



"Omin käsin kylvän eloni viljan, mutta se, mitä minulla on annettavanani, olkoon yksin sinun.

Valittuni, tämän tahdon sanoa.

Me kuulemme toistemme äänet myrskyjen pauhatessa, emmekä horju purevimmankaan puhurin voimasta.

Suruni ja iloni annan sinulle yhdenvertaisina, eivätkä toramme ota kantautuakseen vieraiden pöytien puheenaiheiksi.

Sinä olet miekkani ja kilpeni, kuten minä olen sinun. Tämä olkoon tosi päivieni loppuun saakka, kunnes Yggdrasil palaa karrelle juuriaan myöten tai kunnes meitä ennen eläneet toivottavat tervetulleeksi seuraansa Valhallan suuriin pöytiin.

Nämä ovat minun sanani."

Hikotus kohotti katseensa pergamentistaan ja näki äitinsä ja Raivon kasvoilla liikuttuneet hymyt.

"Kas kun sä et aiemmin oo valaassut olevas tuon sortin runoolija!" Raivo myhäili silmäkulmaansa pyyhkäisten.

"Ainakin tämän kirjoittaminen oli kumman vapauttavaa", Hikotus hengähti huojentuneena pahimman ollessa nyt ohi. Loppujen lopuksi se ei ollut osoittautunut ollenkaan niin hermostuttavaksi kuin mitä hän oli kuvitellut. Kahden ensimmäisen, perinteiden säätelemän lauseen omien sanojen etsiminen oli käynyt kivuttomasti.

"Minun valaani verrattuna omasi oli jokseenkin myötämielisempi", Valka naurahti.

"Millä tavalla?" Hikotus uteli kiinnostuneena. "Oliko sinulla jotain hampaankolossa ennen vihkiäisiä?"

"Ei mitään kummempaa", hänen äitinsä tokaisi vanhoja muistellen. "Tosin en luvannut alati katsella läpi sormieni tulevan puolisoni jääräpäisyyttä tai hyödyntää keittotaitoani parhaalla mahdollisella tavalla hänen hyväkseen... Siihen aikaan sellainen maininta luki suunnilleen joka morsiamen valassa."

"Ja jumalten kiitos, se sun lupaus piti kutinsa!" Raivo hörähti reittään läiskäisten. Koko kylä tiesi, ettei Valka ollut mikään maailman näppärin ruoanlaittaja.

"Ties vaikka Aimokin olisi kosiovalassaan luvannut olla urhea, jos minä ajoittain hänelle jotain olisinkin tullut tarjoilemaan", Valka naurahti päätään pudistellen. "Olivat nekin aikoja..."

Hikotus hymyili hänkin ja katsahti rullaamaansa pergamenttia.

"Tämäkö sitten poltetaan hääjuhlassa Eretin valan kanssa?"

"Kyllä, sitten kun olette jakaneet maljan keskenänne", Valka sanoi. "Siihenkään ei ole enää liian pitkä aika."

"Aika se rientää kun on hauskaa!" virkkoi Raivo. Hikotus ei olisi välttämättä mennyt vannomaan mitään hauskuudesta, mutta ainakin se kaikki säheltäminen ja hötkyily olisi parin päivän päästä viimein ohi.

"Nuo teidän puheenne kai sitten viittaavat siihen, että Eretin siunauksen kalastelu meni kuten piti?" hän hymähti kuin ohimennen. "Hän ei ole kertonut minulle halaistua sanaa sen osalta, joten olen ollut vähän epätietoinen kokonaiskuvasta."

"Tokihan me oltaasiin sulle huikattu, jos sen klopin kosiskelupuuhat ei olisi johtaneet sen piremmälle!" Raivo tokaisi viiksiään sukien. "Eikä ollut sellaaseen tarvetta pikkuusissakaan määrin."

Hikotus hymyili pienesti. "Se on hyvä kuulla."

"Sen enempää minä en tästä saa puhua, mutta en usko, että siunauksen saaminen olisi osoittautunut Eretille missään kohtaa ylitsepääsemättömän vaikeaksi", äiti hymähti. Sitä ei ollut Hikotuskaan epäillyt sen suuremmin, kunhan vain tahtoi udella tilanteesta niin paljon kuin hänen läheisensä antaisivat myöten.

"Mitä hän sitten oli kirjoittanut omaan valaansa?"

"Sen me taidamme pitää Raivon kanssa omana tietonamme", Valka tuumasi.

"Arvatenkin."

Valka naurahti. "Turhauttavaa ehkä, mutta se tarjoaa liiton molemmille osapuolille tilaisuuden säilyttää osan ajatuksistaan puolisonsa ulottumattomissa. Etenkin morsiamille henkilökohtaisen häävalan lukeminen tuo tilaisuuden saada äänensä kuuluviin. Vaikka liitto olisi järjestetty ja epäsuotuisa, valaan kirjoittamiensa asioiden valossa yksi sun toinenkin tulisi tietoiseksi hänen rehellisestä suhtautumisestaan tilanteeseen. Ylkäjäisten kohdalla pätee samankaltainen perinteiden kirjo, vaikkakin kosija ja kosittu astelevat samalla viivalla ja sinullakin olisi tilaisuus perua solmittava liitto koska tahansa."

"Hmm, vielähän sitä ehtisi", Hikotus vitsaili. "Onhan tässä vielä pari hassua päivää!"

"Siitä tulikin mieleeni, jätit valasi lukemisen aika myöhälle verrattuna siihen, miten yleensä tapaat asiat hoitaa", Valka huomautti.

"Niin, tiedän." Hikotus huokaisi syvään. "Jotenkin kaikki on vain kasautunut hoidettavien tehtävien kanssa, enkä ole kunnolla nukkunutkaan viime aikoina."

"Oikeat sanat ottavat aikansa", Valka virkkoi taputtaen poikaansa päälaelle. "Samaa minä Eretillekin sanoin."

"Niinkö? Mitä muuta sanoit hänelle?"

"Hikotus", äiti torui hymy suupielissään.

"Okei, minä annan olla!"

Juuri kun Hikotus todella oli päättänyt päästää irti uteliaisuudestaan, Eret oli ottanut tavakseen heittää ohimennen kysymyksen jos toisenkin aiheeseen liittyen. Hikotus ymmärsi nyt kahta paremmin, miten paljon Raivo ja hänen äitinsä olivat vaalineet kärsivällisyyttään hänen utelujensa johdosta.

"Avaudu nyt edes vähän", Eret kiusoitteli ärsyttävästi virnuillen. "Noh, kulti?"

"Lakkaa jo häiritsemästä", Hikotus tuhahti huvittuneena sitoessaan paksuun köydenpätkään kölisolmua parhaalla taidollaan. Hän olisi niin paljon mieluummin käyttänyt vihkiäisiä edeltävän metsäisen illankajon ihastelun rakentavaan jutusteluun kuin jatkuvaan urkkimisen sivuuttamiseen. "On sinullakin siinä otsaa. Ensin et jaa minulle hölkäsen pöläystäkään ja sitten odotat, että minä tekisin jostain syystä nyt poikkeuksen? Perin loogista!"

"No nyt sä tiedät, miltä musta on tuntunut viimeisen viikon ajan. Joten?" Eret myhäili kädet puuskassa.

"Luonnollisestihan minä haukuin sinut maanrakoon ja sen sellaista."

Eret näytti kohtalaisen tyytyväiseltä. "Tuon juuri mä halusinkin kuulla."

Hikotus naurahti ja viskasi köydenpätkän solmuineen takaisin Eretille. "Kelpaako?"

"Sun vastaus vai sun solmu?"

"Molemmat tai kumpikaan?"

Eret arvioi hänen aikaansaannostaan ja nyökäytti sitten päätään. "Kelvolliselta näyttää, enkä mä sitä sano, että kölisolmu olisikaan sieltä helpommasta päästä. Muista vaan seuraavalla kerralla kiristää jo ekan lenkin pujotusvaiheessa."

"Asia selvä." Hikotus otti köyden takaisin ja alkoi sommitella solmua uudelleen. "Eli heti kiristys..."

Toinen yritys ei oikein luonnistunut, mutta kolmas tuntui jo tekovaiheessa aiempaa jämäkämmältä.

"Täähän näyttää pätevältä!" Eret kehaisi lopputulosta. "Mä en edelleenkään älyä, miten sä opit kaiken niin nopeasti."

"Ehkä sitä on hyväkin hallita jotain", Hikotus hymähti. Eret oli opettanut hänelle yhtä sun toista merenkäyntiin liittyvää jo pitkän aikaa, mutta suunnilleen niihin aikoihin, kun he olivat alkaneet puhua kihlauksesta, hän oli ottanut asiakseen paneutua purjehduksen maailmaan yhä enemmän. Solmujen kanssa hän koki ajoittaista hankaluutta, mikä saattoi johtua siitäkin, että Eret tuntui tenttaavan usein sellaisia, jotka hän oli saanut onnistumaan ehkä kerran aikaisemmin.

Eret nakkasi köydenpätkän jälleen hänelle. "Tee tornisolmu."

"Mikähän se sellainen mahtoi olla?"

"Sä harjoittelit sitä muutama päivä sitten."

Ai niin, sen hän muistikin. Hänen leppoisa aamunsa oli katkennut hymy huulilla julistettuun pistokokeeseen, ja piinan päätteeksi hän oli saanut luvan tutustua uuteen solmuun, jonka väliin hän oli onnistunut sotkemaan sormensakin kaikessa töpeksinnässään. Sinänsä homma oli alkanut sujua muutaman yrityksen jälkeen, mutta hänen lihasmuistinsa ei ihan ollut vielä tilanteen tasalla.

"Keksisit jonkin toisen", Hikotus mutisi yrittäessään muistella toteutustapaa. "Tämä nyt ei ota sujuakseen."

"Jos mä näytän?"

Hikotus nielaisi, kun Eret astui hänen taakseen ja otti köyden. Hikotus piti katseensa tiukasti Eretin tekemässä solmussa ja sen vaiheissa, vaikkakin tämän lämmin hengitys hiveli hänen niskaansa ja korvaansa ihan liian suloisesti. Voi veljet, kuluneet pari viikkoa ilman Eretin läheisyyttä olivat koetelleet hänen hermojaan niin maan halvatusti.

"Näytä se toinen vaihe vielä."

"Kaksi silmukkaa, pujotus läpi ja kolmas silmukka niiden läpi."

"A-aivan..."

Eret painoi kasvonsa hänen hiuksiinsa ja kietoi käsivartensa hänen ympärilleen. "Mä näytän sen huomenna uudestaan samalla, kun mä sidon sut sänkyyn..."

Hikotus kohotti kulmiaan ovelasti. "Jopas jotakin... Mitä muuta olit ajatellut?"

Eret naurahti hiljaa ja kuiskaili hänen korvaansa sen sortin tuhmuuksia, että Hikotuksen poskia kuumotti ja iho nousi hyvä ettei kananlihalle.

"Kuulostaa perin kiehtovalta", hän hymähti kietoen köyttä kevyesti Eretin ranteen ympärille. "Saa tosin nähdä, kuka sitoisi kenet."

"Ohoh... Huomisesta tuli juuri astetta jännittävämpi."

"Jännittävä siitä tulee joka tapauksessa."

"Näin on."

"Lisäksi minua kiusaa sellainen tunne kuin olisin unohtanut jotain vallan tärkeää", Hikotus tunnusti ja nojasi takaraivoaan Eretin rintaan. "Toki se voi olla sitä minulle luonteenomaista hötkyilyäkin. Melkein toivonkin, että kyse on vain siitä."

"No kunhan sä pönötät huomenna keskipäivällä sun isäsi patsaan edessä aukiolla, siinä on jo puolet hoidettuna", Eret naurahti. "Tuskin sä mitään elintärkeää olet unohtanut varsinkaan Astridin ollessa muistuttamassa."

Samassa Hikotuksen vatsanpohjassa muljahti niin, että tuntui kuin hänen sisuksensa olisivat heittäneet voltin.

Voi Odinin nimeen.

"Ääh, hei kuule, onko sinulla veistä mukanasi?" Hikotus kysyi hätiköiden ja vääntäytyi syleilystä. Eret näytti hyvissä määrin kummastuneelta.

"Mulla on aina veitsi mukana. Mihin sä sitä?"

"Selitän myöhemmin, nyt pitää mennä! Etkä sitten seuraa minua ainakaan heti!"

"Ööh... okei?"

Hikotus juoksi niin nopeasti kuin saattoi kauemmas aukealta ja etsi lähimmän kaadetun männyn, jonka oksat oli kuin taivaan lahjana jo katkottu pois ja kerätty yhteen isoon pinoon. Hikotus sujautti veitsen vyölleen ja alkoi kerätä syliinsä niin paljon havunoksia kuin vain saisi kannetuksi. Järjen ääni hänen päässään soimasi häntä kunnolla siitä, että hän oli melkein tullut autuaasti unohtaneeksi kyseisen perinteen. Tietysti Hikotus oli sitä ajatellut aina silloin tällöin, mutta muut asiat olivat vain kerta kaikkiaan vieneet hänen ajatuksiaan liiaksi toisaalle. Unohdus oli ollut vähällä koitua turmiolliseksi, mutta niin kauan kuin perinteet suoritettaisiin ennen vihkipäivää, kaikki olisi hyvin. Hänhän oli varsin etuajassa auringon vasta painuessa mailleen!

Hikotus tarpoi ripeästi Eretin mökille, tömisteli portaat makuuhuoneeseen ja ripotteli ensi töikseen muutamia havunoksia sängylle kätkien myös yhden tyynyn alle ihan vain jekkuillakseen vähän. Eret ärsyyntyisi joka tapauksessa, joten eipä hänellä menetettävääkään ollut.

Sen siitä sai, jos kerran hänen kanssaan vihille aikoi.

Seuraavaksi Hikotus napsi oksista pienempiä havunippuja ja pudotteli niitä portaille sitä mukaa kun käveli takaisin alakertaan. Osan hän kokosi taiteellisen asetelman tapaiseksi pöydälle ja loput sekä oven sisä- että ulkopuolelle eräänlaiseksi matoksi.

"Just!"

Hikotus oli vähällä huudahtaa säikähdyksestä.

"Ai, sinäkö siinä? Olepa hyvä!" hän virkkoi ja ojensi kärttyisän näköiselle kihlatulleen viimeisen käteensä jääneen oksan.

"Et sitten voinut tätäkään hoitaa yhtään aikaisemmin!" Eret tokaisi kulmiaan kohottaen. "Oikein viime tiiman ilottelua?"

"Usko huviksesi, olisin hoitanutkin tämän aiemmin, jos olisin muistanut!" Hikotus asetteli jalallaan ovelle laskettuja oksia vähän paremmin. "Etkä se sinäkään muistuttanut minua!"

"Hei, sun homma se oli, joten turhaan sä mitään mun kontolle yrität vierittää", Eret tuhahti ja astui mökkiinsä hänen ohitseen. Hikotus seurasi sivusta, miten tämän katse haravoi läpi pöydän ja portaiden.

"Sä näköjään vedit perinteiden noudattamiset ihan uudelle tasolle."

Hikotus päätti olla mainitsematta etukäteen mitään makuuhuoneesta.

"No tuota... kerrankos sitä?"

Eret katsahti häntä merkitsevästi kuin vanhempi lastaan, joka oli jäänyt verekseltään kiinni pahanteosta.

"Arvaa muuten kaksi kertaa, kuka täällä sitten siivoaa."

"Se taidan olla minä."

[Maissinaksu]

11. YHTEINEN MATKA

“Sitten ei muuta kuin luomaan uusia hyviä aikoja.”



Hikotus heräsi uuteen aamuun ja vain hengitti syvään muutaman kerran saadakseen ajatuksiaan kokoon. Sinä päivänä Öystilä juhlisi päällikkönsä ylkäjäisiä ja kirjoittaisi kokonaan uudenlaisen sivun historian kirjaan. Kuukausi sitten hänen ja Eretin keskinäinen kiintymys oli laulettu kaikkien tietoon, ja perinteiden kautta esi-isät olivat jakaneet heille viisauttaan tuonpuoleisesta käsin. Valmistelut olivat sujuneet ilman mitään suuria kriisejä, minkä saattoi kai laskea varsin suosiolliseksi.

Jumalten ja esi-isien suosiollisuus saattoi toisaalta heilahdella ikälopun vaa'an tavoin.

"Thor nähköön", Hikotus mutisi pannessaan merkille kaatosadetta enteilevän sään. Varmasti se oli luojien mielestä ollut hauskaa suoda kylälle hyvää säätä ensin päiväkausien ajan ja sitten niin tärkeänä päivänä vetää heitä höplästä. Sitä tosin tavattiin sanoa, että vihkipäivän sade toi onnea, mutta jos maisema jäisi vain harmaaksi, tokkopa se hyödyttäisi mitään. Ehkä oli parempi toivoa edes pientä pisarointia.

Hänen toiveensa kävikin toteen parin tunnin kuluttua, mutta jokseenkin suuremmassa mittakaavassa. Loppukesän maisema tarvitsi juuri sellaista säätä säilyäkseen vehreänä kaiken auringonpaahteen jälkeen, mutta hääjuhlaa ajatellen kaatosateessa seisoskeleminen ei kuulostanut järin mukavalta.

"Parasta ohjeistaa kylää pukemaan lämmintä päälle seremonian ajaksi", Hikotus mutisi aamiaisomenaa rouskuttaessaan. Hänen ei oikeastaan tehnyt mieli syödä mitään, mutta pakko se oli kai ainakin yrittää.

"Mä ajattelin samoin ja levitinkin jo sanaa ympäriinsä, jos nyt asianmukainen pukeutuminen ei vielä ollut käynyt kenenkään mielessä", ilmoitti vastapäätä istuva Astrid.

Hikotus kohotti kulmiaan. "Sinä se ehdit joka paikkaan."

Astrid vastasi hänen virnistykseensä ja heilautti vaaleita hiuksiaan napaten jokusen suortuvan juhlakampauksensa pientä lettiä varten. "Kai sulla on sun haarniska tallessa?"

"Tottahan toki."

Hampaattoman suomuilla terästetylle haarniskalle ei ollut ollut aktiivista käyttöä viimeiseen pariin vuoteen, mutta Hikotus oli säilyttänyt sitä puuarkussa sänkynsä jalkopäädyssä siltä varalta, että se olisi tarpeen vaatiessa nopeasti saatavilla. Ehkä sadekuuro olikin kohtalon junailema oikku, joka kehotti häntä uhraamaan muistelun hetken menneille ajoille.

Hikotus puki haarniskansa tottunein ottein ja viimeistä vyönsolkea kiinnittäessään pohti, miten aikaa olikin kulunut samalla niin paljon mutta samalla vähän. Astellessaan portaat takaisin alakertaan hän näki äitinsä, Astridin ja muut lähimmät kaverinsa omat lohikäärmeensuomuhaarniskansa yllään. Näyssä oli jotain pysäyttävää. Kenties se olikin nostalgian aikaansaama haikeus, joka sai heidät jokaisen tavallista vaitonaisemmiksi.

"No niin, kupit kiertoon!" Karski tarjosi jokaiselle pikarin ja kaatoi niihin tujauksen vahvaa viiniä. "Eiköhän napata sekä vanhoille hyville ajoille että tuolle meidän Hikotukselle!"

"Vanhoille hyville ajoille ja tuolle meidän Hikotukselle!" muut toistivat kuorossa, Suomusintti, Ronski ja Limalotja kovimpaan ääneen. Hikotusta hymyilytti jännityksensä läpi väkisinkin.

"Sä tiedät mitä teet, joten anna palaa", Limalotja lisäsi ja puristi hänen hartiaansa. "Samaa mä, öh... Samaa mä Eretillekin sanoin."

"Kiitos, Lotja", Hikotus vastasi päätään nyökäyttäen. Se olikin ensimmäinen kerta pariin viikkoon, kun Limalotja sanoi jotain ennen kuin hän oli ehtinyt puhutella tätä ensin. Ei Hikotus ollut jäänyt kantamaan kaunaa, mutta heidän kommunikointinsa oli joka tapauksessa ollut vähän tönkköä viime aikoina. Toisaalta jos Lotja oli ehtinyt sanoa jotain Eretillekin, ehkä rauhan sopi katsoa hiljalleen laskeutuneen heidänkin välilleen.

"Sitten ei muuta kuin luomaan uusia hyviä aikoja", tokaisi Astrid ja nyökkäsi kohti raolleen jäänyttä ovea, jonka takaa kuului kylän väen puheensorinaa. Hikotus ehti ohimennen ajatella, miten epämukavaa heillä mahtoi olla sateessa odotellessa, mutta samassa ulkona räjähti niin valtaisa riemuhuutojen, taputusten ja jalkojen tömistyksen meteli, että hän oli vähällä ryystää viiniään väärään kurkkuun. Hälinä saattoi merkitä vain yhtä asiaa.

Hänen kohtalonsa hetki lähestyi.

Hikotus huomasi vetävänsä henkeä äkkinäisesti, kun Eret astui mökkiin. Vihertävän suomukirjon koristama haarniska oli tuttu, mutta tämän päälaelta ja ohimoilta poninhäntään kulkevat letit olivat uusi näky, kuten myös mustat rajaukset silmänurkissa. Eretin olemuksessa kulminoitui sekä tilaisuuden arvokas luonne että kahden kylän kädenjälki.

"Whoou..." Ronski mutisi huuli pyöreänä ja havahtui hurmoksestaan saadessaan Astridilta töytäisyn kylkeensä.

"Koita nyt, systeri hyvä", Karski supatti hampaidensa lomasta, vaikka näyttikin yhtä häkeltyneeltä kuin kaikki mökissä.

Eret rykäisi kurkkuaan ja osoitti sanansa Hikotukselle. "Kuulehan. Ellen mä ihan väärin nähnyt, tästä vilisti äsken lohikäärme ohitse. Ei se sattunut tänne päätymään?"

"Eipä ole täällä lohikäärmettä näkynyt", Hikotus lausui vastauksena ja laski pikarinsa pöydälle. "Mutta jos mielit, voin auttaa etsimisessä."

Ilakoiva meteli kohosi yhä kovemmaksi, kun Hikotus astui Eretin kanssa viimeisenä ulkosalle. Hikotus nautiskeli kevyeksi pisaroinniksi pehmenneestä loppukesän kuurosta ja tarttui Eretin lämpimään käteen.

"Ja ei kun menoksi joka iikka, jotta päästähän taas sisätiloohin takaasin!" Raivo virkkoi ja sai osakseen hyväntuulista naurua.

Kylänvanhin Gothi kulki joukon ensimmäisenä kohti hääaukiota vierellään Raivo ja hänen äitinsä, heidän perässään Hikotus ja Eret muun Öystilän seuratessa heidän askeliaan. Sateen ropinan läpikin Hikotus kuuli, miten kyläläiset lauloivat kuorossa vanhaa sävelmää äänet komeasti yhteen sointuen. Hän epäili vakaasti saaneensa hieman sadevettä silmänurkkaansa.

Aimo Mahtimurikan patsas ei ollut koskaan näyttänyt hänen silmiinsä yhtä jylhältä kuin sinä päivänä. Hikotus oli katsellut patsasta monen monta kertaa ja toisinaan viettänyt sen ääressä ajatuksia selkeyttäviä tuumailun hetkiä. Mikäli kohtalon ratas olisi kääntynyt eri tavalla, se olisi ollut hänen isänsä, Öystilän kunnioitettu ja pelätty päällikkö, joka olisi lausunut ainoalle pojalleen ja tämän valitulle viisaita sanojaan ja liittänyt heidät osaksi perinteitä ja historian lehtiä. Jos taas kyseessä olisi ollut kenen tahansa muun häät kun hänen omansa, Hikotus itse olisi hoitanut vihkimisen yhdessä kylänvanhimman kanssa. Nyt sitä tehtävää hoiti hänen äitinsä, jonka ääni kantoi vakaana ja kuuluvana yli suuren juhlajoukon.

"Odin, arkki-isä, sotureista urhein, ainoalla silmällään katsova vaeltaja. Aasain ja vaanein kautta, kuule puoleesi kääntyvät pyynnöt..."

Hikotus kuunteli Odinille esitettyä rukousta ja päästi irti jännityksestään hetki hetkeltä paremmin. Isän patsaan aina niin totiset kasvot näyttivät siltä kuin tämä olisi rohkaissut häntä ottamaan sen uuden askeleen samalla kuitenkin vaalien vanhemman huolta siitä, miten elämä tulisi häntä ja hänen tulevaa puolisoaan kantamaan. Sellainen se kuulostikin juuri hänen isänsä mietteiltä.

Hikotus vilkaisi sivusilmällään rinnallaan vakavana seisovaa miestä, ja kiintymys hänen rinnassaan tuntui lähes pakahduttavalta. He kaksi olivat kulkeneet yhdessä mielenkiintoisen matkan siihen pisteeseen. Hän laski katseensa haarniskansa yönmustiin suomuihin uppoutuen ajatuksiinsa. Se oli oikeastaan Hampaattoman ja muiden lohikäärmeiden ansiota, että he olivat Eretin kanssa ylipäätään tavanneet. Haarniskan pukemiseen oli sääolosuhteiden lisäksi olemassa muitakin merkityksiä, joista suurimpana Hikotus piti kiitollisuutta ja kunnianosoitusta lohikäärmeille sekä kylän aiemmalle elämäntavalle.

"...lipukoot veneenne yhteneviä virtoja ja rakentukoot polkunne kantaviksi, askel askeleelta, tuonen torvien kumuun saakka."

Valka rullasi pergamentin vihkirukouksen päätettyään, nyökäytti päätään heille ja astui sitten sivummalle. Gothi lyllersi heidän eteensä käsissään valkea kankaanpala, jossa kirmasivat taidokkaasti kirjotut lohikäärmeet kultaköynnösten ympäröimänä. Hikotus ja Eret kääntyivät toisiaan kohti ja tarttuivat kumpikin oikealla kädellään toistensa käsivarresta. Heidän katseensa kohtasivat, Eretin vakava ilme pehmeni pieneksi hymyksi, eikä tämä ollut Hikotuksesta milloinkaan näyttänyt yhtä komealta kuin siinä hetkessä, kevyessä loppukesän sateessa. Hikotus siveli peukalollaan Eretin haarniskan vihertäviä suomuja, kun Gothi kietoi kankaanpalan kevyesti heidän käsivarsiensa ympärille ja sitten laski puusauvansa sen ylle siunaten heidän liittonsa.

"Öystilän päälliköille!" Raivo karjahti. Kylä toisti huudahduksen ja puhkesi raikuviin suosionosoituksiin, kun Hikotus ja Eret nojautuivat suudelmaan.

Askel askeleelta, tuonen torvien kumuun saakka, Hikotus lausui mielessään painaessaan otsansa Eretin otsaa vasten. Se jos mikä kuulosti kauniilta.

Seremonian jälkeen kylä hajaantui kaikessa rauhassa valmistautumaan juhlasalissa alkavaan ilonpitoon, joka kestäisi yömyöhälle. Hikotus oli sanalla sanoen kiitollinen kahdenkeskeisestä hetkestä Eretin kanssa päivän osoittauduttua jo siihen mennessä melkoisen monivaiheiseksi.

Hikotus kiinnitti viittansa harteilleen ja pyynnöstä nykäisi Eretin vyötä paremmin tämän selän kohdalta.

"No, näyttääkö miltään?" Eret kysäisi kiinnitettyään oman viittansa ja pyyhkäisi hihaansa korostetun huolellisesti.

"Aikamoiselta", Hikotus virkkoi vyönsoljen kanssa pienimuotoisesti taistellessaan. "Valkoinen pukee sinua."

"Sitä samaa", Eret hymähti. "Onko sulla sun vala?"

Hikotus kokeili varmuuden vuoksi vyötään varmistuakseen, että pergamenttirulla oli mukana. "Jep, löytyy. Entä omasi?"

"Pöydällä."

Hikotus katsahti kevyelle rullalle kiertynyttä pergamenttia. Sinänsä hänellä olisi ollut oiva tilaisuus vähän kurkistaa sitä Eretin kiinnittäessä hääkoruja selkä häneen päin...

Ehkäpä oli silti paras jättää uteliaisuus oman onnensa nojaan, vaikka ajatuksella olikin hauska leikitellä.

"Katsopa vielä tänne", Hikotus kehotti ja pyyhkäisi Eretin silmänurkasta kevyesti sateen hieman levittämää mustaa. "Löit kyllä kaikki aika ällikällä tuolla olemuksellasi, enkä edes tiennyt sinun osaavan letittää tukkaasi tuolla tavalla."

"Ehkä mulla oli joku, joka ojensi auttavaa kättään", Eret virkkoi haroen sormiaan sateesta kostean poninhäntänsä läpi. "Joku nimeltämainitsematon Astrid."

Hikotus hymyili. "Olisin ehkä voinut aavistaakin."

"Sen mä vaan sanon, Astrid on kirkkain jalokivi Öystilän kruunussa", Eret tuumasi ja laski molemmat kätensä hänen harteilleen. "Heti sun jälkeesi tietty."

"Uuh, no se oli siirappista", Hikotus naurahti, ja hänen huvittuneisuutensa tarttui Eretiinkin.

"Meidän muuten varmaan pitäisi tästä jo mennä", tämä virkkoi sitten. "Tuskin kemuja voi ylipäätään aloittaa ilman juhlakaluja."

"Minä olisin enemmän huolissani siitä, millaista kuittailua osaksemme ottaa lennelläkseen, jos vielä vitkastelemme."

"Mitä niin?"

Hikotus kohautti harteitaan kyynisesti hymähtäen. "Esimerkiksi jotain sen suuntaista, että päätimmekö ottaa varaslähdön hääyöhön vai mikä oikein maksoi."

"Tuskin kukaan mitään tuollaista miettii?" Eret kohotti kulmiaan ja työnsi mökin oven auki.

"Kuule, tämä on Öystilä", Hikotus huomautti. "Tuollainen huuli on varmaan ylevintä, mihin voit varautua."

"Hmm, niin varmaan." Eret veti hänet suudelmaan, joka keskeytyi kuin piiskaniskusta heidän kuullessaan terävän vislauksen ihan läheltä. Mökin ohi kohti juhlasalia juokseva Karski heilautti hilpeästi kättään heidän suuntaansa.

"Säästäkää hei hääyöhönkin jotain!" tämä huikkasi mennessään.

Hikotus katsahti Eretiä kulmiensa alta.

"Älä sano 'mähän sanoin'", Eret livautti suupielestään.

"Minähän sanoin."

"Mihin hulluun kylään mä oikein menin itseni naimaan ja vielä toiseksi päälliköksi..."

"Mm-hm, ja nyt on kaikin puolin myöhäistä katua. Mikä kurja kohtalo Eret Eretinpojalle."

"Jep, kaamein mahdollinen."

[Maissinaksu]

EPILOGI



Tuo tuolla horisontissa, ystäväni, on Uusi Öystilä. Kun taivas on näin tähtikirkas, sytytettyjen tulten kajo näkyy kauas. Pakko myöntää, näyssä on jotain kovin kotoisaa. Vuosikausia sitten kylämme vielä taistellessa lohikäärmeitä vastaan soihdut sytytettiin aina hyökkäyksen aikaan, mutta nyt ne valaisevat tietä merenkävijöille.

Viikkoja kestäneen purjehduksen jälkeen niiden loiste tuntuu melkein avaavan sylinsä ja toivottavan tervetulleeksi takaisin.

Hikotus kuulee askelia takaansa ja kääntyy kohti seuraan liittynyttä Eretiä, joka sytyttää juuri pienen liekin lyhtyyn.

"Paleleeko?"

"Pieni puhuri vain piristää", Hikotus virkkoo nojatessaan laivan kaiteeseen. "Alkaakin tuntua jo kunnon syksyltä."

"Muutaman kuukauden päästä ei varmaan enää laivatkaan liiku satamaa pidemmälle", Eret hymähtää ja tähyää itsekin kaukana häämöttävää kylää valonpilkahduksineen.

"Mmm, sitten ei auta kuin maakrapuilla sydämensä kyllyydestä", Hikotus toteaa vähän apeasti tietäen, miten täydellä sielullaan Eret elää merenkäynnille.

"Eiköhän sen kestä", tämä tokaisee ja laskee kätensä hänen kätensä päälle lämmittäen hänen sormiaan. "Meillä on kuitenkin kylä johdettavana."

Hikotus hymyilee takaisin.

"Totta puhut."

Tuntuu hyvältä olla jälleen kotona.